Soak your feelings into the black hole of abuse

Stressaan peliprojektista. Stressaan Japanista. Stressaan kaikesta, enkä tiedä miten pystyisin rauhoittumaan. Sitten löydänkin itseni tekemästä - no, en oikeastaan yhtään mitään. Kävin hölkkäämässä, tuli parempi olo, jonka jälkeen sain jopa tehtyäkin jotakin.

Mutta näinä yön pimeinä tunteina, jolloin en nuku, vaan datailen ja katselen Jimin myöhäisohjelmia, ahdistus ryömii takaisin varoittamatta. Eikä nyt tähän aikaan viitsi lähteä juoksemaankaan kun olen jo ottanut melatoniinit ja odotan väsymystä. Ja ei nyt öisin muutenkaan viitsi tuolla juoksennella.

The Walking Deadissa on jäljellä enää yksi jakso. Mikäs sitten on viikon kohokohta?



Ja eräissä blogeissa puhutaan eroamisesta - jättämisestä - ja flashbackit vyöryvät takaisin. Sitä ei vain unohda. Ja kaikkein oudointa tässä on, että "sama homma" (jos nyt näitä voidaan verrata keskenään) Jonin kanssa ei tunnu enää miltään. Toisaalta, siihen olin valmistautunut. Mutta silti taidan olla hiukan paha ihminen.

Not from a Jedi

Kävin lenkillä. Siitä tuli hyvä olo. Olin hämmentynyt.

Näin eilen vanhemmat ja Marin, ja mummunkin, ja tädin. Jouduin vain kauheaan tenttiin kun kerroin että Joni on muuttamassa pois, mutta ei siinä sen enempää ihmeellisyyksiä ollut.
Ihan hyvinhän ne sen kuitenkin ottivat. Miten muutenkaan?

Olen pelannut paljon, koska muutakaan tekemistä en ole jaksanut. Vaikka silleen on kuitenkin ihan hyvä olo.

Tänään on raidi.

Kani tulee pääsiäisviikolla tänne hoitoon.

En mä tiedä onko mulla mitään asiaa.

With no answers I have only myself to blame.

"Bewahret einander vor Herzeleid
denn kurz ist die Zeit die ihr beisammen seid 
Denn wenn euch auch viele Jahre vereinen 
einst werden sie wie Minuten euch Scheinen 
Herzeleid 
Bewahret einander vor der Zweisamkeit"

"Save each other from heartache 
for the time that you are together is short 
For even if you are united for many years 
one day they will seem like minutes to you 
Heartache 
Save each other from togetherness"

- Till Lindemann

Ahdistaa niin paljon että voisi kuolla.
Masentaa tuplasti.

Kaduttaa että ikinä koskaan lupasin olla viiltelemättä. Typerä velvollisuudentunto.

Jälleen kerran.

Ei. Vain. Jaksa.

Eikä pysty edes itkemään.

Edelleen keskivaikean masennuksen pisteet BDI-kyselystä.

Mein Herz Brennt

"Bald ist es Nacht, 
wir sind allein, 
du musst nicht, musst nicht traurig sein. 
Stimmen flüstern hinter dem Gesicht, 
die da sagen, die da sagen:" 

"Soon it is night 
We are alone 
You must not, must not be sad 
Voices whisper behind the face 
They say 
They say:"

Väsyttää niin kovin.
Niin kovin.
Niin tajuttoman kovin.

Olen uupunut, rättipoikki, lopussa. Henkisesti ja fyysisesti.

Eikä mulla ole sydäntä vuodattaa tästä kasvokkain, koska eikö se olisi liian sydäntäsärkevää kuulla jonkun sanovan "tällä hetkellä oon niin väsynyt ettei haittaisi vaikka joku työntäisi mut bussin alle". Mieleen on piirtynyt selkeästi se suru, minkä näin, kertoessani etten vihaa ketään niin paljon kuin itseäni.  En kestä nähdä sellaista uudestaan.

Ehkä tämä tästä helpottaa. Ainahan se on helpottanut. Mutta samalla tavalla voisi ajatella että aina se tulee takaisin. Se suru, ahdistus ja masennus siis. Kamala, tuhoava kierre.

"Hab' keine Angst, 
ich bin doch hier, 
Ich bin ja, bin ganz nah bei dir. 
Stimmen flüstern hinter dem Gesicht, 
die da sagen: 

Tu' das nicht! 
Lass das sein! 
Fass' das nicht an! 
Sag' einfach nein!"

"Have no fear 
I am not yet here 
I am yeah, am nearly entirely with you 
Voices whisper behind the face 
They say: 

Don't do that! 
Let it be! 
Don't grasp onto it! 
Simply say no!"

- Till Lindemann

Are you proud of me? Are you really proud of me?

Väsyttää.

Ihmekö tuo, olen nukkunut vaan kaksitoista tuntia viime yönä...

Tipun yhä pahemmin jaksamattomuuden kofeiinikoukkuun. Olen väsynyt, pidän itseni hereillä kofeiinilla, olen kahta väsyneempi, sama homma jatkuu. Mutta mistä tämä väsymys? Nukun ihan kohtalaisen hyvin, en ole nähnyt merkittävästi enemmän painajaisiakaan, itse asiassa vähemmän, ainoastaan kahtena viimeisenä yönä unet eivät ole olleet kivoja.

Kilpirauhaset ovat kunnossa, viimeksi mitattu tuossa... syksyllä? Talvella? Jossakin siellä paikkeilla. Vai olisko ollut jo lokakuussa? No, jossakin siellä paikkeilla.

