Meille on kotiutunut kissa. Viisivuotias mustavalkoinen löytöpötkylä nimeltä Dango. Ja voi sitä, istuskelisi sylissä päivät ja yöt mikäli vain mahdollista. Kissa on Marin, otan tästä vain hyödyt irti, silittelen ja leikittelen ja pidän seuraa, en ole oikeasti mistään vastuussa. Mutta näin sen täytyy olla, rahaa ei ole ja Japaniin palatessani ei eläintä voi ottaa mukaan.
Ja taas se nykyajan trigger - Japani. Olo Suomessa on edelleen niin junnaavaa, väliaikaista, mitätöntä. Aina välillä rintaa kouraisee, suru iskee, pakko päästä takaisin, ikävä. Ostin Steamista euron pelin nimeltä 9.03m, kuten arvata saattaa liittyi juurikin vuoden 2011 tsunamiin. Ja itku silmässä pelasin sen läpi, muistot tsunamin pyyhkimästä paikasta tulivat mieleen paremmin kuin pitkään aikaan, ja myötätunto niitä ihmisiä kohtaan jotka sen kokivat - esimerkiksi pari kaveria Natorista jotka ovat tällä hetkellä Helsingissä vaihto-opiskelijoina, tapasin heidät Turussa muutama viikko sitten - kasvoi vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Vaikka todennäköisesti tulevaisuuteni Japanissa on Tokion suunnalla, silti halu päästä takaisin Miyagin prefektuuriin on kova.
En ole kirjoittanut usein, koska... en osaa sanoa miksi. Inspiraatiota ei ole. Kirjoitan Natsukin kanssa, sen lisäksi ei riitä kirjoitettavaa enää muille. Olen kirjoittanut liikaa työhakemuksia, kohta pitäisi valmistella kirjoittamaan hakemusta työharjoittelupaikkaan Osakaan. Jos siinä ei nappaa, niin toinen vaihtoehto on Sendai ja Tohokun yliopisto. Uran kannalta Osaka olisi parempi, mutta Sendai ja sen helppous houkuttelee. Haen kuitenkin ensin Osakaan, ihan vain jos vaikka saisinkin paikan. Natsuki kuitenkin on Tokion lähellä, eli kaukana joutuu olemaan.
Mielialallisesti on mennyt... hyvin. Niin kai voisi sanoa. Ahdistun edelleen helposti, mutten usko sen koskaan muuttuvan. Perusluonteeltani olen liian melankolinen päästäkseni pois ikuisesta pessimistisyydestäni, mutta ainakin pystyn tekemään asioita enkä ole vetämässä ranteita auki.
Olenko parantunut? Jaa-a, se on hyvä kysymys.
"You only lose what you cling to." sanoo teepussin narun päässä oleva paperinpala. Noh, niinhän se vähän on. Voisiko tuosta lauseesta ottaa jotakin opiksi?
