I hate to hate and I hate that

No ei vaineskaan, tässähän ollaan iloisempia kuin... Pikachu? En keksi tähän hätään mitään hyvää vertauskuvaa, mutta sanotaanko nyt näin, että olen iloinen. (Soi vain päässä kappale josta repäisin sanat otsikkoon.) Luonnollisesti ikävä Tokion lähistölle kasvaa päivä päivältä (kuusi päivää!), ja kauhulla odotan paluulentoa Suomeen, mutta muuten menee erittäin hyvin.

Eilen kerroin Natsukille itsestäni, historiastani ja tästä kaikesta mielisairausmikälieneeonkaan-hommelista. Kerroin, että olen just parantumassa (hei, se on totuus). Kerroin, että silti syön vielä lääkkeitä. Kerroin, että mulla on arvet ranteessa. Ja mitä sanoi hän?

"I don't want to know just about the good things. I want to also know the bad things. I wanna know everything about you, and I wanna accept all of them."

Toi on varmaan ihanin asia mitä mulle on ikinä sanottu.

Seuraavaksi menen syömään lounasta ja lähden kohti Sendaita. Toivottavasti sade olisi lakannut jo.

In mir ist auch das Böse gut

En ole saanut tehtyä hirveästi mitään kehittävää tänään, lähetin sähköpostin vaihtareille ja siinä kaikki.



Energiatölkkipino kasvaa ja kasvaa, olisin varmaan rikas mikäli pistäisin rahat kofeiinin sijaan vaikka... säästöön? Mitä ideaa olla väsynyt ja rikas mikäli voi olla virkeä ja köyhä?

On nälkä, tänään on taas currya enkä oikein pidä siitä. Kyllä nyt Japanissakin täytyy olla yksi ruokalaji mistä en tykkää.

Ilmastointi on kylmä, labrassa on mukavaa villatakki päällä, mutta silti hieman paleltaa.

Till Lindemann kuulostaa oudolta englanniksi.

Ei tästä tekstistä saa mitenkään jäsenneltyä.



Tänään on baseballia, sunnuntaina kielivaihto, tiistaina Sendai, lauantaina Tokio.
Kahdeksan päivää Tokioon. Sitä odotellessa. Uskon, että kaikki on parempaa kuin voin kuvitellakaan, mutta totta kai hieman sitä hermostuttaa.

Tein kauhean läjän avatareja mut sit yleisön suosikki oli erään toisen tekemä avatari (ja mainitulla henkilöllä oli muitakin projekteja, mulla tämä oli ainoa). Kaksi kuukautta töitä käytännössä turhaan.



Jep, tänään oli Pokémon-reaktiokuvien päivä.

Jeden Herzschlag kontrollieren

Jotenkin pystyisi kuvittelemaan, että rupeaisin pikku hiljaa kyynistymään, etten antaisi itseni luottaa, tuntea, tehdä itseäni haavoittuvaiseksi, että tekisin itselleni kuoren, josta kukaan ei pääsisi läpi.

Sitten löydän itseni varaamassa hotellihuonetta Tokiosta jotta pääsen tapaamaan Natsukia kasvotusten.

Ja mietin: miten tässä näin kävi? Koko hommahan alkoi puhumalla siitä, miten kumpikin uskoo että suhteet kehittyvät pikku hiljaa.

Sitten jotenkin siinä viikossa vaan kaikki loksahtaa kohdilleen, Skypessä menee kevyesti tunteja, Linessa voisi viestitellä äärettömästi ja kaikki on vain niin... hienoa. Sopivaa. Oikeaa. 

Ja kun kumpikin tuntuu lukevan toisen ajatuksia, se on hämmentävää. Olin eilen illalla kirjoittamassa viestiä, jossa ajattelin varmistaa että ollaanko samalla aallonpituudella niin eiköhän sieltä tule samantien samanlainen viesti takaisin (kylläkin erittäin japanilaisesti kierrellen kerrottuna. Ja kyllä! - siinä viestissä ihmeteltiin juuri samaa asiaa, miten viikon jälkeen voi tuntua tältä.

Ja samaan aikaan halkeaa ilosta ja ikävästä, surusta että täytyy jättää Japani viiden viikon kuluttua eikä tiedä milloin pääsee tulemaan takaisin. En voi sanoa jos pääsee tulemaan koska se nyt on ihan varmaa että tulen takaisin, kysymys on, milloin.

