Viime päivät on ahdistanut kovin. Eilenkin oli niin kauhean kamala olo, ettei tiennyt miten olisi, tai mitä tekisi. Käsiä täristää ja henkeä ahdistaa, pakenen oloa kaikkeen ja en mihinkään, tarvitsen huomiota ja haluan olla yksin, haluan puhua mutta vihaan kaikkia.
Kolmen tunnin ajan istuin luentosalissa kuuntelemassa vaihdosta, mutta mitään ei tuntunut jäävän päähän. Tiedän vain, että paljon täytyy tietää ja tehdä. Ja paniikkihan siitäkin syntyy, sehän nyt on ilmiselvää. Haluaisin vain pysäyttää ajan, ja olla huolehtimatta kaikesta.
Kädet tuntuvat edelleen heikoilta, kirjoittaminenkin tuntuu hieman raskaalta, vaikka käytössäni onkin hyvin herkkä ja matalaprofiilinen näppäimistö. Kurkkua kuristaa, tekisi mieli itkeä muttei itketä. Haluaisin vain huutaa maailmalle, mutta en tiedä mitä huutaisin. En todellakaan tiedä.
perjantai 31. lokakuuta 2014
perjantai 24. lokakuuta 2014
Please make me smile
Lähden Japaniin!
Oikeesti.
Varmasti.
...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.
Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.
"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"
Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!
Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.
Oikeesti.
Varmasti.
...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.
Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.
"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"
Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!
Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Pain is death
"God damn love 'cause it's breaking my heart
And if I had one wish I'd see in the dark"
Ei vain jaksa. On niin kauhan iso monttu rinnassa, keuhkoissa, sydämessä, jossakin joka tuntuu joka paikassa, jota ei saa karistettua, joka vain on ja on ja on.
Haluaisin ymmärtää itseäni.
"Are a thousand tears worth a single smile?
When you give an inch, will they take a mile?
Longing for the past but dreading the future
If not being used, well then you're a user and a loser"
- Peter Steele
And if I had one wish I'd see in the dark"
Ei vain jaksa. On niin kauhan iso monttu rinnassa, keuhkoissa, sydämessä, jossakin joka tuntuu joka paikassa, jota ei saa karistettua, joka vain on ja on ja on.
Haluaisin ymmärtää itseäni.
"Are a thousand tears worth a single smile?
When you give an inch, will they take a mile?
Longing for the past but dreading the future
If not being used, well then you're a user and a loser"
- Peter Steele
lauantai 4. lokakuuta 2014
(Don't chase them away)
"Am I good enough for you?
Am I good enough for you?
Am I?
For you?
Am I?
For you?
Am I good enough
For you?"
Herään keskellä yötä pahaan oloon ja luulen kuolevani. Nukahdan hetken päästä uudestaan, näen painajaisia ja nousen jo yhdeksältä katsomaan lastenohjelmia. Koko aamun ja iltapäivän voin pahoin, ruokaa ei ole, ja nyt kärsin nälkää. Jotakin positiivista, enää ei okseta, vaan ko. huono olo oli vain eilisten mättöjen seurausta (milloin olisimme syöneet täällä kunnolla, ihan oikeaa ruokaa?)
Eilen pelattiin Tekkeniä ja muita tappelupelejä. Kaikki viihtyivät ainakin lähes koko illan, ehkä lopussa osa japanilaisista olisi halunnut jo palata kotiin, mutta koska kun joku haluaa jäädä niin sittenhän jäädään kaikki, eikö?
Sydäntä särkee ajatukset joita en sano ääneen, joita en kirjoita, jotka hukutan kaiken alle ja kohtaan ne unissani. Päivisin koitan ajatella muita asioita, ja kun en ajattele, epätoivo ja viha ja ahdistus ja epätietoisuus täyttävät mielen. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta tarvetta tehdä jotakin konkreettista, jotta saisin nämä ajatukset purettua oikeiksi, ymmärrettäviksi ja käsiteltäviksi asioiksi (if you know what I mean) kuin tänä aamuna. Mutta sitten pysyin vahvana heikkona ja jatkoin Pokémonin katsomista.
En uskalla mennä nukkumaan.
"In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."
- Peter Steele
Am I good enough for you?
Am I?
For you?
Am I?
For you?
Am I good enough
For you?"
Herään keskellä yötä pahaan oloon ja luulen kuolevani. Nukahdan hetken päästä uudestaan, näen painajaisia ja nousen jo yhdeksältä katsomaan lastenohjelmia. Koko aamun ja iltapäivän voin pahoin, ruokaa ei ole, ja nyt kärsin nälkää. Jotakin positiivista, enää ei okseta, vaan ko. huono olo oli vain eilisten mättöjen seurausta (milloin olisimme syöneet täällä kunnolla, ihan oikeaa ruokaa?)
