Sieltä se tuli ja sinne se meni. Joulu siis.
Joulun kunniaksi kämppämme on koristeltu kaaoksella ja kahlaamme polvia myöten vihreissä kuulissa. Lehti lakkasi tulemasta syystä x ja olen taas nälkäinen. Ollaan vierailtu vanhempien tykönä ja tänään oli vasta joulunvietto kotona, eli nukuttu, syöty, katsottu telkkaria ja datailtu.
Ei tässä hirveästi muuta, ostin itselleni Razer Kraken 7.1 -headsetin, ja nyt se tuntuu liimatulta päähän, eihän ilman sitä voi koneella enää olla. Fanboyism yli 9000.
En muista oliko muuta, raivoan täällä kun kaksi tuutor"kaveriani" ovat jättäneet mut yksin hoitamaan neljän vaihtarin asiat. On ikävä ihmisiä, tässähän oikein odottaa koulun alkua. Mut sit täytyy ruveta valmistautumaan vaihtoon. Hui.
perjantai 26. joulukuuta 2014
sunnuntai 21. joulukuuta 2014
Gott weiß ich will kein Engel sein
Unirytmi heittää häränpyllyä (mistäköhän tuokin sanonta on peräisin?) kun en ota melatoniinia, valvoin eilenkin aamukuuteen vaan koska en saanut unta, kello on nyt jo viisi, eli samalla linjalla mennään. Jonin äiti kävi tuomassa joululahjoja, mättöä on niin paljon ettei tiedä mistä aloittaisi.
Kävin tänään ostamassa pepsiä, muuten ollaan tässä kotona oltu aika tehokkaasti. Wowitan, katson sarjoja ja syön, siinä tämänhetkiset pääaktiviteetit. Olen voinut... hyvin. Luulisin. Ehkä.
Pari päivää meni vähän murheissa eräiden suunnitelmien kariutuessa, mutta eihän sitä voi vihainen olla jos toinen kuitenkin lähestyy taas parin päivän jälkeen, sehän olisi vain tyhmää. Varsinkaan jos kyseessä on pölli joka ei ymmärrä hienovaraista, no, mitään.
Kädestä kuoriutuu iho irti koska typerä iho.
Päädyin outoon osioon Tumblrissa, ehkä kohta olisi nukkumaanmenoaika. Sormea kutittaa juurikin siitä ihon kuoriutumiskohdasta.
Juuh... Eli joo. Moi.
Kävin tänään ostamassa pepsiä, muuten ollaan tässä kotona oltu aika tehokkaasti. Wowitan, katson sarjoja ja syön, siinä tämänhetkiset pääaktiviteetit. Olen voinut... hyvin. Luulisin. Ehkä.
Pari päivää meni vähän murheissa eräiden suunnitelmien kariutuessa, mutta eihän sitä voi vihainen olla jos toinen kuitenkin lähestyy taas parin päivän jälkeen, sehän olisi vain tyhmää. Varsinkaan jos kyseessä on pölli joka ei ymmärrä hienovaraista, no, mitään.
Kädestä kuoriutuu iho irti koska typerä iho.
Päädyin outoon osioon Tumblrissa, ehkä kohta olisi nukkumaanmenoaika. Sormea kutittaa juurikin siitä ihon kuoriutumiskohdasta.
Juuh... Eli joo. Moi.
tiistai 16. joulukuuta 2014
Hey you!
"But it was only fantasy.
The wall was too high,
As you can see.
No matter how he tried,
He could not break free.
And the worms ate into his brain. "
- Roger Waters
En vain jaksa. On tää tällasta. Aaltoilua. Vielä vähän aikaa sitten oli hyvä olo, sitten BOOM ja back to square one. Jälleen kerran teki mieli avata ihoa ja voi kuinka ihanaa olisikaan jos tulisi itku.
En sitten kestä pienintäkään vastoinkäymistä ilman suurta tuskaa. Haluan repiä naaman irti ja haluan vain olla normaali ja haluan puhua ja olla sosiaalinen ja yksin ja rauhassa ja ja ja ja ja....
ahdistaa vähän.
The wall was too high,
As you can see.
No matter how he tried,
He could not break free.
And the worms ate into his brain. "
- Roger Waters
En vain jaksa. On tää tällasta. Aaltoilua. Vielä vähän aikaa sitten oli hyvä olo, sitten BOOM ja back to square one. Jälleen kerran teki mieli avata ihoa ja voi kuinka ihanaa olisikaan jos tulisi itku.
En sitten kestä pienintäkään vastoinkäymistä ilman suurta tuskaa. Haluan repiä naaman irti ja haluan vain olla normaali ja haluan puhua ja olla sosiaalinen ja yksin ja rauhassa ja ja ja ja ja....
ahdistaa vähän.
perjantai 12. joulukuuta 2014
These three things
Ja sittenpähän kivutaankin ylös niin että heilahtaa.
