Tearing down my mind - my reality

Semmonen lähes-melkein-ehkäpä-viikon tauko taas ollut. Ihmeellisyyksiä ei ole tapahtunut.
Olen ahdistunut, miten odottaa sopii. Tänään oli kohtalaisen mukava päivä pbl-päivän takia, mutta sitten toisaalta ei ollutkaan niin kiva ja ahdisti ja suretti aina välillä. Loukkaannun helposti ja tuntuu, että kohtasin ikävää läppää. Toisaalta en tiedä että onko se niin, koska jätkät ovat kuitenkin tosi kilttejä kaikesta häröstä läpästä huolimatta. En tiedä, en aina osaa tulkita sanoja oikein.

Ennen japanintuntia istuin Heikin keittiössä kanin kanssa, ahdisti kovin. Kanista on vaikea saada silitettävää, mutta se tuli kuitenkin nuolemaan sormia - viimeksi murisi, edistystä on tapahtunut. Siitä tuli hieman parempi olo. En tiedä huomasiko dataileva ystäväiseni, että katselin tyhjin silmin johonkin, puhumatta mitään. Yleensä olen kuitenkin oikeassa seurassa varsin puhelias. En vain... halunnut olla ikävä. Kynnys kertoa oikeasta ahdistuksesta, oikeasta surusta, on liian korkea.

Ahdistus pitää otteessaan, keuhkot puristuu kasaan. Olen huolissani ystävästäni, huolissani kaikista maailman ihmisistä, joiden täytyy kärsiä tällaisesta sairaudesta, joka vetää kaiken lukkoon. Olen vihainen aivoille, jotka kehittävät tällaisia sairauksia. Kurkkua kuristaa, aivan kuin rinnassa olisi tyhjiö. Rintalasta painuu, hengitys on hankalaa.

Voisipa joku vain ottaa tämän kaiken ikävän lian pois kehosta ja mielestä. Mutta toisaalta identiteettini on sidottu tähän niin vahvasti... en tiedä mitä olisin, jos en olisi ahdistuneisuushäiriöinen. Jotenkin ajatus, että olisin vain minä tuntuu tyhjältä, turhalta, ontolta. Ja samanaikaisesti haluan olla vain ja ainoastaan minä.

"I... I scream out to you
As I see them take you
Hell, it put me through
You... you gave me life
Then ripped out my emotion
And replaced it with a knife"

- Matthew Barlow

You will take the body parts and put them on the wall

Kättä painaa, siinä on liikaa painetta, jonka täytyy päästä ulos. Tunnen reiden arvet legginssien läpi, haluan uusia, lisää, enemmän, haavojavertaarpiakipuahelpotusta... häpeää.

Olen solmussa, umpparissa, täysin sotkussa. Terapiassa olin kiukkuinen, surullinen, vihainen. Läksiessäni kauppakeskuksen läpi ainoa ajatus oli tänään hajoan. Tänään hajoan. Tänään hajoan hajoan hajoan.

"You, you went beyond
And you lost it all
Why did you go there?
From beyond
You saw it all

Why did you go there?"

Vielä en ole hajonnut. Tuntuu vain, että keikkuisin rajalla... enkä tiedä mitä tapahtuu kun tasapaino muuttuu.

Vihaan kaikkia ja kaikkea. No en vihaa, olen vain kiukkuinen. Ei edes itketä. Haluaisin, mutta ei pysty. Ei kykene.

Mitä ihmettä tämä oikein on?


"Dreaming of screaming
Someone kick me out of my mind
I hate these thoughts I can't deny"

- Malakian & Tankian

Love while the night still hides the withering dawn

Viimepäivät ovat olleet aika mielenkiintoisia tavallaan. Kyynärvarressa on jollakin tasolla tulehtunut naarmu, jonka olen - vahingossa? tahallani? tietämättäni? - tehnyt, ehkä ahdistuksessa, ehkä en. Toisessa käsivarressa näkyi vielä aamulla kynnenpainauma, jonka tein eilen - tarkoituksella - ahdistuksissani. Eipä näy enää.

