Superfuck, baby

"I know that I can turn you on
I wish I could just turn you off
I never wanted this"

Suomi. Japani. Suomi. Japani. Saksa. Pakistan. Saksa.

"I know that I can turn you on
I wish I could just turn you off
I never wanted this"

En tunnista enää itseäni. En ymmärrä tekojani, tai niiden puutetta.

"I know that I can turn you on
I wish I could just turn you off
I never wanted any of this"

Slutgarden (pt 2)

"I'll pretend that I want you for what is on the inside
But when I get inside I'll just want to get out
I'm your first and last deposit through sickness and in hell
I'll never you promise you a garden, you'll just water me down

I can't believe that you are for real
I don't care as long as you're mine

When I said "we" you know I meant "me"
And when I said "sweet" I meant "dirty"
When I said "we" you know I meant "me"
And when I said "sweet" I meant "dirty"

I'm unsafe
I'm unsafe
I won't regret
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me

I'm a VCR funeral, a definite waste
My smile's a chainlink fence, that I have put up
I love the enemy, my love is the enemy
They say they don't want fame
But they get famous when we fuck"

Olen paha paha paha paha ihminen.

"I never believed the devil was real
But God couldn't make someone filthy as you

You are the church, and I am the steeple
When we fuck, we are all God's people"

When the worm consumes the boy it's never considered rape

Bileet ovat suorastaan levottomat.
"May I ask you a question?"
Katse käy käsivarressa, palaa silmiin, takaisin käteen, takaisin silmiin.
"Is that what I think it is?"

..."yes."


Heitin puoliksi vitsillä että jään kaverin huoneeseen yöksi, sillä siellä on oikea sänky kovan puukehikon sijasta, mikä itselläni on. Ajaessa muita ihmisiä pois, kääntyy katsomaan minua:
"you can stay".

...

Kerron kaiken.
Humala ja kieli tuottaa omituisia kommentteja keskustelukumppaniltani, vaikkei kuulemma mitään pahaa tarkoitakaan.
"I really like you as a person. I really do. I don't want to hurt you, but it's just... You're so much to handle. But I don't mean it that way, I really like you as a person."
Mitä se edes tarkoittaa? Pitää ihmisenä? Minä muunakaan?

Itken.
"Oh no, please, please, don't cry. Just don't cry, I can't watch that. Just... please, don't cry."
Ihan kuin olisin kuullut tuon saman lauseen ennenkin.

"But are you okay? That is too much. I can't offer you that kind of help."
"Don't need it."
"Okay good but just please, don't hurt yourself anymore, okay? If you do, I have to call the police. It is serious, really. Don't hurt yourself."
"I won't."
"Okay, good, good. But please don't hurt yourself."

Kävimme saman keskustelun läpi ties kuinka monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta uskoi, että olen päässyt jo irti viiltelystä (on se nyt puoliksi totta) ja etten tarvitse häneltä minkäänlaista tukea. Haluan vain elää normaalisti.


En kysynyt lähtiessäni, muistaako vielä tuota keskustelua.

I don't deserve a chance to be

Lauantaina meni muisti, joku kantoi kotiin. Ulkona oli kylmä, mutten suostunut laittamaan takkia päälle. Pidin kädestä kiinni koko matkan, että pyörivässä maailmassa olisi edes yksi tukipilari pystyssä.

Sunnuntaina sataa lunta. Odotan autoa ulkona, takkiin ja hiuksiin ja pipoon tarttuu lumihiutaleita, pikku hiljaa muutun valkoiseksi. Kaupoista saa onneksi lämmintä kaakaota pullossa.

Kävin sen, jonka nimeä en muista, samassa ravintolassa viime viikolla. Onkohan ensi viikolla joku toinen maksamassa sunnuntain illallisen?

Aamulla olo on epätodellinen, syön aamupalaksi kombinin margariinitäytteisiä sämpylöitä, maistuvat samalta kuin Natorissa. Olo on ontto ja tulen vasta yhdentoista jälkeen kouluun.

Kaikki uskossa olevat, jotka olen tavannut, ovat hyvin onnellisia. Ei tarvitse murehtia mistään, koska aina kaikki on korkeamman voiman ansiota. Itse joudun murehtimaan kaikesta, ja murehdin enemmän kuin koskaan ennen. Elämänhallintaa ei ole enää oikeastaan ollenkaan, kaikki tuntuu vain kaatuvan päälle.

Pitää olla vahva, älä itke, en halua että itket. Miksi itket? Pitää olla vahva, näytä kaikille että pystyt mihin vain. Ole kiltti, älä itke.

Näen tuulilasin huurun läpi ensilumesta rakennetun lumiukon. Se oli pystyssä vielä aamullakin.

Look at me now.
Got no religion.
Look at me now.
I'm so vacant.
Look at me now.
I was a virgin.
Look at me now.
Grew up to be a whore.
And I want it.
I believe it.

I'm a million different things
and not one you know.

Hey! And our mommies are lost now.
Hey! Daddy's someone else.
Hey! And we love the abuse because it make us feel like we are needed.
Now, but I know...
I wanna disappear.

Disappear.
I wanna disappear, baby.
Disappear.

Wanna die young
and sell my soul.
Use up all your drugs
and make me come.
Yesterday, man,
I was a Nihilist.
Now today I'm
just too fuckin' bored.
And I want it.
I believe it.
And I want it.

By the time I'm old enough, I won't
know anything at all.

(When you are suffering, know that I have betrayed you)

"I'd love to just give in
I'd love to live this lie
I've been to black and back
I've whited out my name
a lack of pain, a lack of hope,
a lack of anything to say
there is no cure for what is killing me
I'm on my way down
I've looked ahead and saw a
world that's dead
I guess that I am too"

Olen uupunut. Tajusin eilen itsenäisyyspäivän izakayan jälkeen kotiin tullessani, että nyt mennään taas äärirajoilla. Juna-asemalla miettii, että jos kuolisi, ei tarvitsisi tehdä mitään.
Väsyttää.

Skippasin luennon ja jäin nukkumaan. Puuhastelin kaikkea pientä YouTube-videoiden välissä, lepo tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kerään voimia kauppareissuun, sillä riisiä lukuun ottamatta ei ole mitään syötävää (no, misokeittoa on sen lisäksi mutta sitä ei oikein ateriaksi voi laskea).

Sain eilen keskusteltua migreenistä yhden toisen migreenipotilaan kanssa, ja se vertaistuen määrä tuntui hyvältä. Pääsimme vertailemaan kokemuksia ja huomasimme, että kyllä, kokemukset ovat ihan totta. Keskustelukumppanini totesikin yhdessä kohtaa pitkään epäilleensä, että voiko tietyt asiat edes kuulua migreeniin, mutta kun kuuli minulta samoista asioista, kertoi olevansa helpottunut.

Välillä elämässä on hyviäkin hetkiä.

the ants are in the sugar
the muscles atrophied
we're on the other side, the screen is us and we're t.v.
spread me open,
sticking to my pointy ribs
are all your infants in abortion cribs
I was born into this
everything turns to shit
the boy that you loved is the man that you fear
pray until your number,
asleep from all your pain,
your apple has been rotting
tomorrow's turned up dead
I have it all and I have no choice but to
I'll make everyone pay and you will see
you can kill yourself now
because you're dead
in my mind
the boy that you loved is the monster you fear
peel off all those eyes and crawl into the dark,
you've poisoned all of your children to camouflage your scars
pray unto the splinters, pray unto your fear
pray your life was just a dream
the cut that never heals
pray now baby, pray your life was just a dream
(I am so tangled in my sins that I cannot escape)
pinch the head off, collapse me like a weed
someone had to go this far
I was born into this
everything turns to shit
the boy that you loved is the man that you fear
peel off all those eyes and crawl into the dark,
you've poisoned all of your children to camouflage your scars
pray unto the splinters, pray unto your fear
pray your life was just a dream
the cut that never heals
pray now baby, pray your life was just a dream
the world in my hands, there's no one left to hear you scream
there's no one left for you

And there's holes, holes, holes in my everything 

To stand between a candle and the shining moon

Jotenkin olen selvinnyt kaikesta, mitä eteeni on heitetty.

Jollakin tavalla olen aina pystynyt rämpimään eteenpäin, en tiedä millä taialla olen tehnyt sen.

Pääsin eilen pitkän päivän jälkeen kertomaan suruistani sille, jonka olen kohdannut vasta neljästi.
Kuu oli niin kirkas, että siihen hädin tuskin pystyi katsomaan suoraan.
Oli kylmä mutta aika kului nopeammin kuin koskaan.
Tunsin katseen, joka kääntyi herkästi pois, jos vastasin siihen ilman mitään sanottavaa.
Katsoin ja ihmettelin, miten joku voi heijastella niin vahvasti tunteita, joita vastoinkäymiset ovat aiheuttaneet.
Miten lähestulkoon ventovieras kuuntelee kostein silmin kertomustani menneisyydestä.
Tunsin, etten ole täysin yksin. Joku ymmärtää.

Kosketus on ihmeellinen asia.

I thought I was a butterfly next to your flame

Keskiviikkona, viimeisenä iltana Suomessa. Ilta on onnellinen, parempi kuin aikoihin.
Miten voi ihminen, jota olen kohdellut heikosti, tai en  ainakaan mitenkään erikoisesti, olla se, jonka luota löytyy olo, ettei tästä pidä lähteä minnekään? Että tässä on kaikki hyvin ja oikein.
Oikein. Tämä tuntuu oikealta. Ei väliä, vaikka etenisi kuinka nopeasti. Ei haittaa, vaikka ei tulla näkemään puoleen vuoteen. Tämä on oikein, tässä pysytään.

Sille, mitä nyt on, ei ole sanaa.

Kyseessä ei ole seurustelu, siitä sovittiin, että katsotaan vasta Japanin jälkeen. Kyseessä ei ole tapailu, koska ei voida nähdä. Voisi kai sanoa että ystävyys, mutta sinä iltana sen rajan yli mentiin isosti.

Oikeaa termiä ei yksinkertaisesti ole. Eikä sitä tarvitsekaan, mikäli kukaan ei kysy mitään. Jos joku kysyisi, en osaisi vastata. Tiedän vain, että kyseessä on henkilö, jota ajattelen enemmän kuin muita. Ja toivon, että samanlainen tunne on toisinkin päin, etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Ja nyt olen taas Japanissa. Olen ollut täällä puolisentoista viikkoa, ja tuntuu etten koskaan olisi lähtenytkään. Mikään ei ole sujunut hyvin ja hermot ovat olleet riekaleilla, mieliala on vaihdellut äärimmäisen hyvästä äärimmäisen huonoon. Kuusi kuukautta pitäisi tällä kertaa olla, saa nähdä miten siinä käy.

That blue is getting me high, making me low

Lauantaina olin sosiaalisempi kuin aikoihin, näin uuden ihmisen.
Tai, uuden ja uuden. Puhuttu oli Wowin yli vaikka kuinka niin oli se aikakin nähdä livenä.

Oli mukavaa.

Sillä oli huomattavasti isommat kädet kuin mulla, oman käden sai hävitettyä sinne käden sisään.
Tuoksun kuulemma hyvältä.
Ja tuskin kumpikaan tietää mitä oikeasti tuntee. Ehkä se oli vain hetkellistä hauskaa, ilman lupauksia vakavammasta. Enkä osaa olla pahoillani, vaan enemmänkin iloinen. Mutta... samalla kuitenkin melankolinen. Jos se oli vain hetkellinen kohtaaminen sitten kuitenkin. Olisin ehkä valmis enempään. En tiedä, mutten tiedä onko sillä väliä.