Koska olen tänään ollut koko päivän pyjamassa tekemättä mitään, mietin, mikä päivä tänään oli. Muistin että torstai. Ja sitten mahassa muljahti: unohdin mennä terapiaan. Mutta sitten tajusinkin, että tänäänhän on jo perjantai, ja olin eilen terapiassa! Eli jee.
Keskiviikkona oli pikkujoulut, oli todella kivaa. Hopeatoffeelikööri oli vaarallisen hyvää, kymmenen aikaan heilui jo aika lujaa, josta alkoi vesilinja ja pääsin kotiin hyvillä mielin. Ja silti heräsin neljän aikaan pyörivään maailmaan, ei tän näin pitänyt mennä! Aamulla oli paha olo, mutta aika nopeasti siitäkin pääsi ohi. Valtteri nauroi seuraavana aamuna battle.netin chatissa, "ette te raukat osaa juoda!", paraskin puhuja, lähti jo yhdeksältä tapaamaan tyttöä klubille. Mites se olikaan, bros before hoes?.
Huomenna käväisen Heikin luona pelailemassa - ja ehkä jopa projektityötä tekemässä, jos hyvin menee. Olin ylpeä ujosta ystävästäni, joka kerrankin uskalsi pyytää mua käymään, tämä on edistystä!
Joni on kaverinsa tupareissa, eli saan popittaa, laulella ja datailla täysillä. Näyttis pamahti pari päivää sitten, isä osti uuden, mutta samassa rytäkässä hajonnut näyttö on vielä Jimm'sillä korjattavana. Sain varanäytön käyttööni, eli kakkosnäytöstä tuli nyt ykkösnäyttö ja varanäytöstä kakkosnäyttö. Vähän temppuilua asetuksien kanssa, mutta ehkä tässä pärjää - toivottavasti - muutaman päivän.
Mmh, olikohan muuta. Olen voinut taas hiukan paremmin, selvisin japaninkokeesta. Koulu on vähän niin kuin loppu tältä syksyltä, parina päivänä täytyy käydä muutamalla tunnilla, mutta aika tyhjää näyttää aikataulu.
Koska olen tänään ollut koko päivän pyjamassa tekemättä mitään, mietin, mikä päivä tänään oli. Muistin että torstai. Ja sitten mahassa muljahti: unohdin mennä terapiaan. Mutta sitten tajusinkin, että tänäänhän on jo perjantai, ja olin eilen terapiassa! Eli jee.
Keskiviikkona oli pikkujoulut, oli todella kivaa. Hopeatoffeelikööri oli vaarallisen hyvää, kymmenen aikaan heilui jo aika lujaa, josta alkoi vesilinja ja pääsin kotiin hyvillä mielin. Ja silti heräsin neljän aikaan pyörivään maailmaan, ei tän näin pitänyt mennä! Aamulla oli paha olo, mutta aika nopeasti siitäkin pääsi ohi. Valtteri nauroi seuraavana aamuna battle.netin chatissa, "ette te raukat osaa juoda!", paraskin puhuja, lähti jo yhdeksältä tapaamaan tyttöä klubille. Mites se olikaan, bros before hoes?.
Huomenna käväisen Heikin luona pelailemassa - ja ehkä jopa projektityötä tekemässä, jos hyvin menee. Olin ylpeä ujosta ystävästäni, joka kerrankin uskalsi pyytää mua käymään, tämä on edistystä!
Joni on kaverinsa tupareissa, eli saan popittaa, laulella ja datailla täysillä. Näyttis pamahti pari päivää sitten, isä osti uuden, mutta samassa rytäkässä hajonnut näyttö on vielä Jimm'sillä korjattavana. Sain varanäytön käyttööni, eli kakkosnäytöstä tuli nyt ykkösnäyttö ja varanäytöstä kakkosnäyttö. Vähän temppuilua asetuksien kanssa, mutta ehkä tässä pärjää - toivottavasti - muutaman päivän.
Mmh, olikohan muuta. Olen voinut taas hiukan paremmin, selvisin japaninkokeesta. Koulu on vähän niin kuin loppu tältä syksyltä, parina päivänä täytyy käydä muutamalla tunnilla, mutta aika tyhjää näyttää aikataulu.
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
Hilf mir
Reippaasti putoan sitten kuitenkin alaspäin, vaikka kuinka vielä vähän aikaa sitten uskoin, että nyt se rupeaa kääntymään taas hyväksi.
Tuntuu, että mieli roikkuu siinä yhdessä viimeisessä langanpätkässä, joka on *näin* lähellä katkeamista. Huomenna on japanin loppukoe, lähdin kesken kaiken dialogikokeesta kovassa migreenissä, käytännössä itkien. Huomenna pitäisi tehdä se. Pelottaa.