En sitten tiedä että josko tää nykyinen syömisrytmi vaikuttaisi. Tai oikeastaan sen puute. Nykyisin syön lämpimän aterian koulussa, ja loppupäivä menee satunnaisesti sillä, mitä eteen sattuu. Leipää ja hedelmää, ehkä puuroa. Pepsi Maxia, sinistä Rockstaria ja satunnaista ED Green Lightia. Eli oikein terveelliseltä kuulostaa, todella. En vain... jaksa ruokkia itseäni. Söisin kyllä jos ruokaa ilmestyisi johonkin, mutta olen sitten vain niin laiska etten jaksa tehdä sitä. Kuppinuudelit ovat kavereita.

Ja edelleen tää onnettomuuden tunne, en vain viihdy yksinäni (mikä on aika kurjaa tällaiselle introvertille joka ei viihdy monien ihmisten kanssa). Olisi mukavaa, jos pystyisin olemaan onnellinen itseni kanssa, elämästä tulisi varmaan kivempaa. Kun nyt se on sitä että jos on kivassa seurassa niin on hyvä olla, mutta sen jälkeen onkin taas angst.

Jostakin syystä onnellisuuteni on suoraan riippuvainen siitä, koenko olevani muille ihmisille ilon ja onnen lähde. Koska silloinhan mun on oltava hyvä tyyppi, eikö? Ei kai kukaan nyt mun kanssa hengailis jos olisin ihan kamala? Tää hyväksynnän hakeminen on aivan naurettavaa. Samaan aikaan en välitä mistään ja olen niin ristiriitainen että huh. No, todellisuus on, että mulla on ne tietyt ihmiset, joiden mielipiteistä välitän, ehkäpä jopa liikaa. Muiden ajatukset ovat nyt ihan se ja sama, ajatelkoot mitä haluavat.

Miellyttämisenhalusta pitäis päästä eroon. Ja laiskuudesta. Mutta on se vaikeaa muuttaa persoonallisuutta, valitettavasti...

...und mir ist kalt

"Wo willst du hin 
so ganz allein treibst du davon 

Wer hält deine Hand 
wenn es dich 
nach unten zieht"

"Where do you want to go
so completely alone 
you are drifting away 

Who holds your hand 
when it pulls 
you under"

Ei vain jaksa.
ICT Showroom veti kaikki mehut, tänään olisi pitänyt olla japani mutta en vain jaksanut mennä sinne. Jotenkin pelkkä ajatus siitä että olisi pitänyt puhua puolitutuille ja esittää iloista ja seurallista oli vain liikaa.

Eli sitten jäin kotiin tekemään kouluhommia ja vellomaan surujen suossa. Käyhän se näinkin.

"Sie schreien 
Spring 
Erlöse mich 
Spring 
Enttäusch mich nicht 
Spring für mich 
Spring ins Licht 
Spring"

"They scream 
Jump 
Redeem me 
Jump 
Don't disappoint me
Jump for me 
Jump into the light 
Jump"

- Till Lindemann

Herzeleid

Kirjoituttaa, ei kirjoituta.

Väsyttää, ei väsytä.

Masentaa, ei masenna.

Justiinsa joo. Ollaan sitä sit tässä ja spämmätään turhaa tekstiä koska muutakaan tekemistä ei ole. Jaksaisiko pelata, menisikö nukkumaan, tekisikö jotakin?  Melatoniinit otin puolitoista tuntia sitten, pari tuntia sitä ennen triptaamia migreeniin, eli pohjaa unelle löytyisi. Mutta sitten kun taas toisaalta ei halua eikä nukuta vaikka väsyttää...

Ole siinä sitten tietoinen et mitä haluat tehdä. Ei jaksa kattoa mitään sarjojakaan, eilenkin maratoonasin Faking It -sarjan loppuun.

On tässäkin elämä. Haukotuttaa. Jos sitä kuitenkin pelaisi vähän...

Love and death both colored red

"Like a flash of light in an endless night
Life is trapped between two black entities
'Cause when you trust someone, illusion has begun
No way to prepare, impending despair

Did one say so cruel: "Tis better to love than lose"
Ignorance is bliss - wish not knew your kiss
So many times been burned, this lesson goes unlearned
Remember desire only fuels the fire - liar"

- Peter Steele

Saan olla viikon rauhassa kotona Jonin ollessa kissavahtina, enkä tunne oloani yhtään yksinäisemmäksi - ehkä se viimeinkin todistaa että olen valmis elämään yksin.

Mutta - voih! - edelleen kammottaa se tyhjä aukko tuossa sydämen kohdalla mistä vielä pari sirpaletta tökkii ikävästi sisuskaluja. Hoen itselleni että olen tunteeton, tunteeton, tunteeton, mutta ei se vain lähde pois. Aina välillä herää pieni toivo jos sittenkin mutta pessimismi - realismi - on vahvempi, ei, ei ja ei.

Olisinko ollut onnellisempi jos kokeilua ystävyyden tuolla puolen ei olisi ollut? En tiedä, koska toisaalta olen onnellinen pienestäkin hetkestä jonkun sydämessä. Mutta sitten toisaalta kerran syntynyttä on vaikeampi tappaa. 

Ja silti, olen onnellisempi kuin aikoihin, että kerrankin mulla on, voisiko sanoa, uskallanko sanoa, apua, en tiedä, mutta ehkä sen uskaltaisi sanoa, hehkuttaa että voin jotakuta sanoa parhaaksi ystäväksi.