Lähden neljän päivän kuluttua Japaniin.

"See a new beginning rise behind the sun
We can't never catch up to them as fast as we run"

In the sun and in the dirt

"I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space.
I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space"

Kuukausi sitten kirjoitin viimeksi.

Vointi on huonontunut jatkuvasti, nykyisin masentelun lisäksi olen lähes täysin lakannut syömästä. Kyse ei ole siitä, että tavoitteenani olisi laihtua, tai että pelkäisin lihovani - ei, tänäänkään illalla en yksinkertaisesti ole tuntenut nälkää.

Asun kahdestaan kissan kanssa ja asunnossa vallitsee kaaos. En saa nykyisin todellisuudesta kunnolla kiinni, muisti on huono ja keskittymiskyky olematon. Tuntuu että joku toinen on hoitanut kaikki viralliset asiat, sillä muistikuvat niiden hoitamisesta on kovin hatarat. Muistan käyneeni Japanin suurlähetystössä, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikka se tapahtui perjantaina. Tiedän keskiviikkona olevan fysioterapia, mutta yhtä hyvin se voisi olla vuoden kuluttua. En tunne samanlaista väsymystäkään enää näin iltaisin, haukotuttaa kyllä mutten tunne oloani uniseksi.

Olo on ontto.

Psykiatrian poliklinikka päätti hoitosuhteen Japanin takia, ja mikäli koen tarvitsevani hoitoa sen jälkeen, on aloitettava koko homma alusta. Tiedän jo, etten ole kunnossa Japanista tultuani, mutta asialle en voi mitään tehdä.

Tälläkin hetkellä tuntuu, etten itse kirjoita näitä sanoja, vaan ne vain ilmestyvät ruudulle enempää ajattelematta, ehkä jonkun toisen kirjoittamana. Vaikka ajattelen kirjoittamaani, en siltikään kuule sitä omalla "äänelläni". Se on vain tekstiä. Sitä, miltä oikeasti tuntuu, en osaa selittää sanoin.

I flick flick flicker

Tajunnanvirtana syntynyt teksti aiheesta millainen olen, ja millainen haluaisin olla.
____________

Tiedän ainakin olevani ihan superherkkä. Liian herkkä, erityisherkkä, miksi sitä haluaakaan sanoa. Olen herkkä negatiivisuudelle, negatiivisille tunteille, pelkästään tämän kirjoittaminen nostaa ahdistuksen kurkkuun ja itkun silmäkulmaan.

Ahdistus. Välillä tuntuu että olen ahdistus, välillä se on vain osa minua. Voih, kuinka kovin nytkin tekisi mieli vain ottaa terä tietokoneen alta (jossa se on piilossa) ja viiltää viiltää viiltää viiltää  kaikki paha pois, vaikka tiedän, ettei siitä ole mitään hyötyä. Jokin osa aivoissa vaan sanoo, että sillä kaikki hoituu, paha poistuu kun itseään satuttaa. En pysty kuvaamaan sanoin tuskaa, mitä sisälläni on, joten haluan ilmaista sen jollakin muulla tavalla.

Osaisinpa ilmaista edes jotakin. Olen herkkä, tunnen paljon ja voimakkaasti. Mutta mitään en saa ulos, kaikki pysyy sisällä. Haluaisin pystyä sanomaan niin paljon enemmän, mutta pelko siitä, että tulee hylätyksi, väärinymmärretyksi, torjutuksi… se on liian suuri. Silloin on helpompi vain ajatella ei kukaan kuitenkaan välitä, turha edes yrittää, valehdella itselleen ja muille kyl tästä käytöksestä näkee mitä ajattelen, turha avata suutaan kun kuitenkin tulee nolatuksi vain suojellakseen sitä, mitä on.

Sydämeni ei kestä enää yhtään uutta murtumaa. Se on nyt jo palasista yhteen koottu heikohkolla liimalla, ja sen liimaus rakoilee pahasti.

Mitä muuta olen? En tiedä, oikeasti. Kuvittelen olevani empaattinen. Yritän ajatella muiden parasta, mutta siinäkin syyt ovat kyseenalaiset, sillä itse en ansaitse mitään. En ymmärrä mistä tämä syvälle juurtunut itseviha saa alkunsa, mutta haluaisin siitä eroon.

Haluaisin oppia pitämään itsestäni. Haluaisin välittää itsestäni yhtä paljon kuin välitän joistakuista muista.

Valitettavasti on hankala ruveta pitämään itsestään, jos ei näe itsessään mitään hyvää. Se onkin syy, miksi jatkuvasti löydän itseni etsimässä muiden hyväksyntää koska en vain tunne itseäni tarpeeksi hyväksi. Enhän minä ole hyvä, olen masentunut, yksinäinen, epäsosiaalinen, surullinen ja kaikin puolin säälittävä yksilö.

Ja kun sitten kuitenkin tiedän, että muut eivät näe minua tuollaisena. Ei, saan kuulla, että olen hyvä ihminen. Että minusta on johonkin, vaikka mihin. Ihan mihin vaan. Ja kuulen sanat, mutten ymmärrä niitä. Olen kuulemma tärkeä. Sehän on kaikkea mitä olen aina halunnut. Haluan merkitä jotakin jollekin. Haluan olla korvaamaton ihmiset ovat korvattavia, kukaan ei ole korvaamaton, haluan olla jotakin. Tunnen itseni niin mitättömäksi usein, ettei ole väliä, vaikka katoaisin. Siksi puhun aiheesta aina välillä, koska osa minussa haluaa kuulla sen vakuuttelun ”ei, olet tärkeä, olet olet” koska olen vain niin epävarma kaikesta.

Epävarma. Olen helvetin epävarma. Olen epävarma tulevaisuudestani, en pelkää mitään niin paljon kuin tulevaisuutta. No, siihen liittyy toinen suurimmista peloistani, yksin jääminen. Olen muutenkin kovin yksinäinen, mutta pelkään suuresti sitä, etten koskaan tule kelpaamaan kenellekään. Pelkään, että tulen aina olemaan yksin. Ja samalla suojelen itseäni yksinäisyydellä, jotta sydän ei murtuisi enää uudestaan. En sano sitä, mitä pitäisi, mitä rohkea yksilö sanoisi. En ole rohkea, olen pelkuri, pelkään paljon ja liikaa.

Huolehdin liikaa. Ja moitin itseäni virheistä. Tämäkin teksti, jonka piti keskittyä siihen, miksi haluaisin tulla, on vain minä moittimassa itseäni siitä, mitä olen.

Ensimmäisen askeleen tuli olla hyväksyntä, mutta jotkut asiat ovat vain niin vaikeita hyväksyä. Haluan olla täydellinen, ja ollessani rehellinen, joudun myöntämään, että en ehkä olekaan täydellinen. Minussa on vikoja. Kaikissa on vikoja, tiedän sen. Mutta ehkä vikani ovat vakavampia?

Jos kirjoittaisin listalle, mitä olen, se olisi seuraavanlainen:

-          Läheisyydenkaipuinen

-          Ahdistunut

-          Empaattinen

-          Kärsivällinen

-          Surullinen

-          Epätoivoinen

-          Pelokas

-          Herkkä

-          Luova

-          Luotettava

-          Rehellinen

-          Yksinäinen

-          Tunteellinen

-          Sosiaalinen

-          Puhelias

-          Ristiriitainen

-          Eksyksissä

-          Rakastava

Ja mitä sitten haluaisin olla? Ensinnäkin, haluaisin olla onnellinen. Olen jo päättänyt, että ensimmäinen askel on hyväksyä itseni. Osa siitä, mitä olen, on sellaista, etten haluaisi pitää niitä mukanani koko elämääni, se on liian raskasta. Etsin jatkuvasti jotakuta, joka voisi pitää huolta minusta. Olen väsynyt huolehtimaan koko ajan itsestäni, olen tehnyt sitä niin paljon. Kaikesta voi syyttää elämääni, aikaa, jota en muista, ja joka tuntuu sumealta ja vääristyneeltä, enkä osaa sanoa mikä on totta, ja mikä on vain kuvitelmaa.

Jos kirjoittaisin listalle, mitä haluan olla, se olisi seuraavanlainen:

-          Empaattinen

-          Herkkä

-          Onnellinen

-          Turvassa

-          Kärsivällinen

-          Luova

-          Luotettava

-          Sosiaalinen

-          Iloinen

-          Rauhallinen

-          Itsenäinen

-          Rakastava

-          Rakastettu

Tällä hetkellä minulla ei ole mitään käsitystä, miten mikään noista olisi mahdollista saavuttaa realistisesti. 

Not long ago but far away.
A rainy winter's day.

All her pain she kept inside.
Could no longer hide.

No cry for help.
She killed herself.

Both life and love could not be saved.
She took them both to the grave.

1:47

Ota terä.
Viillä syvään. Syvemmälle. Syvemmälle.

En osaa purkaa tätä kaikkea vihaa mihinkään muuhun kuin itseeni. Määrittelemätön aggressio valtaa mielen, olen niin vihainen vihainen vihainen kehtaakin tehdä noin, kehtaakin, käyttää vain hyväksi, yrittää liimata paikoilleen jotain, mikä on pahasti rikkonut. 

"Someone thought to know me well
Drowned me in a wishing well…
Making mistakes, we all do,
Worst of mine was trusting in a stranger."

Haluaisin itkeä ja huutaa ja raivota ja sanoa kaiken sen, mikä päässäni liikkuu, mutta minusta ei ole siihen, en voi olla niin ilkeä, en vain voi, en voi, en voi.

Irtoan jälleen käsistäni, kehostani. Mieli ei pysy siellä, missä sen pitäisi.

Olen niin yksin, vetäydyn yksinäisyyteeni, jotta en sano mitään väärää, tee mitään väärää.
Jotta kaikki voivat tottua maailmaan ilman... sillä aikaa kun olet poissa, kaikki unohtavat sinut. Kenellekään ei tule ikävä, kukaan ei kaipaa. Elämä jatkuu ilman sinua, ja olisi ehkä parempi jos vain tappaisit itsesi siellä, kun kukaan ei ole katsomassa, kaikki olisivat onnellisempia. 

Sinua vain käytetään siirtyessä johonkin parempaan. Olet vain välivaihe.

Pelkkä turha esine.

Ei itseisarvoa.

Olemassa vain tuottaakseen muille mielihyvää.

"Safe, further away,
I’ll disappear like a mountain without a trace
They tied a knot on my life
It gets tighter when I try to hide."

Burn your empty rain down on me

Herätessä koko maailman paino harteilla. 

Ylimääräiset torkut, silti töihin lähtö tuntuu pahemmalta kuin aikoihin. 

Lääkettä migreeniin, vain jotta voisi lääkitä sitä uudestaan vahvemmalla lääkkeellä. 

Koko päivän kuuntelen videoita, joissa ihmiset kertovat joko omasta itsemurhayrityksestään, tai läheisensä itsemurhasta. Huomaan vain, etten tiedä mitä mieltä olen asiasta. Päivällä saan taas pilkahduksen positiivisuudesta, mutta mieliala laskee yhtä aikaa päivän muuttuessa illaksi. 

Tällä hetkellä ei ole muuta ajatuksissa kuin se, miten voisi ottaa uudet, terävät terät, ja rikkoa rikkoa rikkoa rikkoa iho uudestaan ja uudestaan. Lisää arpia valmiiksi arpisiin reisiin, jotta kukaan ei vahingossakaan pitäisi täysjärkisenä koska sitä en ole.