Heräsin viiden aikaan yöllä ahdistumaan, nukahdin pariksi tunniksi painajaisiin ja heräsin surkeaan aamuun. Reittä kirvelsi suihkussa ja laitoin käsivarteen laastarin.
Olen avannut rastat, pää tuntuu oudolta mutta kevyeltä. Avaaminen oli sen verran raskasta puuhaa, että nyt oikeassa kädessä taitaa olla jännetupentulehdus. Ei pitäisi siis kirjoittaa koneella, sillä se sattuu. Ei pitäisi kirjoittaa käsinkään, sehän sattuu vielä enemmän. Mutta huomenna on pakko herätä aikaisin lukemaan japania, sillä tänään en vain jaksa. Oltiin Jonin kanssa Valkin luona, oli mukavaa, mutta olen tuollaisten sosiaalisten juttujen jälkeen niin älyttömän poikki.
Ranne ja peukalo särkee. Väsyttää. Ahdistaa tämä ahdistuksessa eläminen. Kunpa kaikki stressi olisi jo takana päin. Viikon päästä kavereiden kanssa pikkujoulut, sitä odotan. Saa hetken olla vain ilman surua, ilman murhetta. Siellä on ihmisiä, joiden seura ei uuvuta. Joista yhdelle paljastin tänään pahimman pelkoni ("hylätyksi tuleminen"), vaikka ajattelin, että eihän tuommoista voi kertoa... vaikka ehkä halusinkin koko ajan kertoa sen. Haluan, että ihmiset - ne tietyt - tuntevat minut. Vaikka se pelottaa niin kovin.
Tuntuu, että mieli roikkuu siinä yhdessä viimeisessä langanpätkässä, joka on *näin* lähellä katkeamista. Huomenna on japanin loppukoe, lähdin kesken kaiken dialogikokeesta kovassa migreenissä, käytännössä itkien. Huomenna pitäisi tehdä se. Pelottaa.
Heräsin viiden aikaan yöllä ahdistumaan, nukahdin pariksi tunniksi painajaisiin ja heräsin surkeaan aamuun. Reittä kirvelsi suihkussa ja laitoin käsivarteen laastarin.
Olen avannut rastat, pää tuntuu oudolta mutta kevyeltä. Avaaminen oli sen verran raskasta puuhaa, että nyt oikeassa kädessä taitaa olla jännetupentulehdus. Ei pitäisi siis kirjoittaa koneella, sillä se sattuu. Ei pitäisi kirjoittaa käsinkään, sehän sattuu vielä enemmän. Mutta huomenna on pakko herätä aikaisin lukemaan japania, sillä tänään en vain jaksa. Oltiin Jonin kanssa Valkin luona, oli mukavaa, mutta olen tuollaisten sosiaalisten juttujen jälkeen niin älyttömän poikki.
Ranne ja peukalo särkee. Väsyttää. Ahdistaa tämä ahdistuksessa eläminen. Kunpa kaikki stressi olisi jo takana päin. Viikon päästä kavereiden kanssa pikkujoulut, sitä odotan. Saa hetken olla vain ilman surua, ilman murhetta. Siellä on ihmisiä, joiden seura ei uuvuta. Joista yhdelle paljastin tänään pahimman pelkoni ("hylätyksi tuleminen"), vaikka ajattelin, että eihän tuommoista voi kertoa... vaikka ehkä halusinkin koko ajan kertoa sen. Haluan, että ihmiset - ne tietyt - tuntevat minut. Vaikka se pelottaa niin kovin.
sunnuntai 30. marraskuuta 2014
Liebe ist für alle da - nicht für mich
Pää tuntuu vähän oudolta. Olen tässä viikon, parin aikana availlut rastoja ja nyt niitä on jäljellä takaraivolla enää kymmenisen kappaletta (kyllä, pysähdyin tuossa välissä laskemaan niitä). Huh, niitä on ollut paljon, olen avannut niitä... jaa-a, en oikeastaan ole määrästä edes varma. Lähiaikoina pitäisi varata aikaa kampaamoon (hui, en ole ollut sellaisessa, mitä, viiteen, kuuteen vuoteen)... ja ehkä joutua hommaamaan lyhyt tukka. Ja se pelottaa kovin.
Hei, mähän oon ihan lifestylebloggari nyt!
Olen vainoharhaillut uskomattoman paljon tässä parin tunnin aikana, mutta koska pääsin siitä jo (ehkä) yli, ei siitä sen enempää. Perus "wähähähhää ei se halua olla ees samaan aikaan battle.netissä" -ininää, move along.
Ollaan pelattu uusia Pokémoneja, syöty ja möllötelty. WoWissa sain levelin, ja nyt vain mietin, miksi ihmeessä raportoin sellaisesta? No life lvl yli 9000. Juuh.