Mutta sitten toisaalta, vaikka on ollut niin kurjaa kaikinpuolin, on ollut myös erittäin mukavaa ja ihanaa. Tänään menen ystävän kanssa teatteriin, en joudu olemaan yksin, toisin kuin yleensä. Perjantaina oli Magic: The Gathering -ilta Heikin kanssa, pelattiin, syötiin kaikkea mättöä ja katottiin Tubesta kaikkea tyhmää. Oli oikein mukavaa, suurin suru illalla oli se, että kani luuli varvasta purtavaksi ruuaksi... Kiitti vaan, demonikani.

Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen saanut kouluporukastakin ystävän. Kavereitahan siellä on paljon, mutta nyt siellä on joku, jonka kanssa voi olla täysin aito - saa olla vähän tyhmä ja hihittää kaikelle übersöpölle, eikä toinen katso tuomitsevasti - mutta saa myös olla rehellinen, erityisesti näistä pääasiainhoidoista. Mielestäni viime maanantain lohkaisu todisti tämän kaiken:
"Miksi mä saan tän masentuneen ja aneemisen robotin?" (kaksi robottia, joista toinen näyttää masentuneelta, ja juuri se annettiin mun hoidettavaksi (eli siis säilytykseen))
"Se sopii sulle", mutta perään lämmin hymy - jo nyt ollaan siinä vaiheessa, että tästä asiasta voi heittää läppää. Terapiasta voi puhua, siitäkin voi vitsailla, on rento olo. Ehkä olen opettanut Heikille, että masentuneet ja ahdistuneetkin on ihan normaaleja ihmisiä - hyvä jos olen, haluan opettaa sen kaikille. Ehkä sitä jossakin vaiheessa saa kerrottua muillekin, mutta tässä on nyt hyvä.

Totta kai pelkään, että jossakin vaiheessa kaikki murenee... mutta en halua ajatella sitä nyt, koska tunnen itseni onnelliseksi. Kerrankin haluan uskoa, että asiat menee hyvin.

I see dead stars collide

Voimakas ahdistus. On liian myöhä, nukkumassa pitäisi jo olla. Käväisin tänään apteekissa ostamassa rautaa, sillä hemoglobiini on alhaalla, mutta melatoniinireseptiä ei tietenkään ollut mukana. Ja nyt kaipaisin oikein kovin sitä mukavaa turruttavaa tunnetta, joka auttaa pääsemään uneen.

Väsyttää. Ehkä saan unta kuitenkin. Jos vain viitsisin yrittää. Koneella on jotenkin vielä turvassa ahdistukselta, vaikka se rupesi lähestymään uhkaavasti jopa Azerothin rajoja. Eipä siltä oikeasti missään ole turvassa.

Käsivarsia pakottaa. Ne vaativat kipua.

...and not enough, I know

Kurja olo, vaikka päivä oli oikein mukava. Pääsin mönkimään lattialla kanin perässä (mokoma kyllä söi matikantehtäviä, mutta rapsutuksista ei tykkää), vietin ahdistus-masennus-yksinäisyysvapaata aikaa kaverin kanssa. Sain kaiken lisäksi sateenvarjon lainaan, ei tarvinnut kävellä terapiaan sateessa. Tai no, piti kävellä sateessa, mutta enpä ainakaan kastunut niin pahasti kuin olisin saattanut.

Jonikin on ollut vähemmän myrtsi kuin viimeaikoina, kaiken lisäksi se oli tullut kotiin ennen mua.

Mutta.

"But it's all ending, the clock's rewinding
We don't mean anything to me. You think?
I killed this silence for us to make things right
The words are loaded."

Huomenna on ykkösvuoden terveystarkastus, johon varasin ajan päänsäryn takia (ja tuleepa hoidettua tässä samalla sitten koko roska). Rokotuskorttia ei ole, mikä luonnollisesti ahdistaa suunnattomasti. Tässä sen huomaa, että ajatusmaailma ei ehkä ihan ole normaali. Siinähän meinasi itku tulla, kun tajusin, etten ole ihan satavarma mistä löydän terkkarin. Paikan ja kerroksen tiedän, mutta ei sellainen riitä. Täytyisi tietää tarkalleen mihin mennä, muuten jännittääahdistaapelottaa.

Taas tunnen itseni yksinäiseksi. Haluaisin satuttaa, raapia, viiltää.
Toisaalta, haluaisin, että joku tulisi nyt kertomaan, että olen tärkeä. Että mulla on syy olla täällä - edes jonkun muun vuoksi.
Väsyttää onneksi. Pian voisin mennä nukkumaan. Melatoniinia pitäisi hakea apteekista, tällä hetkellä se on loppu.