Mutta mitä muuta tässä on tapahtunut?

Eipä hirveästi. Olen tutustunut edelleen uusiin ihmisiin, Sendain kansainvälisiin piireihin, missä jostakin syystä olevat ihmiset ovat mieluummin kavereita muiden ulkomaalaisten kanssa kuin japanilaisten. Asu Japanissa, mutta älä puhu japania, credit. Logic?

Roope tulee maanantai-iltana Sendaihin ja tarkoitus olisi viettää tiistai sen kanssa pyörien Sendaissa, en malta odottaa, tulee varmasti mukava päivä.

Sanotaan, että muuttaminen toiseen maahan ei ratkaise mitään ongelmia, mutta olisi kiva tietää mistä tää mun elämän yhtäkkinen nousukiito johtuu. Ehkä siinä menneisyyden taakse jättämisessä on jotakin, kuitenkin.

Ja nyt väsyttää koska olin terveellinen ja jätin joka-aamuisen Monsterin kombinin hyllylle.

Siinä on missioni, lukea Harry Potter ja Viisasten kivi japaniksi. Kyllä, se on jaettu kahtia. Miksi, en tiedä, varmaan jotta jengi ostaisi enemmän kirjoja = enemmän rahaa.

Are you sure you really wanna do this?

Friends in Japanin kautta tulvii viestejä, eikä jaksaisi enää kiinnostaa, vaikka saa kuulla kuinka ihana, nätti ja suloinen olen. Muutaman kanssa on tullut juteltua enemmän, vaikuttavat jopa ihan ihmisiltä. Roopen kanssa ollaan puhuttu joka päivä sen jälkeen kun kävi Jukan kanssa Sendaissa ja kertoi mulle asian, jota ei ole kertonut monelle. Sama tapahtui toisin päin, kerroin sille  asioita, joista puhun lähinnä täällä, Heikille, tai... no, en voi sanoa enää että Jonille mutta joista joskus puhuin Jonille. Joni muuttaa viimeinkin pois, Marista tulee mulle kämppis. Puhuttiin kissojen hankkimisesta.

Ahdistaa jo nyt että täytyy palata Suomeen viiden viikon kuluttua. Viisi viikkoa. Mihin aika meni?

Rakastan tätä paikkaa. Tänään oli taas maanjäristys, työskentely ihmisten kanssa on joskus hankalaa, on kuuma ja sataa vettä, mutta silti tunnen oloni niin kotoisaksi. Riisi on hyvää, osaan käyttää puikkoja paremmin kuin haarukkaa (oikeasti, pari päivää sitten oli lounaaksi spagettia, jota syötiin haarukalla. Oli vaikeuksia.), kumarran automaattisesti jos on sellaiseen on hiukankin aihetta.

Pöytä täytyy energiajuomatölkeistä. voisi viedä ne jossakin vaiheessa pois. Projekti etenee luultavasti aikataulussa, kanjien opiskelu on hidastunut, mutta käytän silti japania, osaan puhua sitä nyt... Ainakin jonkin verran. Pystyn kommunikoimaan, ja tälleen. Ymmärrän sitä hyvin. Ehkä yksi kesätyöpaikkavaihtoehto, mikäli en löydä oman alan töitä, voisi olla Muumimaailma, kai ne japanintaitoisia sinne haluaa.

Seuraavaksi menen lounaalle, vaikken currystä välitä,

//

Sain jopa ekstrajälkkärin koska tädit toivat kalan mulle myöhässä (porsaanleikettä curryn kanssa normaalisti). Oli hyvä lounas loppujen lopuksi.

Tulee aika melankolisen kuuloista tekstiä, vaikka periaatteessa oon ihan onnellinen.

 

Kuva kissakahvilasta, jossa kävin viime sunnuntaina. Kisuilla oli ruoka-aika.

Samainen paikka. Kissoja ei kiinnosta vieraat.

バカ

"Hatred obsessing me
Hatred possessing me
Anger burning me
Anger turning me
Into someone I don't know
Rage that's shaking me
Rage that's making me
Into someone I don't know"

Ei mulla ole oikeutta olla vihainen tai mustasukkainen. Ja silti olen. Vaikka mitään syytä tai oikeutta tai mitään ei ole.

Tunnen itseni vain hirveäksi ihmiseksi. Ei ole normaalia tällainen.