Eilen pelattiin Tekkeniä ja muita tappelupelejä. Kaikki viihtyivät ainakin lähes koko illan, ehkä lopussa osa japanilaisista olisi halunnut jo palata kotiin, mutta koska kun joku haluaa jäädä niin sittenhän jäädään kaikki, eikö?
Sydäntä särkee ajatukset joita en sano ääneen, joita en kirjoita, jotka hukutan kaiken alle ja kohtaan ne unissani. Päivisin koitan ajatella muita asioita, ja kun en ajattele, epätoivo ja viha ja ahdistus ja epätietoisuus täyttävät mielen. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta tarvetta tehdä jotakin konkreettista, jotta saisin nämä ajatukset purettua oikeiksi, ymmärrettäviksi ja käsiteltäviksi asioiksi (if you know what I mean) kuin tänä aamuna. Mutta sitten pysyin vahvana heikkona ja jatkoin Pokémonin katsomista.
En uskalla mennä nukkumaan.
"In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."
- Peter Steele
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Deep wells must be dug if you want clear water
Jälleen kerran tuntuu siltä, kuin tasapainoilisi jossakin erittäin kapealla. Ja totta kai alhaalla olisi jotakin ikävää, niinhän se aina menee, eikös?
Kuten varmasti todettua ennenkin, jaksaminen on jotenkin todella hassu. Päivisin käyn suorastaan ylikierroksilla, kaikki on hauskaa ja mukavaa, puhua pälätän herkeämättä, olen sosiaalinen ja iloinen. Mutta sitten toisaalta en jaksa koulun ulkopuolisia suhteita lähes ollenkaan. Kapseloidun pieneen kuplaan, jossa sosiaalinen elämä tapahtuu vain "pakosta", vaikka hyvältä se tuntuu. Japanilaisia tulee nähtyä viikottain, mutta aina välillä se tuntuu hieman raskaalta. Mutta minkäs teet. Ja eihän se ikävää ole, hauskaahan. Mutta samalla niin hirveän raskasta.
(Joo kuva ei liity mihinkään muuta kuin piristykseksi.)
Eli siis TL;DR: olen niin kovin... erikoisella tuulella. En sano maanisella, koska, no, en ole maaninen. Mutta välillä suorastaan hämmentävän hilpeä. Tänään kuitenkin tajusin pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, "mitä ihmettä?", mutta eipä se paljoa mihinkään vaikuttanut. Jatkoin vain. Mutta ainakin tietoisesti.
Kello on jo paljon. Pitäisi olla nukkumassa. Mutta kun ei, ei ja ei.
Terapiaa on ollut vain kerran viikossa, mutta se ei haittaa. Toivon, että kv-hausta tulisi jotakin informaatiota. Muuten pärisen vielä pahemmin.
Hirveesti on sanottavaa, mutten osaa kirjoittaa sitä auki. Enkä oikeastaan puhuakaan. Ajatuksen tasolla kaikki on selvää, mutta sinne se sitten jääkin.
Kuten varmasti todettua ennenkin, jaksaminen on jotenkin todella hassu. Päivisin käyn suorastaan ylikierroksilla, kaikki on hauskaa ja mukavaa, puhua pälätän herkeämättä, olen sosiaalinen ja iloinen. Mutta sitten toisaalta en jaksa koulun ulkopuolisia suhteita lähes ollenkaan. Kapseloidun pieneen kuplaan, jossa sosiaalinen elämä tapahtuu vain "pakosta", vaikka hyvältä se tuntuu. Japanilaisia tulee nähtyä viikottain, mutta aina välillä se tuntuu hieman raskaalta. Mutta minkäs teet. Ja eihän se ikävää ole, hauskaahan. Mutta samalla niin hirveän raskasta.
(Joo kuva ei liity mihinkään muuta kuin piristykseksi.)
Eli siis TL;DR: olen niin kovin... erikoisella tuulella. En sano maanisella, koska, no, en ole maaninen. Mutta välillä suorastaan hämmentävän hilpeä. Tänään kuitenkin tajusin pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, "mitä ihmettä?", mutta eipä se paljoa mihinkään vaikuttanut. Jatkoin vain. Mutta ainakin tietoisesti.
Kello on jo paljon. Pitäisi olla nukkumassa. Mutta kun ei, ei ja ei.
Terapiaa on ollut vain kerran viikossa, mutta se ei haittaa. Toivon, että kv-hausta tulisi jotakin informaatiota. Muuten pärisen vielä pahemmin.
Hirveesti on sanottavaa, mutten osaa kirjoittaa sitä auki. Enkä oikeastaan puhuakaan. Ajatuksen tasolla kaikki on selvää, mutta sinne se sitten jääkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)