"There  is no cast, no real solution
When it is broken, it will stay that way
Believe me when I say this
I would not if I did not care"

- Tony Kakko

You'll learn that demons are not fairytales, they're factual

Masennus iski jälleen kerran. Ehkä lähempänä angstia kuitenkin nyt. Vähemmästäkin saisi lentää tietokone ikkunasta. Ohjelmointi ei suju, ei jaksa pelata. Ajattelin valloittaa sohvan ja mättää kaikkea hyvää mutta ah-niin-epäterveellistä vain jotta saisi paremman olon. Hyvä meininki, eikös joo?

Perjantai oli mukava, lauantaina löysin tupollisen kissankarvaa kengästäni ja surin, etten edelleenkään omista lemmikkiä. Tänään olin vanhempien luona syömässä papupihvejä ja kakkua. Mitäs siinä, ei tarvitse itse kokata, eikä maksaa ruuasta.

Olen kaikin tavoin täysin normaali ihminen. Kukaan ei voisi aavistaakaan, että juuri äsken mielihalu repiä nahka auki käsistä oli suurempi kuin aikoihin. Kuvittelen haistavani tupakansavun, vaikka kaikki räppänät on suljettu - tarpeeksi kylmä ilman ylimääräistä syystuulta, kiitos vaan.

Tunnen itseni jälleen möllin ja fletkumadon risteytykseksi.

Dunroamin, duncarin, dunlivin

Noh, eihän tässä asiat nyt niin huonosti ole.

...ainakaan tällä hetkellä. On ollut ikävää tunnetta, joka ei ole meinannut lähteä sitten millään, olen ärsyyntynyt hyväätarkoittaviin ihmisiin ja haikaillut jotakin, mutten tiedä mitä. Kärsin nälästä, en ole syönyt kunnolla tässä pariin päivään. Tänään sain sentään ruokaa, mutta ei se korjaa energiavajetta tai mitälie. Olen riidellyt liikaa ja jotkut asiat tuntuvat oikein sekavilta.

Mutta huomenna näen erästä kivoista kivointa ihmistä, että ehkä huomisesta tulee hyvä päivä. Toivonmukaan pääsen pian myös tutustumaan erään toisen kivan ihmisen kaniin, eli ei tarvitse ehkä istua kaiket illat yksin kotona.

Ei väsytä, mutta tiedän, että huomenaamuinen kolmen tunnin suomen kieli ja viestintä väsyttää. Ehkä ajattelen sitä kun menen nukkumaan?

"I'd like to go on with this bit of a song
Describing this schmuck
I'd like to go on, but I'm going to throw up"

- Roger Waters

A passing fad

Ahdistus. Suru. Itku. Raivo.

Kynnet. Viivoitin. Terät?

luovutin siis en tehnyt mitään pysyvää huonohuonohuono

Kolmioviivaimessa on terävät kulmat



...käsivarsi naarmuilla.

josolisiollutoikeateräolisikäsivarsinytkaunisPILOILLA

enkä edes halua lisää

I LIED!!! haluanpas...

Time will kill

Joskus olin tyhmä ja kuvittelin, että ahdistus menisi pois. Että masennus menisi pois. Mutta eipä se koskaan taida poistua. Kyllä, psykiatri sanoi, että ahdistuneisuushäiriöstä on vaikea parantua, mutta tällä hetkellä en jaksa uskoa solullanikaan siihen, että joskus en olisi tällainen. Joskus ajattelin, että kyllä tästä on mahdollista parantua.

Mutta nyt ei.

Ahdistus on liian iso osa itseäni. Sillä on liian kova ote. Kuin hiiri hiirenloukussa, kuristun pikkuhiljaa kuoliaaksi.

The patron saint of heartache

"I tripped my foot on a fallen star"

En pysty uskovani mihinkään hyvään. Kuvittelen, että kaikki vihaavat minua. Uskon vakaasti, että kaikki mitä teen, on huonompaa kuin mitä normaalit ihmiset pystyisivät tekemään. Tunnen itseni vain...
niin...
huonoksi.


"Can't see my world is falling
The world is falling down..."

- Dani Filth