Migreenilääke ja kuumuus aiheuttavat tukalaa oloa, henki ei kulje, väsyttää.

Haluaisin nukkumaan, mutta pelkään painajaisia, jälleen. Saisi edes joskus rauhaa omalta mieleltä.

"Everyone will come, everyone will come to my funeral

To make sure that I stay dead"

Am I my own shadow?

"I'm a tightrope walker
Can't find my circus
And I'm damaged beyond repair"

Olen kovin väsynyt. Taas vaihteeksi, yllätyskö tuo. Päivät kuluvat hitaasti mutta varmasti harjoittelua tehden, ja olen näillä näkymin jatkamassa samoja töitä ensi viikolla virallisesti loppuvan harjoittelun jälkeen, aina syyskuuhun asti, jolloin olisi tarkoitus lähteä Japaniin.

Viikko sitten tarkoitus oli tehdä niin syvä haava kuin mahdollista reiteen, myöhemmin revin siitä ruven irti ja nyt se on leveä, valkea ja irvokas pienestä koostaan huolimatta.

Diagnoosi oli pudonnut keskivaikeaksi, tiedä sitten miten vaikutti että olin kyseisellä lääkärikäynnillä jo lääkityksen alaisena. Huomaan kyllä lääkkeen nostosta olleen apua, mutta olo ei siltikään ole mikään kovin kehuttava. Pokemon Go on ainoa syy lähteä ulos itsenäisesti, revin ihoani pilalle ja edelleen ajatukset kuolemasta pyörivät päässä säännöllisen epäsäännöllisesti.

Hetkellisiä ilonpilkahduksia tapahtuu, kyllä, tänäänkin olin vaipumassa syvään synkkyyteen, halusin rankaista itseäni, mutta saatuani rohkaisevia sanoja ("Ei oo syytä rankaista kun et oo paha ihminen. Oot vaan väsynyt kun joudut itsestäs pitää huolta."), olo koheni. Joku ymmärtää. Joku osaa sanoa sen, mitä haluan sanoa, mutta en osaa, koska ei kuulu myöntää heikkouksia. 

Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen... Sitä olen kaivannut niin paljon. Ja kun se tapahtuu, se tuntuu todella hyvältä.

Disassociative

Tunto katoaa jaloista, eivät nämä ole jalkani, eivät ne kuulu kehooni. Tunto palaa, katoaa, palaa, katoaa. Ovatko nämä nyt jalkani vai ei? 

Raavin säärtäni niin kovaa, että se vuotaa verta. Haluan tuntea olevani tässä ja nyt, Ruumis ja mieli ovat itsenäisiä, eikä yhteyttä tunnu olevan.

Näin hyvää ystävää muutama päivä sitten, sen illan olin onnellinen. Kosketus, halaus, läsnäolo, juuri niitä asioita kaipaan niin paljon. Hetkisen en tuntenut olevani yksin, hetken en ajatellut pahoja asioita, hetken olin rauhassa. Enkä millään halunnut päästää irti. 

Suunnittelen, miten hankkisin parempia ja terävämpiä välineitä, joilla voisi tehdä suurempaa jälkeä. Kerron ajatuksistani, haluaisin puhua niistä todella, mutten kehtaa pyytää juttutuokiota koska se on väärin. Muita ei saa häiritä ongelmilla. Liian rankkaa kuultavaa.

Epätoivoisesti yritän haroa pelastavaa kättä sumun joukosta, kaikki tuntuu pimeältä ja synkältä, enkä näe valoa kuin hetkittäin. Suunnittelen kuolemaa yhä vakavammin ja vakavammin koska mitä hyötyä on elää, vaikken halua kuolla. Osa minusta uskoo, että tulevaisuudessa tapahtuu jotain hyvää, mutta tuntuu, että se jokin musta ja synkkä sisälläni hakkaa kuoliaaksi sitä toiveikasta osaa. Sinulla ei ole oikeutta olla onnellinen.

Kaikki mitä teen, kaikki mitä sanon, on äänetöntä avunhuutoa, ennen kun on liian myöhäistä, vaikken tiedä miten kukaan voisi auttaa. Haluaisin vain käpertyä johonkin turvalliseen paikkaan, jossa joku olisi pitämässä huolta. Tunnistan tämän lohdutuksen tarpeen jo lapsuudesta, en mitään haluaisi niin paljon kuin olla pieni, kuten kissa, ja kiivetä syliin turvaan, jossa mikään ei voisi satuttaa.

"Morning's here, I must have …failed"

You and I are under dosed and we're ready to fall

Hedelmäveitsi jätti kohtalaisen naarmun käsivarteen. Revin rupea irti ja se vuotaa verta.
Ja haluaisi vain tehdä lisää, eikös?

Paniikkia, kovaa ahdistusta ja luisumista epätodellisuuteen. Todellisuudentaju hämärtyy, paniikki kasvaa, eikä tiedä tappaisiko itsensä nyt vai heti.

Välillä on hyvä olla, hetken pystyy hengittämään ja tuntuu melkein siedettävältä.

...sitten pyörin sängyssä uudestaan ja uudestaan koska uni ei vain tule, vaikka kuinka olisi lääkinnyt itseään.

Käsi vuotaa verta.

"They'll never be good to you
or bad to you.
They'll never be anything,
anything at all."

And we love the abuse because it makes us feel like we are needed

"I wanna wake up in your white, white sun
and I wanna wake up in your world with no pain.
But I'll just suffer in a hope to die someday
while you are numb all of the way.

When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.
When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.

And I am resigned to this wicked fucking world
on its way to hell.
The living are dead and I hope to join them, too.
I know what to do and I do it well.

When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.
When I hate it, you know I can feel,
but when you love you know it's not real.

Oh, yeah, shoot myself to love you.
If I loved myself, I'd be shooting you.
Oh, yeah, shoot myself to love you.
If I loved myself, I'd be shooting you..."

Päivät ovat kovin sekavia. Psykiatri nosti venlafaksiinin kaksinkertaiseksi (150 mg) ja olo on outo. Ajatukset eivät pysy kasassa millään, teen yhtä asiaa, vaikka tarkoitus oli tehdä toista, keskittymiskyky tuntuu huonolta ja olo on kurja. Ahdistus on jatkuva seuralainen, masennus luonnollisesti siinä mukana.

Perjantaina iho tutustui terävämpään terään ja se jätti jäljet myös mieleen. Sitä haluaa lisää, koska mikään muu tässä maailmassa ei ---

en tiedä mitä sanoisin, jos totta puhutaan

Yritän järkeistää asioita, mutta eihän niissä ole järkeä. Ei missään ole.

Say goodbye

I hate to hate
And I hate that
I hate my life so very bad

I'm just a sample of a soul, made to look just like a human being.

Käyn huvikseni katsomassa, josko kuukauden takaisesta lääkärikäynnistä olisi tullut diagnoosi Kantaan. F32.2, vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisia oireita.

Mitä? Minulla? Vaikea-asteinen? Ei voi olla, sehän kuulostaa... vakavalta. Sehän on vakavaa. Sehän on se, mikä pistää ihmisiä sairaslomalle...

Ja samalla tiedän, että se kaikki on totta. Tiesin, että voin huonommin kuin ennen. Mutta että noin huonosti... sitä en ajatellut tapahtuvan oikeasti. Toisaalta, se ei ole vaikuttanut mihinkään. Ensi viikolla on psykiatri, enkä tiedä yhtään mitä siellä on luvassa. Aloitin työharjoittelun ja jopa nautin päivästäni: minut nimitettiin lead graphics -asemaan, joten vastaan yhden pelin grafiikasta täysin yksin. 

Päivisin olen jollakin tavalla normaali. Pystyn juttelemaan ihmisille, tuntemaan oloni hyväksi ja näin. Ja illalla.. kun kävelen töistä kotiin, mietin miten ja milloin kuolen. Iltaisin ahdistaa, nytkin menen nukkumaan ihan liian myöhään, koska en halua kohdata sitä synkkyyttä minkä kohtaan aina ennen kuin nukahdan.

Ja ainoa keino välttää ihon rikkoutuminen on olla niin väsynyt ettei kättään jaksa nosta teräviä esineitä kohti.

Invincible

Mitäs jos vain kuolisit pois? Aiheutat vain pahaa mieltä ja surua kaikille ympärilläsi.

Olisko tämä ilta hyvä ilta?
Vai ehkä huominen?
Vai ehkä vasta viikonloppuna?

Vai ehkä heti nyt tässä näin? Ei, se ei ole hyvä. Mutta pian? Olisiko liian pian?

One of these days

Joku ilta.

Joku ilta sen on pakko tapahtua. Tämä ei voi jatkua näin. Ei voi. Ei vaan voi.
En jaksa sitä.

Verbaalinen ulosantini on niin säälittävän kapea-alaista. Samat sanat toistuvat uudestaan ja uudestaan, tuomatta mitään uutta. Se kuvaa hyvin tätä elämää. Samaa toistuvaa kehää uudestaan ja uudestaan ympäri.

Joka aamu herään ahdistukseen, miksi heräsin?, joka ilta itken itseni uneen, miksen tehnyt sitä tänään?. Keskustelen itseni kanssa, koska muita keskustelukumppaneita ei ole. Vähemmästäkin sekoaisi.

Olet kaikille niin turha, niin turha. Hauska bonuskappale, muttei mitenkään välttämätön. Kelpaat, jos parempaa ei ole saatavilla. Vanha kunnon b-suunnitelma. On olemassa parempaa seuraa, parempia ystäviä, parempia kaikkea. Olet liian syvällä omassa pahassa olossasi, kukaan ei jaksa sitä. Siksi et kelpaa kenellekään: olet aivan liian itsekeskeinen. Eli ihan oikein, että olet yksin. Deal with it.

Sormeen sattuu, siihen tehty naarmu osoittaa lieviä tulehtumisen merkkejä. Terve ihminen haluaisi puhdistaa sen, itsellä tekee mieli vain avata sitä uudestaan ja kaivautua luuhun asti.

The last drop falls

On keinot.

On suunnitelma.

On halu - ainakin jollakin tasolla.

Pitäisi vaan olla se viimeinen asia, joka lopulta työntäisi rajan yli.

...kävin sillä rajalla jo tänään. Palasin kotiin itkuisena, rikkinäisenä ja ahdistuneena. Suunnittelin miten voisin rikkoa itseäni mahdollisimman paljon, mutta voimat eivät riittäneet siihenkään. Suunnittelin, mietin ja laskelmoin, ja tulin lopputulokseen, että hallussa olevista lääkkeistä löytyisi varmasti tappava annos. Tiedän lääkkeiden olevan hirveän epävarma keino, mutta silti mahdollinen. Ja ken tietää, ehkä siinä kävisi niin kuin eräässä tunnetussa teoksessa, jossa varsinainen yritys epäonnistuu, mutta tuhoaa kehoa siten, että kuolee kuitenkin.

Olen ruvennut hilaamaan deadlinea lähemmäs nykypäivää.

Odotan sitä aamua, jolloin en enää jaksakaan pärjätä yksin.

You've got to be crazy

Näin pahaa ahdistusta en ole kokenut pitkään, pitkään aikaan.

Ei se lähde millään hakaneuloilla. Sen pitää olla vähintään veitsi. 

Jalat heiluvat holtittomasti. Pakko pysyä liikkeessä. Pakko. Pakko. Pakko.

Nyt olisi hyvä tilaisuus.

Ei saa henkeä. Olo on huono.

Reisi auki.