Huomenna on jo sunnuntai ja ensi viikolla pitäisi olla materiaalia projektiin eikä mulla tietenkään ole siihen yhtikäs mitään! Wuppiduu ja rommia pullo.
Star Wars VII:stä julkaistiin kai virallinen traileri ja olen nähnyt vain sellaisia, mistä en tiedä, ovatko ne oikeita vai ei. Mutta silti on hieman hype. En tiedä mitä odottaa, jos totta puhutaan.
Väsytti, en mennyt nukkumaan, nyt oon jälleen kerran siinä hyperaktiivisessa tilassa, mihin päädyn joko väsyneenä, hyvässä seurassa, tai molemmissa. Pärisee, niin sanotusti.
Sininen Rockstar on ainoa oikeasti hyvänmakuinen energiajuoma. Tämä oli vain random huomautus, en juonut sitä tänään.
Äh joo moi.
Hei, mähän oon ihan lifestylebloggari nyt!
Olen vainoharhaillut uskomattoman paljon tässä parin tunnin aikana, mutta koska pääsin siitä jo (ehkä) yli, ei siitä sen enempää. Perus "wähähähhää ei se halua olla ees samaan aikaan battle.netissä" -ininää, move along.
Ollaan pelattu uusia Pokémoneja, syöty ja möllötelty. WoWissa sain levelin, ja nyt vain mietin, miksi ihmeessä raportoin sellaisesta? No life lvl yli 9000. Juuh.
Huomenna on jo sunnuntai ja ensi viikolla pitäisi olla materiaalia projektiin eikä mulla tietenkään ole siihen yhtikäs mitään! Wuppiduu ja rommia pullo.
Star Wars VII:stä julkaistiin kai virallinen traileri ja olen nähnyt vain sellaisia, mistä en tiedä, ovatko ne oikeita vai ei. Mutta silti on hieman hype. En tiedä mitä odottaa, jos totta puhutaan.
Väsytti, en mennyt nukkumaan, nyt oon jälleen kerran siinä hyperaktiivisessa tilassa, mihin päädyn joko väsyneenä, hyvässä seurassa, tai molemmissa. Pärisee, niin sanotusti.
Sininen Rockstar on ainoa oikeasti hyvänmakuinen energiajuoma. Tämä oli vain random huomautus, en juonut sitä tänään.
Äh joo moi.
tiistai 25. marraskuuta 2014
Only fools make mistakes twice
"Und der Haifisch, der hat Tränen
und die laufen vom Gesicht;
doch der Haifisch lebt im Wasser -
so die Tränen sieht man nicht.
In der Tiefe ist es einsam
und so manche Zähre fliesst
und so kommt es, dass das Wasser
in den Meeren salzig ist.
And the shark, well, he is crying
Down his face the tears now fall
Yet the shark is living in water
So we don’t see tears at all.
It’s lonely in deep water
So many tears are running free
That explains, then, why the water
Is salty in the sea."
- Till Lindemann
Ja olen opiskellut oikein hyvin huomisen kokeisiin... jooh.
Tänään kauhea migreeni esti japaninopiskelut, mutta nyt olo on jo ihan hyvä.
Äh, ei mulla ole mitään sanottavaa.
Haavatkin rupeaa paranemaan nyt kun niiden antaa olla.
und die laufen vom Gesicht;
doch der Haifisch lebt im Wasser -
so die Tränen sieht man nicht.
In der Tiefe ist es einsam
und so manche Zähre fliesst
und so kommt es, dass das Wasser
in den Meeren salzig ist.
And the shark, well, he is crying
Down his face the tears now fall
Yet the shark is living in water
So we don’t see tears at all.
It’s lonely in deep water
So many tears are running free
That explains, then, why the water
Is salty in the sea."
- Till Lindemann
Ja olen opiskellut oikein hyvin huomisen kokeisiin... jooh.
Tänään kauhea migreeni esti japaninopiskelut, mutta nyt olo on jo ihan hyvä.
Äh, ei mulla ole mitään sanottavaa.
Haavatkin rupeaa paranemaan nyt kun niiden antaa olla.
lauantai 22. marraskuuta 2014
Weh mir, oh weh
Vois sitä tässä ajan kuluksi kirjoitella.
Pitäisi siis olla jo nukkumassa, mutta istun olohuoneessa, popittaen Rammsteinia niin kauan kunnes Till Lindemanneja rupeaa tippumaan korvista. Väsyttää vähän. Mutta ei tarpeeksi.
On ollut kummallisia oloja viime aikoina. "Raatelujäljet" olivat muuttaneet muotoaan "haavoiksi" (vaikkakin vain toisen mielestäni voisi lukea sellaiseksi....) ilmeisesti, en edelleenkään tiedä onko näiden sanojen takana huolta, välittämistä, vai pelkkää kylmää observointia. Olisi niin ihana tietää, silloin voisi tietää mitä kaikkea voisi puhua. Kyllähän siinä fysiikan labroja tehdessä oli tällainen dialogi (jolloin kyse ei ollut vielä "haavoista", tapahtui edellispäivänä):
"Ah, vaikea uskoa että tällaiset naarmutkin voi sattua... ei ehkä pitäis raapia näin paljon."
