うるさい！

Tälleen kivasti laiskottelen eli voisin jopa kirjoittaa jotakin...

Ai että täällä on kivaa! Siis edelleen. Vieläkin. Miten sen nyt sanoisi paremmin. Nautin.

Sendai, City of Trees. 

Kyseessä siis eräänlainen keskikaistale, kummallakin puolella menee autot, mutta paikka on yllättävän mukava hetken lepäilyyn tai vaikka eväiden syömiseen.

Sinänsä mitään ihmeellisen erikoista ei kuulu, tällä hetkellä kärsin kovista kofeiinin vieroitusoireista, sillä en ostanut joka-aamuista Monster Khaos Energy -juomaani (jossa kofeiinia (kofeinia? Ei tässä osaa enää kirjoittaa suomea...) 40 mg/100 ml - vrt, Suomessa taitaa kaikissa olla se 32 mg/100 ml + joissakin juomissa on täällä jopa 80 mg/100 ml - pärisee). Olen kääntänyt koko päivän tekstejä englannista japaniin, nyt pidän taukoa koska.. väsyttää, päätä särkee jne jne. 

Samainen kaupunki hieman ylempää kuvattuna.

Sendaissa tulee rampattua paljon, vaikka matka yhteen suuntaan onkin päätähuimaavat 237 jeniä Suica-kortilla (hei, 240 jeniä ilman korttia! (237 jeniä on noin 1,80 €)). Siellä vain on kaikkea, ja silti niin mukavan tuntuinen paikka. Viimeksi kävin siellä erään toisen ystäväni kanssa (lol, pitäiskö sanoa kolmannen koska mielestäni olen jo maininnut kaksi), käytiin ostamassa vaatteita (ensimmäinen tapaamani poika joka tykkää shoppailusta...), kirjoja (lähinnä siis itselleni kanji-kirjoja) ja syömässä sushia (koska kyllä nyt kerran täytyy käydä syömässä sushia jos Japanissa ollaan. Okonomiyaki hakkaa sushin edelleen kyllä 6-0, vaikka oli se sushikin ihan hyvää) ja macha-parfait'ia. (maccha? How do I romanji? Suomeksi sanottuna siis jauhettu, japanilainen vihreä tee) Kahvilahan oli siitä hauska paikka, että se oli lähinnä tyttöporukoiden ja pariskuntien paikka, eli arvatkaa kuinka monta lusikkaa kaksi henkilöä (eri sukupuolet) sai kahdelle parfait-annokselle? Aivan oikein, yhden! Saatiin sentään omat haarukat ettei tarvinnut ihan kaikkia ruokailuvälineitä jakaa. 

Fotogeeninen minä ja parfait. Otsatukka on päässyt kasvamaan aivan liian pitkäksi, siksi se on sivulle kammattuna, pitäisi leikata, mutta tuntuu ettei kukaan oikein tiedä missä sen voisi leikata.

Kaiken kaikkiaan elämä on oikein mukavaa. Joka päivä tulee juteltua ainakin jonkun kanssa, tuntuu että kavereita riittää ja tätä hehkutusta voisi jatkaa loputtomiin koska kaikki on vain niin ihanaa. 

Viikonloppuna on hyväntekeväisyysjärjestö NPO:n kanssa yhteinen... en ole itse asiassa ihan varma, liittyy vapaaehtoistyöhön ja vuoden 2011 tsunamiin. Sunnuntaina on jonkinsortin kiertoajelu Miyagin prefektuurissa (mihin kuuluu myös Sendai ja Natori), siitäkään en tiedä sen tarkemmin.

Torstaina on kampuksella lentopallo-ottelu, john jotenkin mut saatiin puhuttua mukaan, mutta siitäkään en tiedä mitään, odotan että joku tulee kiskomaan hihasta että nyt tänne ja vähän äkkiä. Kerroin kyllä, että olen erittäin huono ko. lajissa, mutta sain vastaukseksi vain "niin kaikki muutkin" ja "hyvin se menee", että... saa nähdä mitä tapahtuu...

Siinä on vielä vanha kunnon Engrish, paras mitä olen täällä nähnyt.

(Toivottavasti se näkyy jos avaa silleen isoksi.)

Oh, jos joku sattui lukemaan lehdestä Tokiossa tapahtuneesta maanjäristyksestä, niin voin mainita, että tuntui täällä asti. Ei pahasti, mutta oli aika pitkä. Olihan tässä nyt jo viikko ollutkin ilman maanjäristyksiä. Että silleen.

元気!

Katotaas jos viimeinkin saisi aikaiseksi jotakin tekstiä, voisi vähän kertoa mitä tänne maanjäristysten ja kolmenkymmenen asteen helteeseen kuuluu.