Tällaisiako ne lääkkeen sivuvaikutukset olivatkaan?

Nyt.

Slutgarden

"I don't care if your world is ending today 
Because I wasn't invited to it anyway 
You said I tasted famous, so I drew you a heart 
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art 
I've got an F and a C and I got a K too 
And the only thing missing is a bitch like you

You wanted perfect 
You got your perfect 
But now I'm too perfect for someone like you 
I was a dandy in your ghetto with 
A snow white smile and you'll 
Never be as perfect whatever you do 

I am a bone top, a death's head 
On a mop stick 
You infected me, took diamonds 
I took all your shit 
Your "sell-by date" expired, 
So you had to be sold 
I'm a suffer-genius and 
Vivi-sex symbol."


Ja ääni päässä ilkkuu mitäs minä sanoin! Et ole sitten minkään arvoinen, kehtasitkin kuvitella jotakin muuta. Ihan oikein.

---

Pinoan lääkkeitä kaappiin, paketit ovat tuttuja. Reiteen sattuu jälleen, ja toivon, että huomiseksi varattu hieronta keskittyy vaan ylävartaloon, sillä pelkkä kankaan kosketus sattuu jalkaan enemmän kuin tarpeeksi.
Sain lääkkeet masennukseen ja lähetteen psykiatrille.

Ja tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan  täysin hylätyksi.

♠

Suolaa haavoihin.
Veitsi.
Ja käännellään sitä.

Ihmiset nyt puhuvat tollaisia. Normaalia. Et saa murehtia niistä. 
Se on väärin. Olet vain erittäin itsekäs.

Siitä pitää rangaista.

Äläkä kuvittelekaan kertovasi ikinä kenellekään mitä ajattelet. Kenenkään ei kuulu tietää. Et voi satuttaa muita. Pidä yllä tätä samaa esitystä kuten aina ennenkin. Totta kai olisi parasta olla rehellinen, mutta joissakin asioissa vaan ei niin voi tehdä. Jotkut asiat ovat vain väärin. 
Joskus vain tunteesi ovat vääriä. Nyt on kyse juurikin siitä.

Ja siitä rangaistaan. 

Käännellään sitä.
Veistä.
Ja suolaa päälle.

Sun setter

Neljäsosa päivästä mennyt itkiessä.
Neljäsosa ahdistusta paetessa.

Ja koko päivä kivuissa. Jatkuvassa kivussa.

Elämänhalu vähenee joka päivä enemmän ja enemmän.Päivittäinen kipu kuluttaa, niin henkistä kuin fyysistä jaksamista.

Ja sitten tajuan, etten merkitse kenellekään mitään.
En yhtään mitään.

Ketään ei kiinnosta pätkääkään mitä sanon, mitä teen, mitä ajattelen.
Turha turha turha turha turha turha.

Ehkä se tapahtuu tänään.

Ehkä tänään en jaksakaan.

Eilenkin teki tiukkaa, liian tiukkaa.
Päädyin nukkumaan reisi paketissa.

Joka ilta on niin vaikeaa. Jokainen ilta on entistä vaikeampi.

Enkä tiedä oikeasti kuinka monta iltaa jaksan käydä läpi enää.

The horrible people, the horrible people

Itken.

Olen itkenyt liian kauan.

Itken ahdistustani. Itken yksinäisyyttäni. Itken sitä, miten en jaksa tätä ollenkaan.
En yhtään.

Itken sitä, miten minulle valehdellaan. Itken miten minusta valehdellaan.

Itken asemaani koristeena, käyttöesineenä, aina saatavissa olevana tukena. Missä tuki on silloin kun sitä tarvitsen? Poissa, saavuttamattomissa. Viestit ehkä luetaan mutta niihin ei vastata. Koska ihan kuin olisin sen arvoinen. Lopeta toisten syyttäminen, se on oma vikasi ettet pärjää! 

Olen niin vihainen.

"I'd kill myself to make everybody pay"

Kukaan ei jää kaipaamaan.

Ahdistus repii sisältä kappaleiksi, jättäen pelkän kuoren jäljelle.

En kaipaa mitään niin paljon kuin sitä, että joku olisi vieressä, kertoisi, että kaikki on hyvin ja ei tarvitse jaksaa yksin.

Mutta ketään ei ole.

Kipu korvaa ystävää

"You have murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me 
Murdered me!"

Olen niin väsynyt, mutta en halua mennä nukkumaan. En jaksa kohdata sitä inhottavaa tunnetta, mikä valveillaolo herättää, en halua kohdata sitä kuolemaa mitä unet tuovat mukanaan.

Päätä särkee, olo on huono, selkään sattuu pelkkä hengittäminen. Valituksen aiheita on enemmän kuin jaksaa listata, mutta pyrin pitämään suuni supussa ja kivun itselläni kenenkään ei tarvitse kuunnella valitustasi.

Reisi on hyvä paikka. Erittäin hyvä, muista vaan ettei mene liian alas, jotta voi pitää hameita tai shortseja. Odota tunti, vähän enemmän, puolitoista, silloin voi rauhassa vetäytyä "nukkumaan". Ehkä se helpottaa unettomuuteenkin, kannattaa kokeilla. Etkös aina ennen nukahtanutkin hyvin sen jälkeen, kun olit repinyt itseesi jälleen yhden verta vuotavan naarmun.

En jaksa taistella vastaan. Mitä väliä? Muutkin kaikki jotka sinut ovat rikkoneet! en saa ajatella näin, oma vika oma vika oma vika oma vika saavat pitää hauskaa ja nauttia olostaan, miksei saisi tehdä jotakin, mistä tulee edes jollakin tasolla hetkellisesti hyvä mieli. Muut saavat satuttaa, miksei sitä saa tehdä itse itselleen?  Lopeta tuo ajattelu lopeta lopeta lopeta se on kiellettyä kiellettyä kiellettyä.

En ole syönyt oikein mitään tänään(kään). Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vajonnut synkkyyteen siten, että se tuntuu vaikuttavan ruokahaluun. Osan ruokahaluttomuudesta voin laittaa fyysisen huonon olon piikkiin, mutta tiedän, että osa menee täysin tämän jaksamattomuuden syyksi. En jaksa laittaa ruokaa, en halua syödä, en ansaitse sitä.

"En taistele vastaan
vaikka pitäisikin
Sillä ainoastaan
häviäisin"

Puolitoista tuntia.

苦くるしい

Pyyhin pois kaiken, mitä kirjoitan. 

Yritys delete toinen delete kolmas delete.

Päätä särkee jälleen kerran, edelleen, niinkin voisi sanoa, ei se ole poistunut missään vaiheessa.

Jälleen kerran näin unta kuolemasta. En jaksa laskea kuinka monta kertaa olen nähnyt unissani ruumiin. Todennäköisesti liian monta. 

Positiivisena puolena voi sanoa, että ainakin nukuin, vaikkakin sitten huonosti. Heräsin yöllä tasan kerran, unensaanti oli jälleen kerran vaikeaa, vihaan nukkumaanmenoa. Vihaan. 

Ideaalitilanteessa pärjäisin nukkumatta, mutta toisaalta ei olisi sitä hetkellistä pakoa todellisuudesta, jonka nyt unet painajaiset antavat. Damned if I do, damned if I don't. Vaihtoehdot ovat huono ja huonompi. 

En ole pitkään aikaan kokenut näin pahaa tarvetta taas repiä kaikkea rikki. Reidet ovat juuri parantumassa (kutinasta päätellen), nyt olisi loistava tilaisuus tehdä vähän pysyvää vahinkoa. Tarvitsen jotakin, joka vie ajatukset pois tästä synkkyydestä, ja mikäs sen parempi kuin fyysinen kipu. Jos vain olisin yksin.

Unettomuus rupeaa ottamaan hermoille, keho ei kestä, mieli sitäkin vähemmän. 

Olen vain niin kovin uupunut. 

Filthy little secret

Itseviha on voimakasta.
Melkein yhtä voimakasta kuin paha olo, niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Ja jälleen kerran löydän itseni itkemästä pimeässä, yksin. Nykyisin se jää tuohon, kun ei edes unta saa.

Midnight shadows

Herään kahden aikaan keskellä painajaista. Heräämisen syy on epäselvä, saattoi olla painajainen, saattoi olla puhelimen kilahdus. Kuitenkin, miettiessäni tilannetta, kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon, olin niin syvällä pelossa ja ahdistuksessa ettei henkeä saanut. En ole toivonut jotakuta nukkumaan viereen niin paljon kuin viime aikoina, nukahtaminen on vaikeaa melatoniininkin kanssa ja herään painajaisiin.
Pyörin sängyssä saamatta unta. Ahdistuksen määrä on suoraan verrannollinen hereillä vietettyyn aikaan.
Haluaisin nukahtaa, en pysty. Mietin, auttaisiko vanhasta kunnon naarmuista ja niiden tuottamista endorfiineistä tuleva tunne nukahtamiseen. Tiedän, etten jaksa tulevaa päivää parin tunnin yöunilla.

Kello lähestyy puolta neljää. Rentoutuminen rupeaa olemaan vaikeaa. Pelkään painajaisiani. Pelkään olla yksin, mutta mitään muuta en löydä tämänkään yön pimeydestä.

死んで

Ahdistaa aivan liikaa.

You shout and no one seems to hear

Murrun.

Jos en heti, niin pian. Vajoan ahdistuksen syvään suohon, mistä ei ole muuta pääsyä pois kuin se sama vanha reitti.

Toivon, että lääkkeet veisivät unten maille. Toivon, ettei tarvitsisi herätä huomenna.
Tai ikinä.

This was never my world

Ilta. Paniikki, hysteerinen itku, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan viiltoa.

Yö täynnä painajaisia, herään alle kuuden tunnin unen jälkeen ahdistukseeni.

Aamulla en kykene nousemaan sängystä, en näe syytä edes yrittää. Mikään ei kiinnosta, vaikka tiedän, että tällä tavalla ruokin jaksamattomuutta enemmän kuin tarpeeksi. Nälkä tuntuu jo kunnolla, pitäisi nousta ja ruveta ihmiseksi, mutta valitsenkin aina vain uuden kappaleen kuunneltavaksi enkä siirry mihinkään tuntiin, kahteen, kolmeen.

Ja päässä pyörii vain yksi asia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Don't die on me

Ahdistus. Paha ahdistus. Paha paha paha paha ahdistus.

Pelkään.

En saa henkeä.

Mistään en saa apua.

Olen yksin. Niin kovin yksin.

"I cut because it makes me feel something in place of the love they couldn't give me."

Cut

Heikottaa. Kädet ei toimi. Pää ei toimi.

Aika valuu valuu valuu pois.

En saa tehtyä itselleni ruokaa, vaikka nälkä hakkaa sisuksia ja saa olon niin kovin heikoksi.
En vain jaksa. En ole tarpeeksi motivoitunut tiskaamaan, valmistamaan edes jonkinnäköistä ateriaa, syömään.

Reikä ranteessa on kaksinkertaistunut.

Ja olen niin yksin yksin yksin.

The earth is waiting to eat us alive

"Mä en muista milloin olen nauranut viimeksi näin paljon!"

Päivä on ollut erittäin hyvä. Parempi kuin aikoihin. Pitkästä aikaa ei ole tarvinnut keskittyä siihen, miten kurja olo on, vaan on voinut nauttia elämästä.

Sitten... kuten aina. Joka ikinen kerta. Ahdistus ottaa vallan. Eroahdistus, se ahdistuksista julmin. Koen sen tuntemisen vääräksi, koska en voi tehdä kuin julma Sims-pelaaja ja lukita ihmisiä tänne ikuisiksi ajoiksi, en, vaikka niin tahtoisinkin. Kaikilla on omat elämänsä, mun on vain hyväksyttävä se.