"...miks sä sit raavit? Kutittaaks sua?"
"...useimmiten joo. On kato monenlaista raapimista. Mutta useimmiten kutiaa, ainakin sääret."
Ja siitä sitten jatkui juttu allergisiin reaktoihin. En pystynyt kertomaan mitä nämä muut raapimiset ovat. Eikä kysytykään. Tiedä häntä, ehkä asiasta on vaikea puhua. Tai siis on, totta kai.
Ehkä.
Tai sitten ei vain kiinnosta. Joskus sitä toivoisi osaavansa lukea ajatuksia!
Enkä ole halunnut jälleenavata näitä naarmuja tänään kuin monta kertaa.
Ja näin sitä ollaan taas koukussa!
しまった！
Näen jatkuvasti unta Japaniin lähdöstä. Kummallista kyllä, tunnelma unissa on ollut ahdistava tai surullinen, viime yönä olin myöhässä lennolta ja heräsin hengästyneenä. Saan kyllä unta yleisesti aika hyvin, kiitos melatoniinin. Tänään vain oli niin kurja olo, etten viitsinyt valvottaa Jonia nyyhkyttämällä, vaan eristin itseni mieluusti olohuoneeseen.
Joo, nyt rupeaa jo haukotuttamaan. Ja olokin rupeaa olemaan parempi, mitä nyt selkää vähän vääntää tämä kyyryily tietokoneen äärellä. En ole pitkään aikaan kirjoittanut läppärillä kiitos uuden pöytäkoneeni, tuntuu hieman erikoiselta. Ensi viikolla on vaikka mitä tehtävää, mutten saanut tänäänkään tehtyä muuta kuin levutettua yhden levelin WoWissa.
Hyvä minä.
"Ohne dich kann ich nicht sein
Ohne dich
Mit dir bin ich auch allein
Ohne dich
Ohne dich zähl ich die Stunden ohne dich
Mit dir stehen die Sekunden
Lohnen nicht
Without you I cannot be
Without you
With you I am alone too
Without you
Without you I count the hours without you
With you the seconds stand still
They aren't worth it"
- Till Lindemann
Pitäisi siis olla jo nukkumassa, mutta istun olohuoneessa, popittaen Rammsteinia niin kauan kunnes Till Lindemanneja rupeaa tippumaan korvista. Väsyttää vähän. Mutta ei tarpeeksi.
On ollut kummallisia oloja viime aikoina. "Raatelujäljet" olivat muuttaneet muotoaan "haavoiksi" (vaikkakin vain toisen mielestäni voisi lukea sellaiseksi....) ilmeisesti, en edelleenkään tiedä onko näiden sanojen takana huolta, välittämistä, vai pelkkää kylmää observointia. Olisi niin ihana tietää, silloin voisi tietää mitä kaikkea voisi puhua. Kyllähän siinä fysiikan labroja tehdessä oli tällainen dialogi (jolloin kyse ei ollut vielä "haavoista", tapahtui edellispäivänä):
"Ah, vaikea uskoa että tällaiset naarmutkin voi sattua... ei ehkä pitäis raapia näin paljon."
"...miks sä sit raavit? Kutittaaks sua?"
"...useimmiten joo. On kato monenlaista raapimista. Mutta useimmiten kutiaa, ainakin sääret."
Ja siitä sitten jatkui juttu allergisiin reaktoihin. En pystynyt kertomaan mitä nämä muut raapimiset ovat. Eikä kysytykään. Tiedä häntä, ehkä asiasta on vaikea puhua. Tai siis on, totta kai.
Ehkä.
Tai sitten ei vain kiinnosta. Joskus sitä toivoisi osaavansa lukea ajatuksia!
Enkä ole halunnut jälleenavata näitä naarmuja tänään kuin monta kertaa.
Ja näin sitä ollaan taas koukussa!
しまった！
Näen jatkuvasti unta Japaniin lähdöstä. Kummallista kyllä, tunnelma unissa on ollut ahdistava tai surullinen, viime yönä olin myöhässä lennolta ja heräsin hengästyneenä. Saan kyllä unta yleisesti aika hyvin, kiitos melatoniinin. Tänään vain oli niin kurja olo, etten viitsinyt valvottaa Jonia nyyhkyttämällä, vaan eristin itseni mieluusti olohuoneeseen.
Joo, nyt rupeaa jo haukotuttamaan. Ja olokin rupeaa olemaan parempi, mitä nyt selkää vähän vääntää tämä kyyryily tietokoneen äärellä. En ole pitkään aikaan kirjoittanut läppärillä kiitos uuden pöytäkoneeni, tuntuu hieman erikoiselta. Ensi viikolla on vaikka mitä tehtävää, mutten saanut tänäänkään tehtyä muuta kuin levutettua yhden levelin WoWissa.