Pitkästä aikaa tekisi mieli itkeä. Ja voi että! - jos pystyisin vain avautumaan koska olen jutellut tässä pari päivää yhden tyypin kanssa jolle voin kertoa kaiken ja tätä - en - vaan - pysty - avaamaan. En kehtaa sanoa sitä ääneen edes täällä.

Mä luulin että olin päässyt yli. Mutta ei. En.
Kuka ylipäätään tulee mustasukkaiseksi huhupuheiden perusteella? Varsinkin jos kyseessä on vain ystävä. Y-S-T-Ä-V.Ä. Sitä paitsi, pitäis olla onnellinen toisen puolesta, eikö? Ei vaan pysty. Edelleenkään. 
Sattuu liikaa.

Why wasn't I good enough?

Hävettää. Pakko vetää maski kasvoille ja jatkaa roolia ja olla kuinka kaikki olisi hauskaa ja hyvin vaikka tekisi mieleni kirkua ja huutaa ja itkeä ja potkia ja raivota ja ja ja...

"I can't lose you.
I can't lose you.
No I can't lose you.
I can't lose you."

- Peter Steele

Why? (Why?)

If I could just stop thinking about him I would be so happy.

Tai jos vain pystyisin unohtamaan sen sähköpostin jonka lähetin. Tulis edes vastaus. Ihan millainen vaan. Jotakin. Jotta vain tietäisin, että se on luettu.Tällä hetkellä oon riekaleina.

Ja voi että tekisi mieli vain huutaa kun joku rupeaa puhumaan jotakin ihmissuhteisiin liittyvästä (oh the hypocrisy, am I right?). Yksinäinen introvertti on yksinäinen.

Tiedän, tämmöstä ininää on raskasta lukea. Näin unta maanjäristyksestä, ja ilmeisesti yöllä oli ollut pieni maanjäristys. Sattumaako?

Ei mulla muuta. Väsyttää.

I am the joke that kills

Ulkona on harmaata, sadekausi on saapunut Tohokuun. Jossain päin maata on niin pahat sateet, että maa on sortunut ja vienyt taloista paloja mukanaan (tai rankkasade on tehnyt sen, en ollut ihan varma aamu-uutisten sisällöstä). Palasin viiden päivän matkalta eilen, ja jo shinkansenissa rupesi hymyilyttämään, vaikka samaan aikaan teki vähän nyyhkyttää onnesta, palasin kotiin. Siltä se tuntui, kun katseli junan ikkunasta Sendain maisemia. En olisi kuitenkaan halunnut lähteä, Minhin halaus tuntui liian hyvältä, olisin halunnut jäädä. Lähetin illalla sähköpostia, pyysin kuvia (koska Minh toimi matkan valokuvaajana), ja rivien välistä yritin huutaa ota hyvä mies muhun yhteyttä, en tiedä kiinnostaako (why mixed messages, why? ...ihan kun joku muka pitäisi susta - taas se ääni hakkaa päässä - olet tuomittu olemaan yksin. Et vain kelpaa ihmisille. Ehkä kavereina kelpaat, mutta muuten, ei. Voisiko joku vaimentaa sen äänen, joku?), saanko uuden battle.net-kaverin, uuden ystävän, uuden...
Ahdistuksessa, paniikissa ja jännityksessä odotan, josko kännykän näyttöön ilmestyisi sähköpostista kertova kuvake, ja kun sellainen ilmestyy, kahta kauheammassa jännityksessä avaan sähköpostin vain lukeakseni turhia sähköposteja jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Olen väsynyt, sydän hakkaa tuhatta ja sataa sillä en vain jaksanut kuvitella aamua illman keinotekoista energiaa. Khaos tuntuu olevan yksinkertaisesti vain vahvempi kuin monet muut energiajuomat täällä, vaikka kofeiinia ei pitäisi olla erityisen runsasta määrää (japanilaisella standardilla, Suomessa ei varmaan näitä saisi myydä...). Laiskottelen töissä koska ei vain huvita mikään, haluan nukkua, jalat ovat väsyneet matkasta, kiivettiin vuorelle koska temppeli ja monet portit (Kioto), käveltiin joka paikassa paljon, varpaat rakoilla, Converset (tumman turkoosit) päästivät väriä jalkoihin, nauhat ovat likaantuneet. Ostin mekon Harajukusta eli olen virallisesti tyylikäs, onnistuin hajottamaan Osakasta ostamani sukkahousut kättelyssä, (kolme paria 1000 jeniä, yhdet hajalla, kahdet jäljellä) ostin muutenkin kaikkea jännää.