Mutta itsekeskeinen minäni on vaikeuksissa yrittäessään ymmärtää sitä.

Ja täällä, ahdistuksen keskellä, vilkuilen teräviä esineitä ja yritän järkeistää itselleni miksi niin ei kannattaisi tehdä. Vielä olen voiton puolella, ja melatoniini (olen siirtynyt säännölliseen 3 milligramman annokseen ihan vain varmuuden vuoksi) rupeaa vaikuttamaan sen verran kovin, että pääsen nukkumaan - ehkä tästäkin päivästä tulee naarmuton. Niitä on nyt ollut jo... en ole varma, mutta jonkin verran. En ole laskenut. Perjantaina tai lauantaina taisi olla viimeisimmät?

Tiedän, miten minusta ollaan huolissaan, ja tunnen suurta syyllisyyttä aiheuttaessani huolta. Toiveissani olisin iloinen ja onnellinen, jonka ei tarvitsisi aiheuttaa huolta kenellekään, vaan joka pystyisi auttamaan muita.

Ajatus ei enää kulje. Ei ole kulkenut tätä kirjoittaessa ollenkaan, saattaa olla ties minkälaista tekstiä tuolla. Pitäisi varmaan siis mennä nukkumaan.

Flies are waiting

Kuoleta tunteesi.

Sinulla ei ole mitään oikeutta tuntea mitään tuollaista. Tai mitään muutakaan.

Lopeta ajattelu. Oppisit elämään, olisit onnellinen. 
Mutta ei, sinun täytyy olla tuollainen säälittävä, epätoivoinen hylkiö. Tunteellinenkin vielä.

Lopeta se masentelu. Lopeta sureminen. Kukaan ei auta. Pitäisi piristyä ja olla iloinen. Sitten ehkä elämästä tulisi elämisen arvoista.

Mutta.

Ainoa asia, mikä päähän mahtuu, on elämän epäreiluus ja turhuus. Ja ratkaisu siihen. Kuolema.

Tänään istuin sohvalla veitsi kädessä ja mietin, miksei. Miksi jatkaa, kun mitään syytä ei tunnu olevan. Kaikki potkii päähän, eikä mikään mene oman tahdon mukaan.

Motivaatio kaikkeen huitelee suorastaan pakkasen puolella. Elämä on suorittamista ilman iloa.

Väsyttää kovin.

Ruostumatonta terästä.
Tehty Taiwanissa.

Voisin tappaa itseni eikä kukaan huomaisi.
 

"ja silti olet vielä täällä" 

Oliko toi haaste?

En ole ikinä ennen kokenut tällaista kipua. En pysty olemaan, itken hysteerisenä ja haluaisin vain huutaa tuskasta.

Olen yksin. Kukaan ei ole auttamassa.

Enkä pärjää yksin.

En jaksa enää.

Apua.

Brain Damage

The lunatic is in my head. 
The lunatic is in my head 
You raise the blade, you make the change 
You re-arrange me 'til I'm sane. 
You lock the door 
And throw away the key 
There's someone in my head but it's not me. 

And if the cloud bursts, thunder in your ear 
You shout and no one seems to hear. 
And if the band you're in starts playing different tunes 
I'll see you on the dark side of the moon. 

I hear the afterlife is poorly scored

Jatkuva jatkuva jatkuva ahdistus. Huimaa. Pyörryttää.

Paniikki tuntuu tekevän tuloaan.

En osaa käsitellä paniikkia, en tällaista hyökkäävää ahdistusta. Masennus, sen kanssa tiedän miten toimia. Passiivinen ahdistus, sekin menettelee. Mutta hyökkäävä, aktiivinen ahdistus...
En osaa tehdä mitään sille...

Itsetuhoisuutta lukuun ottamatta. Reisi on kuin tilkkutäkki. Naarmu naarmun päällä. Ehjää kohtaa vaikea löytää. Tiedän että se on tyhmää, mutta muuhunkaan en pysty. Haluan vain ahdistuksen ja pahan olon pois keinolla millä hyvänsä.


Päässä tuntuu oudolta. Ote todellisuuteen tuntuu lipsuvan. Tarvitsisin jonkun pitämään kiinni, varmistamaan, että kaikki on totta. Etten ole vain sekoamassa.

Olen kovin uupunut. Väsynyt.

Päätin tänään kirjaimellisen deadlinen.

Hakaneula vielä kerran

Reittä kirvelee, eikä pahoille ajatuksille näy loppua. Mietin kaikkea, missä olen mennyt joskus vikaan, tuntuu että oikeaa suuntaa ei ole olemassakaan.

"Some of us are really born to die" 

Mutta ei riitä rohkeus. Ei vielä. Ehkä joskus...

Fuck you because I loved you

Vihaan itseäni.

Vihaan ajatuksiani.

Vihaan tunteitani.

Vihaan elämääni.

Vihaan kaikkia ja kaikkea, jotka koittavat väittää elämässä olevan jotain hyvää. Se on vain hetkellinen valhe.

Vihaan vihaan vihaan vihaan.

Drifting away

"Am Ende bleib ich doch alleine
die Zeit steht still
und mir ist kalt"

Man that you fear

Soitin opiskelijaterveydenhuoltoon. En vapaaehtoisesti, ainakaan täysin. 40% pakotettuna. Ehkä. Kai. En tiedä.
"Oot kyllä tosi rohkea ja hirveen hyvä että tunnistit oireet ja haet apua. Meillä on noita lääkäriaikoja vasta muutaman viikon päästä, pärjäätkö siihen asti? Jos tuntuu siltä ettet pärjää, niin soitathan tänne heti, niin katotaan akuuttiaika vaikka omalta terveysasemalta."
Joo. Totta kai. Pärjään kyllä.

En kertonut paljon mitään tämänhetkisestä tilanteesta. Sain hoitajalle ajan kahden viikon päähän, ja tuntuu, että siihen on iäisyys. Pärjäänkö siihen asti? Totta kai sitä aina jotenkin pärjää, tähänkin asti pärjätty. Vaikka olen kuulemma vain vaivoin elossa.

Pärjään, jos en ole yksin. Yksin ollessa ahdistus iskee kovaa, ilo valuu pois korvautuen epätoivolla. Elämällä ei ole mitään annettavaa sinulle. Ajatukset eivät pysy kasassa vaan menevät sinne, minne niiden ei kuuluisi mennä. Päähän mahtuu vain yksi ajatus, ranteet auki, vaikka yrittäisi keskittyä tärkeisiin asioihiin. Vaihtoprosessiin. Kouluun. Pelaamiseen.

Japani ahdistaa suunnattomasti. Haluan mennä sinne, päästä karkuun, mutta samalla en halua mennä. En halua jäädä yksin. En halua kohdata pelottavaa tuntematonta. Mutta toisaalta, opinnäytetyöpaikka hopealautasella, mikä voisi olla parempaa? Japanissa vielä, sehän näyttäisi kovin hyvältä ansioluettelossa. Tieto siitä, ettei tarvitse hakea paikkaa, helpottaa ahdistusta. Muutoin panikoisin suunnattomasti siitäkin.

En nuku hyvin. Menen myöhään nukkumaan, saan unta, mutta unen laatu on heikkoa. Olen päivisin kovin väsynyt ja migreenissä. Tänäänkin. Jälleen.

Enkä kestä yksinoloa. Edelleenkään.

I'll pretend

Ahdistaa. Yllättävää.

Ainoa ajatus, joka mahtuu päähän, on uusi, parempi terä, jolla pystyisi tekemään niin paljon enemmän vahinkoa.

Jaksaminen on nolla. Pitäisi tehdä niin paljon asioita, muttei halua tehdä mitään. Tai ei, kyse ei ole halusta. Jaksamisesta. Ei jaksa tehdä mitään. Mikään ei kiinnosta tarpeeksi.

Olen kovin väsynyt.

Damaged beyond repair

"There is no rescue from the state in which I am now"

She's standing on an overpass in a miracle mile

En osaa aloittaa kirjoittamista. Hah, valhehan se oli, aloitin kuitenkin.

Jäin taas hetkeksi toimettomaksi. Saman tien ahdistus löysi luokseni. Yllättävää.
Mikään musiikki muutamaa kappaletta ei jaksa innostaa. Nojaan jatkuvasti reiteen toisella jalallani, reidessä ei ole suojaavaa sidosta, naarmuihin sattuu. Vappu on opiskelijoiden juhlaa, mutta haluaisin vain kadota pois pois pois kohtaamatta ketään, joka sattuisi vaikuttamaan edes hieman iloiselta.

Ajatukset lähtevät kiertämään vaarallista kehää.

"She's got here eyes open wide
She's got the dirt and spit of the world
She's got her mouth on the metal
The lips of a scared little girl"

You're lucky you don't have to wake up

"I'm a strip, strip, strip, and
I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything
I'm a strip, strip, strip, and
I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything"

Herää ahdistuneena. Mene nukkumaan ahdistuneena. Taisin aloittaa tällä tavalla viimeksikin? En muista, päässä ei pysy mitkään asiat.

Mutta niin se vain on. Ahdistus on tullut takaisin. Jokapäiväisenä. Jatkuvana. Ikuisena.

Ahdistus ryömii luokse heti, kun jää yksin. APUA, sanoo pää ensimmäisenä. Odota! vastaa joku sisältä. Omatunto? Syyllisyys? Ylpeys? Mitä turhaan apua hakemaan. Kaikilla on jotakin parempaa, saat vain muistutuksia siitä. Älä kurota kohti ketään, auttavat kädet vetäytyvät lopulta pois kuitenkin. 
En vain voi pitää itseäni kiireisenä loputtomiin. Jatkuva univelka ei auta asiassa loppujen lopuksi ollenkaan, pyrin pitämään itseäni hereillä mahdollisimman myöhään välttääkseni ahdistuksen, mutta todellisuudessa uupunut keho ja mieli eivät jaksa pitää yllä edes kohtalaista vastustusta negatiivisia tunteita kohtaan. Kehä on valmis. Kuten kaikki. Koko homma pelkkää isoa noidankehää josta ei pääse pois. Ei, kyseessä ei ole edes kehä. Se on pyörre. Syvä, suuri ja tappava pyörre, johon olen uhkaavasti uppoamassa. Vajoamassa syvemmälle ja syvemmälle.

Ja... mitä syvemmälle vajoan, sitä enemmän pelkään. Pelkään myöntää mitään. Pelkään kertoa. Pelkään, että joko siinä käy kuten ennenkin ja BAM, pakko voida hyvin koska muuten se on hei hei.

Ja... pelkään samalla itseäni. Koska joku päivä saattaa napsahtaa. Pahasti.

"I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
To open this box
You can't shoot the lock
I hide everything
So you can't see"

Line up

Reisi vuotaa verta.

Haavoista tulee jatkuvasti syvempiä ja syvempiä.

Enkä edes tiedä miksi kerron tästä. Haluan vain kertoa jollekin, vaikka se olisi vain kasvoton olemattomuus.

Life is but a long, sad game

"You know what you meant to me,
Emptied the room in your life that I paid for
When I lost my sanity
I made a mess I am now here to clean"

Odotan hetkeä poissa silmistä. Paha olo on saatava pois mielestä. Ainoa keino siihen tuntuu olevan ruumiillinen.