Hyvä minä.
"Ohne dich kann ich nicht sein
Ohne dich
Mit dir bin ich auch allein
Ohne dich
Ohne dich zähl ich die Stunden ohne dich
Mit dir stehen die Sekunden
Lohnen nicht
Without you I cannot be
Without you
With you I am alone too
Without you
Without you I count the hours without you
With you the seconds stand still
They aren't worth it"
- Till Lindemann
tiistai 18. marraskuuta 2014
Bluten leise in das Meer
Olin ehkä vissiin semisti sekaisin tossa muutama päivä yö sitten.
Eipä siitä ole paljon mitään sen ihmeellisempää sanottavaa, naarmuja kädessä...
"Taas noita raatelujälkiä..."
...voi niinpä, niinpä.
Ei monta, ei pahoja. Pari pientä osoittamaan että en ehkä sittenkään ole kunnossa. Mutta kun pitkään meni niin hirveän hyvin...
"Weiter, weiter ins Verderben
Wir müssen leben bis wir sterben
Der Mensch gehört nicht in die Luft
Onwards, onwards into destruction
We must live until we die
Humans don't belong in the sky"
- Till Lindemann
Puhuttiin koulukiusaamisesta, ja jostakin syystä meinasi tulla itku. En katsonut ketään silmiin, en tiedä huomasiko joku. Olisi ehkä pitänyt, olisin voinut saada sympatiaa... ehkä, ehkä en. Parempi etten tiedä, niin en voi pettyä.
Mutta sitten nytten taasen on mennyt ihan hyvin. Opiskelumotivaatio on vain hukassa, mikä on sinänsä harmi, sillä huomenna koittaa ensimmäinen koe.
Jos sitä nyt kohta rupeaisi valmistautumaan siihen.
Niin siis... nyt kuuluu taas ihan hyvää.
Eipä siitä ole paljon mitään sen ihmeellisempää sanottavaa, naarmuja kädessä...
"Taas noita raatelujälkiä..."
...voi niinpä, niinpä.
Ei monta, ei pahoja. Pari pientä osoittamaan että en ehkä sittenkään ole kunnossa. Mutta kun pitkään meni niin hirveän hyvin...
"Weiter, weiter ins Verderben
Wir müssen leben bis wir sterben
Der Mensch gehört nicht in die Luft
Onwards, onwards into destruction
We must live until we die
Humans don't belong in the sky"
- Till Lindemann
Puhuttiin koulukiusaamisesta, ja jostakin syystä meinasi tulla itku. En katsonut ketään silmiin, en tiedä huomasiko joku. Olisi ehkä pitänyt, olisin voinut saada sympatiaa... ehkä, ehkä en. Parempi etten tiedä, niin en voi pettyä.
Mutta sitten nytten taasen on mennyt ihan hyvin. Opiskelumotivaatio on vain hukassa, mikä on sinänsä harmi, sillä huomenna koittaa ensimmäinen koe.
Jos sitä nyt kohta rupeaisi valmistautumaan siihen.
Niin siis... nyt kuuluu taas ihan hyvää.
torstai 13. marraskuuta 2014
Liebe ist Krieg
Enkö mä juuri eilen kirjoittanut että miten kaikki on hyvin ja ihanaa?
Miksen
sitten
tunne
sitä
...?
Miksi vain chattailen iloisesti ja olen normaali ja iloinen ja kiva vaikka oikeasti haluaisin vain itkeä huutaa lyödä potkia itkeä lisää raapia raastaa viiltää tuhota puhua
...niinpä. Siinäpä se.
Mutta kun en vain pysty puhumaan. Ei vain... kykene. Haluan, mutten pysty.
Tyhmä. Ei ketään kiinnosta kuitenkaan. Älä jaksa yrittää. Tallot vaan pahan olon littanaksi.
Mutta mitä jos siinä käy samalla tavalla kuin Anakin Skywalkerilla? Paha käärme ehtii iskeä torahampaansa myrkkyineen ennen kuolemaansa. Sitten se paha olo kiertää elimistössä ikuisesti.
Joo niin varmaan. Se olisi vain oikein, eikö? Miksi?
En tiedä. Ehkä sitten sitä onkin paha ihminen.
Ei kai... ei... ei... MUTTA JOO. NIINPÄ. PAHA IHMINEN.
En............... jaksa. Halua.
Miksen
sitten
tunne
sitä
...?
Miksi vain chattailen iloisesti ja olen normaali ja iloinen ja kiva vaikka oikeasti haluaisin vain itkeä huutaa lyödä potkia itkeä lisää raapia raastaa viiltää tuhota puhua
...niinpä. Siinäpä se.