Eli sunnuntaina/maanantaina tulee kolme viikkoa täyteen Nipponlandissa, ja olen kotiutunut tänne täysin. Hetkeäkään en ole katunut lähtöä, olen nauttinut (lähes) joka hetkestä - tälleen sivuhuomiona että ainoastaan kerran on ahdistanut oikeasti, ja siinäkin oli selkeä syy: liikaa tuntemattomia ihmisiä kerralla, BAM, ahdistus ja paniikki. Ja voih, tunsin koko ajan kaverini (ystäväni?) katseen itsessäni kun tapitin silmät lasittuineina kaukaisuuteen, että selkeästi oli huolissaan, tai ainakin mietteliäs. Kotimatkalla selostin hieman tarinaani, ja sain kuulla, että hän on ihan samanlainen, viihtyy paremmin pienissä porukoissa jne. Vaikka se ei ahdistusta poistanut, niin kyllä silti siitä tuli hieman parempi mieli.

Ihmiset ovat yleisestikin erittäin ihania täällä, kovasti huolehtivat ja tervehtivät ja ovat vain niin mukavia että ei paremmasta väliä. Kaupoissakin on se hyvä puoli, että vaikka tervehditään, niin ei siltikään tungeta iholle (vrt. Iso-Britannia/USA), vaan saa olla rauhassa. Jos jossakin sitten näyttää eksyneeltä niin aina tulee hattupäinen setä tai täti avustamaan, juna-asemalla ei esimerkiksi kauaa tarvitse seisoskella sormi suussa.

Englannin taso on nolla, muutaman ihmisen kanssa pystyn puhumaan englantia, mutta paljon kommunikoin myös japaniksi, mikä tietenkin on hyvä juttu, saa harjoitusta. Olen saanut kuulla, että monet haluaisivat puhua, mutta juuri tuo englanti on semmoinen kynnyskysymys monelle, että sen takia ei uskalleta tulla juttelemaan. Muutama sitten kuitenkin on rohkea, eikä mun tarvitse esimerkiksi syödä aamupalaa käytännössä koskaan yksin.

Ruuasta puheen ollen, olen joutunut olemaan pescovege täällä, sillä käsite kasvissyönti on täysin tuntematon. Ruoka on ihan hyvää koulussa, muualla sitten erittäin hyvää. Ja halpaa. Eli isosti om nom nom.

Asuntolan säännöt ovat ihan blaah, mutta minkäs teet kun ollaan hierarkiapyramidin alapuolella jne jne. Puhumallahan niistä saattaisi joustaa, mutta sitten toisaalta kotiintuloaika pelasti mut suuremmalta ahdistukselta em. tilanteessa, että on siinäkin puolensa.

Nukun ilman melatoniinia. Se on mainitsemisen arvoinen asia, voisin kuvitella näin.

Maanjäristyksiä on paljon, viimeksi oli tänään, pari päivää sitten oli 6,8 Richterin järistys, josta mainittiin jopa Ilta-Sanomissa. Hälytykset pärähtivät soimaan kivasti kuuden aikaan ja siinä sitten unenpöpperössä ihmetteli, että mitäs nyt tehdään. Kukaan ei kuitenkaan reagoinut mitenkään erityisesti, niin menin itsekin takaisin nukkumaan. Ei edes kirjat tippuneet hyllyltä, niitäkään ei kiinnostanut.

Tästä tuli taas tämmöinen blörgh-kaadan-koko-pääni-tähän -viesti, mutta minkäs sille mahtaa. Jos on jotakin kysymyksiä jostain spesifeistä jutuista niin totta kai otan niitä vastaan.
Ja hei, mulla on tässä jopa vähän kuvia!

 Tältä näytti kun tultiin paikalle, kuva otettu mäen päältä jossa kampusalue sijaitsee, tarkemmin sanottuna pääportilta.

 Da entrance of da lab. Tänne tulee mentyä joka päivä. Kiviäkin kinostaa, mutta tulipahan tähän kuvabundleen mukaan.

 Muumi-osasto Sendaissa, ostoskeskuksessa, jonka nimeä en muista (niitä on aika paljon siellä!).

 Sendai. Rautatieaseman... edestä? Jostakin läheltä. Jalkakäytävät ovat nostettu tien yläpuolelle kätevästi.

 Sendain pääkatu (kävelykatu), paikallinen Yliopistonkatu, turkulaiset tietää. Hiukkasen enemmän ihmisiä, kylläkin.

 Eräs päivä käytiin Yamagatassa, jossa oli tämmöinen temppelikompleksi, jossa kipitettiin tuhat askelmaa vuoren rinnettä ylös. Tämmöinen pikkualttari oli matkan varrella.

 Keittiö. Se on kauppa. Natorissa. Edelleen siis Japanissa.


Siinä nyt tämmöstä tällä kertaa, yritän jaksaa kertoa jotakin jännää vielä lisää.