Revin käden jälleen auki. Nilkka vuosi verta (vahinkoraapaisu, mutten pyrkinyt vähentämään vuotoa mitenkään). Nyt odotan uusia haavoja, se on ainoa, mihin mieli on pystynyt keskittymään tänä iltana. Sairasta, eh? Kierre vaan tuntuu olevan valmis: ahdistus, riippuvuus, ahdistus, riippuvuus pyörivät ympyrää käsi kädessä. Arpia arpien päälle.

Jotenkin niin kovin surullista, että ainoa motivoiva asia on itsetuhoisuus. Haluaisinko apua? En osaa sanoa. Kyllä, sanoo järkevä puoleni. Ei, sanoo... sairas(?) puoleni. Enkä osaisi edes apua hakea. Liian säälittävää ja nöyryyttävää. Kulissi kaatuisi jälleen kerran.

"Some things are needless to say, 
we dive into the darkness

When everything fades to gray…"

So much more skin to break

Kulissi kaatuu...

3... 2... 1...

Itku tulee heti töistä päästyä. Itku tulee heti kun ei keskity pitämään itseään kasassa.

Itku tulee vaikka mitä tekisi.

En jaksa. Mielessä välähtää eri tavat kuolla ja pelkään pelkään pelkään pelkään ettei mulla ole syytä olla toteuttamatta jotakin niistä.

Turha turha turha turha turha turha elämä.

Kukaan ei tarvitse sinua. Kaikilla on joku muu. Olet vain mukavaa ekstraa. 

Ja olen jo päättänyt seuraavien viiltojen paikan. Kipu on ainoa asia johon voi luottaa tässä elämässä.

You infected me, took diamonds, I took all your shit

"I don't care if your world is ending today 

Because I wasn't invited to it anyway 
You said I tasted famous, so I drew you a heart 
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art "

Käsi auki? Ei, käsi ei kelpaa. Näkyvissä. Kesä tulee, lyhythihaisia tulee käytettyä. Ei käsi.

Nilkka? Sama ongelma. Sukkahousuja voi käyttää, mutta jos kotona haluaa olla, pitäisi olla esittelykelpoiset nilkat. 

Reisi? Sitä ei voi sitoa kunnolla. Toisaalta, väliäkö tuolla. Jatkuva kipu pitää ajatukset kurissa.

Viha on käsinkosketeltavaa, ja ainoa keino purkaa se on... yllätys yllätys, itseeni.
Koska en ole minkään arvoinen. Käytettävä, hylättävä. Turha.

"You drained my heart 
And made a spade 
But there's still traces of me 
in your veins"

Kukaan ei ole valmis taistelemaan puolestasi.

You can live with my pain, it's your own you cannot take?

"You pretend
I'll pretend
And cut, cut, cut"

Käteen sattuu edelleen. Haavan- naarmunhoito on surkeaa, puhdistus tapahtunut viimeksi... perjantaiaamuna? Ja sitten revin sitä pikku hiljaa auki uudestaan ja uudestaan.

Hetkittäin tulee oloja, että pitäisi saada lisää. Enemmän. Paha olo ei poistu muuten. Mutta samalla sen tietää, että kyseessä on vain ja ainoastaan riippuvuuden ääni. Pahan olon pitäisi poistua muutenkin. Tekemällä kivoja asioita. Puhumalla jollekin. Unohtamalla.

...mutta se ei unohdu. Se kaikken suurin tuska. Se, mistä ei puhuta. Ja se kaikki kanavoituu itsetuhoon, sillä kaikki on purettava johonkin. 

Olen monesti ärtynyt. Klassinen masennusoire, eh? Olen huonoa seuraa. Huonoa ryhmätyöseuraa, myös. Pomottavampi kuin ennen (!!!), vaadin kaikkea ja olen vain inhottava. Ehkä. En ole varma miten muut sen kokevat. Todennäköisesti ainakin liian vaativa.

Kyselyt osoittavat jälleen masennusta, keskivaikeaa, mutten ole yllättynyt. Olisin yllättyneempi jos eivät osoittaisi. Apua en ole osannut vieläkään mistään hakea. Tiedän, että niin pitäisi, koska 30+ viiltoa muutamassa kuukaudessa on jo yksinään sairaan mielen merkki, mutta se vain on niin vaikeaa. On vaikea marssia sen saman koululääkärin (joka lähetti aikoinaan lukiossa psykologille) paikkeille, ja ilmoittaa (vain pari kuukautta sen jälkeen kun kertoi päässeensä eroon masennuslääkkeistä) että olis pää vähän sekaisin. Taas.
Epäonnistuminen se on, ainakin omissa kirjoissani.

Nykyisin teen niin, että valvotan itseäni niin myöhäiseen, että olen liian väsynyt tehdäkseni mitään. Muuten 30+ saattaisi olla huomattavasti isompi luku.

"There's so much, much, much more skin to break
I haven't even taken off my gloves,"

And I'm screaming because of you

Käteen sattuu. En ole tehnyt sille (vielä) muuta kuin ottanut suojaavan sideharson pois. Ja se... naarmu, ei, pikemminkin haava, on ruman näköinen. Ilkeästi auki revitty, ärtynyt, kiristävä.
Sattuu.

Yksin jäätyäni romahdin olohuoneen lattialle itkemään, jonkä jälkeen myös nukahdin hetkeksi niille sijoilleni. Tunnen itseni yksinäiseksi, kissakin vain yritti purra (kiukustunut yrityksistä laittaa sitä kuljetuskoppaan).

Ajatukset kiertävät ympyrää, eikä se ole mikään iloinen ympyrä.

Olen kovin väsynyt.

I’m but a raft in a sea of sorrow and greed

"Blame me, it’s me 
Coward, a good-for-nothing scapegoat 
Dumb kid, living a dream 
Romantic only on paper"

Pääsen kotiin, ja mietin, miten sitä hajoaisi tällä kertaa.
Haluaisin puhua, mutta ketään ei ole.

On vain hiljaisuus. Yksinäisyys.

Päätä särkee. Huomaan jatkuvasti jännittäväni poskia, niskoja, hartioita. Puren hampaita yhteen huomaamatta sitä, ja tämä jännittää kaiken siinä ympärillä. Kaikki on kireää, keho rupeaa vastahankaan.

Näen kaupungilla hääseurueen ja ensimmäinen ajatukseni on, kuinka iloinen olisinkaan jos saisin polttaa nuo kaikki onnelliset ihmiset.

Jään illaksi yksin, enkä tiedä mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan. Käsi on auki jo valmiiksi, miksei jatkaisi sitä... Välillä sitä miettii, miksi ihmeessä tuhoaa itseään kun siitä ei ole mitään hyötyä. Sitten paha olo ottaa vallan eikä kysele yhtään mitään.

"Wake up, mow the weed 
You’d be nothing without me 
Take my life if you have the heart to die

You bastards tainted my tool 
Raped my words, played me a fool 
Gather your precious glitter and leave me be 
The Great Ones are all dead 
And I’m tired, too

I truly hate you all!"

I want to kill you like they do in the movies

Cut

Cut

Cut

Cut.

Frozen

"Time will not heal these wounds.
And I'm bleeding because of you."

En jaksa.

"Was everything we had just a joke?
I've ran out of patience, tears and hope."

Joka välissä saa tuntea itsensä huonoksi. Hylkiöksi.

Sellaiseksi "ihmiseksi" jolla ei ole oikeutta ystäviin. Pitäisit vain näppisi erossa. Ole yksin. Kaikki kiittävät. Et ansaitse ketään.

"Perhaps I was just dreaming.

When I think these things had real meaning."

Rupeaa vaan oikeasti kärsivällisyys loppumaan.

It's worse to try to understand

"Do you believe in forever?
I don't even believe in tomorrow
The only things that last forever
Are memories and sorrow"

Käännetään veistä haavassa. Silleen oikein kunnolla. Väänentään vielä. Suolaa perään.
Toistetaan parikymmentä kertaa niin hyvä tulee.

Käteen muutama päivä sitten (perjantai? Lauantai? En muista milloin, päivät sekoittuvat yhtenväksi pötköksi, josta ei tiedä mikä suunta on oikea.) tehty naarmu rupeaa tulehtumaan. Se on kipeä.
Olenko tehnyt asian hoitamiseksi jotakin? Ehei, mitä vielä. Suunnittelin vain, miten sen saisi avoimemmaksi. Kipeämmäksi.

Mutta miksi? Niin, se on hyvä kysymys. Sitä vaan haluaa purkaa tätä oloa johonkin, ihan mihin vain. Ettei tarvitsisi ajatella. Ettei tarvitsisi tuntea. Tuntea, niin, tuntea mitä? Tätä isoa solmua, joka jäytää rintakehässä. Mitä haluan?

Hyväksyntää. Yksinäisyyden loppumista. Rakkautta. Sitä kai päällimmäisenä haluan.
Suomessa sitä ei saa. Japanissakaan tuskin.

Olen eksyksissä.

"Done it before
Time after time
Refused to learn your lesson
Gave 'til it hurt
Thought it was right
Only fools make mistakes twice"

...ja on varmaan turha mainita kahdesta (kolmesta?) uudesta naarmusta reidessä. En vain jaksa välittä enää.

About to Crash (Reprise)

Still it's hard to just get by
It seems so meaningless to try
When all I want to do is cry
Who would ever know I felt so sad

Even though I get so high
I know that I will never fly
And when I fall out of the sky
Who'll be standing by

Will you be standing by?

And the darkness will never understand it

"You can take me,

The grave can take me

The earth is waiting to eat us alive

I love you damaged,

I need human wreckage

I have to look up

Just to see Hell"

Olen vain niin kovin väsynyt. Nukkuminen on sellaista millaista se nyt on. Valveilla olo on sellaista millaista se nyt on. Tuskallista.

Hetkittäin on hyvä olla. Sitten taas iskee muistutukset kaikesta ja BAM, suru on syvää.

"Death is only a matter of a little pain"

Kun ei vaan jaksaisi. Mutta kai se on pakko. Sitä on liian kiltti. Aivan liian kiltti.

Yksinolo on vain niin kestämätöntä...

I want to disappear

"Look at me now.
Got no religion.
Look at me now.
I'm so vacant.
Look at me now.
I was a virgin.
Look at me now.
Grew up to be a whore.
And I want it.
I believe it.

I'm a million different things
and not one you know."

Tyhjyys. Tylsyys. Tietämättömyys.

"Disappear.
I wanna disappear, baby.
Disappear."

En osaa olla itseni kanssa. Naarmuja? Ei. Itkua? Ei. Vain tyhjyyttä.
Täytän tyhjyyden musiikilla, sillä samalla kuin aina ennenkin.
Mutta tyhjyys ei täyty, se on kuin reikäinen ilmapatja, vaikka kuinka yrittäisi täyttää, se ei täyty. Kaikki valuu sormien välistä kuin hiekka.

Ja oih, se itseinho. Vanha kunnon itseinho.
Reisi raavittu vereslihalle.

"Use me when you want to come
I've bled just to have your touch
When I'm in you I want to die

Use me like I was a whore

Relationships are such a bore

Deleted the ones that you've fucked"

But it was only a fantasy...

"Goodbye cruel world
I'm leaving you today
Goodbye
Goodbye

Goodbye

Goodbye all you people
There's nothing you can say
to make me change my mind

Goodbye"


Oliskin rohkeutta.

My pain's not ashamed to repeat itself

"Her heart's a bloodstained egg
We didn't handle with care
It's broken and bleeding
and we can never repair"

Ai sulla on paha olla ja haluaisit puhua siitä? Odota, ehkä jossain vaiheessa löytyy aikaa. Muista paikkasi, älä kuvittele että voisit kiilata jonossa. Aina on tärkeämpiä juttuja, kukaan ei välitä. Älä unohda. Älä unohda. Älä unohda. Älä.