Mutta kun en vain pysty puhumaan. Ei vain... kykene. Haluan, mutten pysty.
Tyhmä. Ei ketään kiinnosta kuitenkaan. Älä jaksa yrittää. Tallot vaan pahan olon littanaksi.
Mutta mitä jos siinä käy samalla tavalla kuin Anakin Skywalkerilla? Paha käärme ehtii iskeä torahampaansa myrkkyineen ennen kuolemaansa. Sitten se paha olo kiertää elimistössä ikuisesti.
Joo niin varmaan. Se olisi vain oikein, eikö? Miksi?
En tiedä. Ehkä sitten sitä onkin paha ihminen.
Ei kai... ei... ei... MUTTA JOO. NIINPÄ. PAHA IHMINEN.
En............... jaksa. Halua.
tiistai 11. marraskuuta 2014
「さようなら」
"Die Liebe ist ein wildes Tier
In die Falle gehst du ihr
In die Augen starrt sie dir
Verzaubert wenn ihr Blick dich trifft"
Love is a wild animal
You fall into its trap
It stares into your eyes
Spellbound when its gaze hits you
- Till Lindemann
Pitäis ehkä kertoa jotakin.
Niinku mitä kuuluu ja niin päin pois.
Kai ihan hyvää.
Ainakin periaatteessa ja masennustestissä. Hei, olen kai parantunut. Tai sit tänään oli hyvä päivä, olen ehkä kohta melkein normaalien parissa. Vaikka toisaalta, mikä on normaalia? Luulisin, että tulen lopun ikäni olemaan masentuneisuuteen taipunut ahdistusmöykky, mutta kaipa sitä osaa sitten hallita ja kaipa sen kanssa pärjää sitten. Pärjäänhän nytkin.
Luulisin.
Ainakin yleisesti olen pärjännyt pientä mukilointia lukuun ottamatta. Ja sekin oli pieni, enemmän nilkkaa värittää vahingossa raavitut jäljet. Jotka eivät lähde sitten millään pois. Mitäs siinä, eikös arvet vain lisää elämäntarinaa tai jotakin...
Siirryin nukkumaan melatoniinin kanssa, ja tänäänkin olin nukkua pommiin. Varaherätys pelasti. Pitäisi yrittää mennä aikaisin nukkumaan, mutta ei oikein saa unta. Nyt rupeaa hieman väsyttämään, toivottavasti simahtaisin tässä heti kun kömmin sänkyyn,
Olen ystävystynyt kovin erään kanssa, mutta mitä enemmän itsestäni paljastan, sitä enemmän pelkään. En tiedä mitä pelkäisin enemmän kuin yksinjättöä, pettämistä, haavoittumista. Mitä enemmän kerron, sitä enemmän minuun sattuu lopulta. Mutta eihän tuosta voi uskoa pahaa, samanlainen reppana kuin minäkin. Ja meillä on kivaa, mukavaa ja rentoa. Puhutaan asioista, ei ehkä mitään maailman syvällisimmistä, mutta sellaisista, mitä ei ehkä ihan kaikille puhuta.
Ehkä... ehkä uskallan pikku hiljaa oikeasti luottaa. Ehkä tätä se parantuminen rupeaa olemaan.
Pitkästä aikaa on ollut sellainen olo, että haluaa elää.
In die Falle gehst du ihr
In die Augen starrt sie dir
Verzaubert wenn ihr Blick dich trifft"
Love is a wild animal
You fall into its trap
It stares into your eyes
Spellbound when its gaze hits you
- Till Lindemann
Pitäis ehkä kertoa jotakin.
Niinku mitä kuuluu ja niin päin pois.
Kai ihan hyvää.
Ainakin periaatteessa ja masennustestissä. Hei, olen kai parantunut. Tai sit tänään oli hyvä päivä, olen ehkä kohta melkein normaalien parissa. Vaikka toisaalta, mikä on normaalia? Luulisin, että tulen lopun ikäni olemaan masentuneisuuteen taipunut ahdistusmöykky, mutta kaipa sitä osaa sitten hallita ja kaipa sen kanssa pärjää sitten. Pärjäänhän nytkin.
Luulisin.
Ainakin yleisesti olen pärjännyt pientä mukilointia lukuun ottamatta. Ja sekin oli pieni, enemmän nilkkaa värittää vahingossa raavitut jäljet. Jotka eivät lähde sitten millään pois. Mitäs siinä, eikös arvet vain lisää elämäntarinaa tai jotakin...