Huomenna pari suomalaista tulee Tsuruokasta Sendaihin ja lupasin mennä moikkaamaan vaikka haluaisin vain nukkua mutta päätin, että nyt rupean oikeasti tekemään jotakin jotten olisi yksinäinen pelkän inisemisen sijaan. Ehkä kohta voisi ruveta tekemään töitä.

マンゴが好きですか？

Todellakin, tänään hilppailin koulun kauppaan ostamaan välipalaa, mukaan tarttui juoma ja vanukas - molemaat makua mango! Sitä en tajunnut vielä siinäkään vaiheessa kun kassatäti kyseli, tykkäänkö mangoista, vaan vasta ovella pohdittuani pitkän tovin. Imagonluonti +1.

Aloitin vapaaehtoistyön Omoide kaeru -järjestössä, joka kerää, puhdistaa ja palauttaa (/varastoi mikäli omistajia ei löydetä) valokuvia tsunamissa olleille ihmisille. Käytiin lauantaina vierailemassa tsunamialueella, missä oli jäljellä vain koulu, kaikki muut oli pyyhkiytynyt pois. Kurkkua kuristi katsoa kylpyammetta (semmonen japanilainen, pieni, pyöreä, syvä ja kivinen) ainoana jäljellä olevana asiana seisomassa talon perustuksissa. Voin sanoa, että oli järkkyä.
Koulussa (siinä joka siis on pystyssä) järjestö säilyttää valokuvia, siivottiin paikkoja ynnä muuta samanlaista käytännön hommaa. Perjantaina uudestaan.

Toisen kerroksen käytävä, valo takana tulee seinässä olevasta... aukosta, siinä siis oli seinä/ikkuna josta vesi tuli läpi. Vei seinän mukanaan.

Toisessa kerroksessa paikat oli kohtalaisen hyvässä kunnossa.

Keittiö oli ensimmäisessä kerroksessa, kannet jääneet auki todennäköisesti veden mukana (näette siis suunnan mistä tullut ja minne menossa). Koko ensimmäinen kerros todella huonossa kunnossa, paikat revenneet auki (kaapit, katto), ikkunoita ei ollut, seinät sortuneet paikoittain.

Siitä se vesi tuli. Kuvassa ei näy oikein kuinka pahasti katto oli auki, mutta voin sanoa että pahalta näytti. Yllättävän hyvin kuitenkin koulu kesti, kolmannessa kerroksessa ei ole enää oikeastaan mitään vaurioita. Julisteet ja kaikki seinillä.

Näkymä muistoalttarilta, joka rakennettiin lähelle rantaa (tai siis muuria, jonka tehtävänä on estää tsunami, mikäli sellainen sattuu tapahtumaan. Rakentavat edelleen, lauantainakin pari työmiestä oli töissä).

Siinä se koulu on. Ympärillä oli ennen paljon taloja. Enää ei yhtään.

Alueelle ei ole rakennettu uusia taloja (yhtä lukuun ottamatta), sillä tällä hetkellä se on luokiteltu vaaralliseksi (juurikin tsunamiuhan takia). Kuitenkin joillain tonteilla oli keltaisia lippuja, jotka merkitsivät sitä, että asukkaat haluavat palata takaisin kotiin. Saa nähdä, pääsevätkö he koskaan takaisin.

Kaikin puolin käynti paikalla oli erittäin antoisa, mutta hämmentävän surullinen kokemus. Pahinta oli juuri sen erään kylpyammeen lisäksi nähdä alueella kuolleiden nimet ja iät muistoalttarilla, siellä oli kokonaisia perheitä. Koko homman sisäisti ihan uudella tavalla. Ja todellakin, jos joku miettii, että missä tämä on, niin kyseessä on edelleen Sendai, sama kaupunki mistä olen puhunut aiemminkin. 

Mutta, olisikohan tässä jotakin iloisempaakin asiaa kerrottavana... Lähden lauantaina Tokioon, lähdetään kiertämään eteläistä Japania (Tokio, Kioto, Nagoya, Osaka), saa nähdä mitä kaikkea jännää sieltä löytyy. Olen kyllä uudestaankin menossa vielä Osakan, sillä näen yhtä kaveria, jonka tuutori olin syksyllä Suomessa. Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa. 

100-metrinen patsas. Sisällä 108 Buddhan eri ilmentymää ja parhaat Engrish-kyltit vähään aikaan.