Eilen se iski. Paha paha paha tunne, että "tässäkö se on? Nyt voisi olla hetki, jolloin kuolla." Säikähdin kovin, eihän mun pitänyt ihan oikeasti ajatella tolleen. Mutta sieltä se vain tuli. Turhautuminen ja viha, suru ja epätoivo. Kaikki yhdessä ja erikseen.

"You keep allowing yourself to be hurt through all the pain, suffering, frustration, annoyance and bothering that is in store for you . . ."

Hyvyyden perikuva? Mitä merkitystä, koska selkeästi ilkeät ovat suosiossa. Olet liian kiltti. Pitäisi osata ilkeillä, kiristää, uhkailla. Sitten ehkä saavuttaisit jotakin. Kilttinä annat muiden kävellä itsesi yli.

Olen aina se, joka joustaa. Pelkkä pelinappula sairaassa suhdepelissä. Ei sanavaltaa. "Jos luoja niin suo" tuntuu olevan mantra. Haluaisin puhua? Sori, odota. Haluaisin nähdä? Ei kannata edes yrittää. Ei onnistu kuitenkaan. Koska joku muu teki virheen. Ihan oikein että kärsit siitä. Äläkä kuvittelekaan tekeväsi itsestäsi marttyyriä! Sulla ei ole oikeutta mihinkään. Ole onnellinen siitä mitä saat. 

Olen täynnä vihaa, mutta hyvänä ihmisenä vihani kohdistuu vain itseeni.

Ja kotimatkalla mietin uutta paikaa uusille viilloille.

I'd kill myself to make everybody pay

Käsi vuotaa verta.

Toisessa tuoreet jäljet.

Pelkään pystyväni pian paljon pahempaan.

Am Ende bleib ich doch alleine

Ahdistaa.

Yllättävääkö? Eipä oikeastaan.

痛いよ。痛いよ。

Tuntuu vain niin kovin yksinäiseltä.

Ja se tuoksu seuraa edelleen. Tai ehkä kuvittelenkin kaiken. Voiko jotakin kaivata niin, että mieli keksii keinoja, joilla teeskennellä, ettei ole yksin.

I'll teach you about loss

"Now I will hit you where it hurts
Take what is rightfully mine 
I need a sign
That you're worth fighting for 
Winning or losing it all 
I am only a pawn"

Olen vihainen, petetty ja loukkaantunut. Mutta silti en osaa tuntea muuta kuin uskomatonta rakkautta, kiintymystä ja menettämisen pelkoa. Hullua, eikö?

"I can get by now
I'm not really dead
But I really needed someone to save me
Leaving me alone to die
Is worse than having the guts to kill me"

Count to 6 and die

1.

Olisi edes yksi ihminen maailmassa, joka sanoisi, että olen tärkeämpi kuin kukaan tai mikään. Luulen, että se ihminen on kuollut aikoja sitten.

2.

Rakastaa. Voiko se olla niin? Siltä se ei vaikuta, mutta mikä minä olen toisen tunteita tulkitsemaan.

3.

Löydän itseni taas yksin itkemästä.

4.

Sometimes I feel so worthless
Sometimes I feel discarded
I wish that I was good enough
Then I'd know that I am not alone

5.

Roope pistää viestiä. Sille puhuminen helpottaa hetkeksi, mutta herättää epätietoisuutta; teenkö ihan tyhmästi? Miksen vain pakene pois pois pois ja unohdu kaikkien mielistä. Japaniin voisi olla helppo kadota. Mutta tiedän, olen heikko. Jos olisin vahva, en enää olisi täällä.

6.

Heipparallaa...

And death has crawled in her ear

Muista vain, että olet niin... turha? Hyödytön? Alhaalla ettei sulle tarvitse edes kertoa totuutta. Se riittää että jättää roikkumaan tyhjän päälle. Koska miksi ansaitsisit kuulla sitä, mitä pitäisi? Sitä, ettet ole tarpeeksi hyvä. Sitä, ettet kelpaa. Sitä, että ehkä olisi parempi vain poistua koska poltat itsesi tulella leikkiessäsi pahasti, pahasti, pahasti. Ja se sattuu, sattuu, sattuu.

Aamusi alkaa ahdistuksella ja pahalla ololla. Suunnitelmilla, joista et kerro koska siitä ei puhuta. Joku päivä, tarpeeksi rohkeutta kerättyäsi, ehkä teet jotakin. Poistut. Lakkaat tuottamasta itsellesi tuskaa. 

Mutta tuskaahan haluat itsellesi aiheuttaa, eikös niin ole? Haluat avata ranteet, haluat näyttää koko maailmalle, kuinka paha olo sinulla on. Muttet tee sitä, et, koska et uskalla. Et halua tulla leimatuksi hulluna. Et halua vaikuttaa epänormaalilta. Tai heikolta. AINA KUULUU PÄRJÄTÄ. Yksin.

Et kelpaa. 

We are dead and tomorrow's canceled

Tuoksu jää. Ihoon, vaatteisiin, ilmaan. Se kietoutuu ympärille, käärien sisälleen.
Ja sillä hetkellä tulee hyvä olo hetkeksi. Hetkeksi tulee olo, ettei ole yksin.

Ja sitten putoaa taas.

Ovi kolahtaa takana kiinni ja sitten seison yksinäisyydessä, kuten aina ennenkin. Itkua riittää lisää lisää lisää lisää kunnes nestehukka kolkuttelee. Menneisyys tuntuu yhä surkeammalta ja surkeammalta, mutta se selittää miksi minusta on tullut näin rikkinäinen ihminen.

Luulen myös jälleen hävinneeni taistelun. Kuten aiemminkin. Ehkä olisi aika luovuttaa, hävitä sota, heiluttaa valkoista lippua.

Ahdistaa taas vaihteen vuoksi.

I’d still give my everything to love you more

"You are lust incarnate.
In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."

Olen edelleen hereillä, vaikka pitäisi olla jo unten mailla. Herätys on alle viiden tunnin päästä, tässä ei ole järkeä. En vain halua kohdata huomista. Haluan pysähtyä. Tähän ja nyt. Ikuisesti. Pelkään.

Pelkään niin kovin.

Aktiivinen kipu on muuttunut passiiviseksi. Pistävä tunne tylpäksi. Painostavaksi. Ja samalla on parempi olla. Passiivista tuskaa on helpompi sietää.

Näyttö on liian kirkas. Kolme milligrammaa melatoniinia ei tunnu missään liiallisen sinisen valon rinnalla. En uskalla mennä nukkumaan, en halua kohdata mahdollisuutta, etten saisikaan unta. Silloin tiedän, että olo muuttuu vaan surkeammaksi. Yksinäisyys öisin on pahinta. Yöt ovat pahimpia.

"Careless realism costs souls"

In der Tiefe ist es einsam

Urhea ilme. Urhea ilme.

Älä näytä pelkoa. Älä missään nimessä. Älä näytä mitään. Ole hiljaa. Ole uskottava.
Pidä itsesi kasassa.

Tekisi mieli vaan tehdä jotakin satuttavaa, jotta tämä epävarmuus unohtuisi.

Hakaneula tuijottaa hiirimatolla. Käytä nyt, merkityksetön kun olet kuitenkin.

EN.

Oothan.

EN.

Olet.

EN.

...aivan varma?

...kohtalaisen. Luulisin. Haluaisin olla. Ehken olekaan merkityksetön. Ehkä olen tärkeä ihminen kuitenkin. 

A pill to make you anybody else

Kättä särkee. Nyt on molemmissa käsivarsissa naarmut. Tämä uusi on vain niin pieni, että siitä tuskin jää suurta arpea, mikäli sen jättää rauhaan. Mikäli.

Hukun ajatuksiini. Kipu on se, joka pitää fokuksen jossakin muussa, kuin henkisessä pyörremyrskyssä. Se polte, joka tuntuu käsivarressa, haavassa, jota ei ole puhdistettu. Veri kuivuu haavaan. Yritän edelleen pitää fokuksen naarmussa (haavassa?), jotten ajattelisi mitään muuta. En halua ajatella mitään muuta.

Haluan, että edes kerran elämässäni, mulla olisi joku, joka pitäisi kädestä kiinni ja estäisi putoamasta synkkyyteen, jonka reunalla keikun. Ja valitettavasti tiedän, että se, joka minut voi sieltä pelastaa, on myös se, joka minut sinne voi työntää.

Nobody likes you!
Everyone left you!
They're all out without you
having fun!

Waste of life

"Sinä olet vain lelu! Tyhmä, typerä, merkityksetön lelu!"

Täysin arvoton. Käytettävä ja tarvittaessa poisheitettävä.

Haluaisin satuttaa itseäni fyysisesti, jotta henkinen kipu unohtuisi. Haluaisin niin kovin repiä ihon rikki, jättää pysyvät arvet, jotta muistaisin ikuisesti olla luottamatta kehenkään. Haluaisin niin syvät haavat, että menettäisin tajuntani ja kuolisin tietämättä sitä itse. Mutta se sattuu liikaa. Pelkään sitä. Jos uskaltaisin, en enää olisi täällä. Tuntuu, ettei elämällä yksinkertaisesti ole mitään hyvää tarjottavana.

Pelottaa. Pelottaa niin paljon. Pitäisi uskaltaa luottaa taas mutten vain pysty.

When it is broken, it will stay that way.

Overacting, baby

Eroahdistus. Top 3 -listalla "asiat, jotka haluaisin itsessäni muuttaa". Mikään ei ole inhottavampaa kuin paha eroahdistus. Ja se mulla on. Paha. "Ranteet auki"-paha.

Eroahdistus on siitä paha, että sille ei voi tehdä mitään. Olen kuin pieni lapsi, syvällä sisimmässäni pelkään, että joka kerta, kun henkilö katoaa näköpiiristäni, se voi kadota loppuelämäksi. Jokainen kerta voi olla viimeinen kerta. Tällainen ajattelu on äärimmäisen häiritsevää. Ja ahdistavaa.

Ja epänormaalia. Varmasti jollakin tasolla normaalia, mutta uskoisin oman ahdistukseni olevan jo epänormaalin luokkaa. Se on häiritsevää. Liian häiritsevää. Haluaisin pitää tärkeimpäni koko ajan lähettyvilläni, jotta tietäisin, että kaikki on hyvin. Jotta mulla olisi kontrolli. Tähän se taas tulee: kontrolliin. Äärimmäisen kontrolloiva ihminen haluaa kaiken kontrollin. Luonnollisesti.

Pystyn kyllä jollakin tasolla pitämään piilossa sen ahdistuksen. Välillä paremmin, välillä huonommin. Ja mitä jos oikeasti kaikki näkevätkin lävitseni, mutten vain tajua sitä itse?

Der beste Seemann war doch ich

Ahdistus painaa rintaa. Niin kovin, niin pitkään. Niin syvälle. Oli vaikea olla itseni kanssa, tuntui että pidin itseäni kasassa vain puhtaalla tahdonvoimalla. Tuntuu siltä edelleen.

Sain linkin videoon, katsoin sen kerran, katsoin uudestaan. Itkin kummallakin kerralla. Itken edelleen, pelkästä ajatuksesta. Kaikki oli niin osuvaa, kuvaavaa. Se loputon, synkkä meri, hetkellinen toivonpilkahdus, josta huomaa vaan pääsevänsä takaisin synkälle merelle. Toivotonta. Kaikki.

On taas aika koota itsensä. Näyttää vahvemmalta kuin mitä onkaan. Teeskennellä seilaavansa niitä synkkiä meriä, vaikka oikeasti on vain hukkumassa.

"Wo willst du hin
so ganz allein
treibst du davon

Wer hält deine Hand
wenn es dich
nach unten zieht

Wo willst du hin
so uferlos
die kalte See"

"Where do you want to go
so completely alone
you are drifting away

Who holds your hand
when it pulls
you under

Where do you want to go
so boundless
the cold sea"

- Till Lindemann

I'll be your scapegoat, I'll be your saviour

Umpikuja syvenee syvenemistään.
Olen varpaita myöten väärä, kieroutunut, jumissa.

Jouduin jättämään työt väliin migreenin takia ja tunsin itseni vain huonoksi ihmiseksi. Totta kai tiedän, että lapset olivat vain iloisia pianotunnittomasta päivästä, mutta en tehnyt velvollisuuttani = huono ihminen. Ei mitään uutta tämän(kään) taivaan alla.

Olen viettänyt illan yksin, suurin tapahtuma oli kissojen välinen konflikti. Huusivat taas, raahasin yhden pois, toinen hyppäsi takaisin jääkaapin päälle. Raukka. Vähän kuin minä, tavallaan. Tuntuu että kaikki käy päälle, eikä rauhaa saa kuin eristäytymällä. Kaikista ja kaikesta. Ja siinä kärsii eniten itse, tiedän sen. Mutta oma kärsimys on ehkä pienempi siten kuin toisella tavalla. Stand your ground, mikä se sellainen on. Kaadu muiden tieltä, hyvää elämää kynnysmattona. Jos sitä elämäksi voi kutsua.

"I'm not ashamed you're entertained 
But 
I'm not a puppet 
I am a grenade"

Totta kai pyrin elämään siten, että itse määrittelisin mahdollisimman paljon kaiken. Mutta... kun se ei ole mahdollista. Mokomat ihmiset ja niiden tunteet. Olisi huomattavasti helpompaa olla tunteeton psykopaatti, tai sosiopaatti, tai mikä ikinä sellainen onkaan. Ei välittäisi mistään. Ja pelkään, että jossakin kohtaa tulee se "räjähdys". Siitä näkee aina välillä viitteitä, ainakin itse näen sen. Sen täydellisen piittaamattomuuden ja tunnekylmyyden. En tiedä pyrinkö tarkoituksella siihen, koska en halua, että enää sattuisi. Ja täydellisellä tunnekylmyydellä se olisi saavutettavissa. Kenellekään en kelpaa muutenkaan, miksei vetäisi sitä kunnolla loppuun saakka. Olisi iloisena yksin.

"Whose mistake am I anyway?"

Kissa huutaa. On nälkä. Ja tästä tuli aina yhtä positiivista kuin ennenkin.

Die kalte See

Yritän pitää itkun sisälläni. Siihen asti että olen (fyysisesti) yksin, siihen asti täytyy jaksaa.

Sitä ennen en voi tehdä itselleni mitään. Sitä ennen en voi avata vanhoja haavoja yhtään sen pahemmin mitä ne nyt on raavittu auki. Haluaisin, kyllä.

Haluaisin pystyä näyttämään sen, mitä tunnen. Ainoa keino, jonka tiedän, on haavat kehossani. Ne ovat konkreettisia, niistä näkee, että kaikki ei ole hyvin. Silti olen siirtynyt takaisin käsivarsista reisiin, sillä en halua että ne näkyvät kaikille. En halua kenenkään tietävän.

Itku ei pysy sisällä, se pyrkii ulos väkisin. Yritän itkeä hiljaa, varovaisesti, kiinnittämättä huomiota. Tärkeää on niellä välissä, ääni pysyy normaalina tarvittaessa. Haluaisin vain jonkun, joka olisi vieressä, halaisi, sanoisi välittävänsä.

Istun täällä yksin. Kukaan ei ilmesty, mistä ilmestyisi? Edes virtuaalinen avunpyyntö ei tuota tulosta, kännykän näyttö pysyy mustana. Olen (henkisesti) yksin.

Kämmeneen on ilmestynyt kaksi pientä luomea. Tiedän, että luomet kämmenissä ovat yleensä huono juttu ja niitä pitäisi käydä näyttämässä, mutta samalla en halua. Onko sillä niin väliä? Mitä jos se onkin universumin tapa ilmaista, etten kuulu tänne?

Pelkään tulevaisuutta. Katsoin Ghiblin Only Yesterdayn tänään, rupesin kaipaamaan Japaniin. En tiedä mitä tekisin sen(kään) kanssa. Edelleenkään.

Mietin kuolemaa nykyisin ihan liikaa.

You put on our brave face and slip over the road for a jar.

Jos vain osaisin kertoa, mitä oikeasti tunnen.

Sen kaiken itseinhon, surun, pettymyksen, vihan, epätoivon. Mustasukkaisuuden, kaunan, katkeruuden, kyynisyyden. Kaipuun.

Yöt ovat pahimpia. Yksinäisyys kulminoituu pimeän makuuhuoneen kattoon.

Ja haluaisin jonkun vain nostavan minut täältä pimeydestä.

Who needs who, when and what the hell for?

"It's me I hate, not you at all
I am my own medicine,
Turned into a poison

I think I gave you a lot,
And not enough... I know
Tortured myself, same as you,
Without losing my sanity.
Where's my applause?

I see no reason to live in Hell.
How can life make me feel so incomplete?"

Olen yksinäinen ja tylsistynyt. Kuuntelen samoja biisejä uudestaan ja uudestaan, kierryn yhä syvemmälle mielen syövereihin ja pelkään, että kohta ei ole paluuta. Ehkä sitä rupeaa pikku hiljaa sekoamaan?

"I had a weakness and my walls came down
My tears won't reach the ground
Burn my new wound

I know I cannot feel regret for anything
If I was numb, I'd end this once and for all
I feel the burn, still...

I cannot face this day, my guards are down
I cannot love myself... weak, sad clown"

Pitäisi pian päättää lähteäkö Japaniin vai ei. Kummassakin on... puolensa? Lähinnä ajattelen negatiivisia puolia. En välttämättä osaa olla itseni kanssa Suomessa, jatkuva muistutus riittämättömyydestä ja näennäisestä tarpeellisuudesta (aka tarpeettomuudesta) on sietämätöntä. Mutta sitten toisaalta en millään haluaisi heittää itseäni täyteen yksinäisyyteen. Ja vaarantaa opintojen kestoa, onhan siinä sekin.

"I see myself, my fading color
I see no hope there... Where I always used to...

I fear your words, the things they mirror
Maybe that is all I am, just a reflection... please help me..

I see no reason to live in Hell
When you smile, you make me feel incomplete

But it's all ending, the clock's rewinding
We don't mean anything to me. You think?
I killed this silence for us to make things right
The words are loaded.

Once connected,
One torso, one head
One solid reason, the pain...
If love's the neck, kept us together, and apart...
Now it's broken...

There is no cast, no real salvation
When it is broken, it will stay that way
Believe me when I say this
I would not if I did not care"

Ilmaisen itseäni paremmin copypasteamalla tekstiä muualta kuin kirjoittamalla sitä itse. Onhan se aika säälittävää, yksi näistä harvoista asioista, jossa olen hyvä, poissa. Mutta jos joku osaa ilmaista paremmin tunteesi, mikset käyttäisi sitä? (Katsokaa nyt, olen sortunut sinä-passiiviin...)

"Tears don't mean anything
If we don't know when we're sorry
No one will win today we can't play this game... this way

We cannot soar and still stay on the ground
Don't wanna see me, hear me, hate me...

"Hate, hate, hate"

Jealousy's a phantom,
Something that was never, ever meant to find me
But now its pale green eyes have destroyed everything

You know how it must hurt, and I know,
There is nothing you've done to deserve this.

Apology's a policy,
Sometimes it really has to be, it's kept me afloat thus far..."

Ehkä kirjotan liikaa. Pitäisi pitää taukoa, jolloin joku mahdollisesti luovaksi kutsuttava voima kerääntyisi sisään ja kirjoittaisin mestariteoksen. Ehkä. Tai sitten en.

"This sure nuf's one nice
loose noose, perfect times...
Are we happy in this hell?
Is there someone who can measure...
Whose pain is bigger?"

- Tony Kakko

There's something cold and blank behind her smile

Tuntuu niin feikiltä.
Valheelliselta.

Mutta kun ei ihmisille saa aiheuttaa pahaa mieltä omalla ahdistuksellaan.
Pitää olla... sopiva. Ajatella muiden tunteita.

"You were from a perfect world
A world that threw me away today"

Pitäisi lakata vellomasta itsesäälissä ja ottaa itseä niskasta kiinni. Mutta ei. Kun ei voi. 

Kaikki sattuu liikaa.

My smile's a chainlink fence that I have put up

Päivä kului taas aidon ja epäaidon välimaastossa.

Tuntuu pahalta, niin pahalta, välillä, hetkittäin tulee hyvä olo ja sitten paluu takaisin syvyyteen, surujen suohon.
En osaa kirjoittaa, sanat tulevat ulos tönkköinä. Haluaisin kertoa niin paljon kaikkea, mutten osaa, en halua myöntää, en halua --- totuuden tulevan esille, niin kai sen voisi sanoa.

Synkkä synkkä salaisuus, mitä en vain voi myöntää koska se rikkoisi - minut? Jonkun muun? Kaiken?

Ja tuntuu niin niin niin pahalta etten voi olla surematta itseni puolesta.

Ja salaa toivon ja pelkään ---

I have to look up just to see hell

Hajosin kotiin päästyäni.

Koko päivän olen mennyt iloisella ilmeellä, välillä feikisti, välillä jopa oikeasti iloisesti. Iltaa kohti rupesi mieliala laskemaan synkkiin syvyyksiin ja lopulta, heitettyäni Heikin kotiin, painui olo kokonaan miinukselle. Ovenavaus meinasi jyrätä kissat, oven suljettua alkoi itku.

Ja se kipu. Se painava, raskas taakka joka sattuu ja vetää alemmas ja alemmas ja alemmas.

Itken yksinäisyyttäni, kukaan ei ole lohduttamassa. Itken pelkojani, en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En usko sen tuovan mitään hyvää. En tiedä ensi vuodesta, en haluaisi enää lähteä Japaniin, mutta pelkään jäädä. Pelkään, että kipu kasvaa liian suureksi. Jalka on paketoitu sideharsoihin, haluaisin repiä ne irti ja antaa haavojen tulehtua ja muuttua kamaliksi arviksi. Mitä väliä, kukaan ei kuitenkaan ikinä tule rakastamaan sinua, sanoo ajatukseni, mikset tekisi niin? Mikset tuhoaisi itseäsi kokonaan, jolloin olisi jokin ulkoinen syy, mikset kelpaa kenellekään. Nyt vika on vain ja ainoastaan persoonassasi.

"I don't care if it hurts
I want to have control
I want a perfect body
I want a perfect soul

I want you to notice
When I'm not around
You're so fuckin' special

I wish I was special"

Olen umpikujassa. Yksin. Ypöyksin.
Ja niin se tulee aina olemaan.

"Whatever makes you happy
Whatever you want
You're so fuckin' special
I wish I was special

But I'm a creep, I'm a weirdo
What the hell am I doing here?
I don't belong here
I don't belong here"

Tällaisina hetkinä sitä vain vihaa elämää.