Siirryin nukkumaan melatoniinin kanssa, ja tänäänkin olin nukkua pommiin. Varaherätys pelasti. Pitäisi yrittää mennä aikaisin nukkumaan, mutta ei oikein saa unta. Nyt rupeaa hieman väsyttämään, toivottavasti simahtaisin tässä heti kun kömmin sänkyyn,
Olen ystävystynyt kovin erään kanssa, mutta mitä enemmän itsestäni paljastan, sitä enemmän pelkään. En tiedä mitä pelkäisin enemmän kuin yksinjättöä, pettämistä, haavoittumista. Mitä enemmän kerron, sitä enemmän minuun sattuu lopulta. Mutta eihän tuosta voi uskoa pahaa, samanlainen reppana kuin minäkin. Ja meillä on kivaa, mukavaa ja rentoa. Puhutaan asioista, ei ehkä mitään maailman syvällisimmistä, mutta sellaisista, mitä ei ehkä ihan kaikille puhuta.
Ehkä... ehkä uskallan pikku hiljaa oikeasti luottaa. Ehkä tätä se parantuminen rupeaa olemaan.
Pitkästä aikaa on ollut sellainen olo, että haluaa elää.
perjantai 31. lokakuuta 2014
Bitte bitte gib mir Gift
Viime päivät on ahdistanut kovin. Eilenkin oli niin kauhean kamala olo, ettei tiennyt miten olisi, tai mitä tekisi. Käsiä täristää ja henkeä ahdistaa, pakenen oloa kaikkeen ja en mihinkään, tarvitsen huomiota ja haluan olla yksin, haluan puhua mutta vihaan kaikkia.
Kolmen tunnin ajan istuin luentosalissa kuuntelemassa vaihdosta, mutta mitään ei tuntunut jäävän päähän. Tiedän vain, että paljon täytyy tietää ja tehdä. Ja paniikkihan siitäkin syntyy, sehän nyt on ilmiselvää. Haluaisin vain pysäyttää ajan, ja olla huolehtimatta kaikesta.
Kädet tuntuvat edelleen heikoilta, kirjoittaminenkin tuntuu hieman raskaalta, vaikka käytössäni onkin hyvin herkkä ja matalaprofiilinen näppäimistö. Kurkkua kuristaa, tekisi mieli itkeä muttei itketä. Haluaisin vain huutaa maailmalle, mutta en tiedä mitä huutaisin. En todellakaan tiedä.
Kolmen tunnin ajan istuin luentosalissa kuuntelemassa vaihdosta, mutta mitään ei tuntunut jäävän päähän. Tiedän vain, että paljon täytyy tietää ja tehdä. Ja paniikkihan siitäkin syntyy, sehän nyt on ilmiselvää. Haluaisin vain pysäyttää ajan, ja olla huolehtimatta kaikesta.
Kädet tuntuvat edelleen heikoilta, kirjoittaminenkin tuntuu hieman raskaalta, vaikka käytössäni onkin hyvin herkkä ja matalaprofiilinen näppäimistö. Kurkkua kuristaa, tekisi mieli itkeä muttei itketä. Haluaisin vain huutaa maailmalle, mutta en tiedä mitä huutaisin. En todellakaan tiedä.
perjantai 24. lokakuuta 2014
Please make me smile
Lähden Japaniin!
Oikeesti.
Varmasti.
...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.
Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.
"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"
Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!
Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.
Oikeesti.
Varmasti.
...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.
Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.
"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"
Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!
Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.
sunnuntai 5. lokakuuta 2014
Pain is death
"God damn love 'cause it's breaking my heart
And if I had one wish I'd see in the dark"
Ei vain jaksa. On niin kauhan iso monttu rinnassa, keuhkoissa, sydämessä, jossakin joka tuntuu joka paikassa, jota ei saa karistettua, joka vain on ja on ja on.
Haluaisin ymmärtää itseäni.
"Are a thousand tears worth a single smile?
When you give an inch, will they take a mile?
Longing for the past but dreading the future
If not being used, well then you're a user and a loser"
- Peter Steele
And if I had one wish I'd see in the dark"
Ei vain jaksa. On niin kauhan iso monttu rinnassa, keuhkoissa, sydämessä, jossakin joka tuntuu joka paikassa, jota ei saa karistettua, joka vain on ja on ja on.
Haluaisin ymmärtää itseäni.
"Are a thousand tears worth a single smile?
When you give an inch, will they take a mile?
Longing for the past but dreading the future
If not being used, well then you're a user and a loser"
- Peter Steele
lauantai 4. lokakuuta 2014
(Don't chase them away)
"Am I good enough for you?
Am I good enough for you?
Am I?
For you?
Am I?
For you?
Am I good enough
For you?"
Herään keskellä yötä pahaan oloon ja luulen kuolevani. Nukahdan hetken päästä uudestaan, näen painajaisia ja nousen jo yhdeksältä katsomaan lastenohjelmia. Koko aamun ja iltapäivän voin pahoin, ruokaa ei ole, ja nyt kärsin nälkää. Jotakin positiivista, enää ei okseta, vaan ko. huono olo oli vain eilisten mättöjen seurausta (milloin olisimme syöneet täällä kunnolla, ihan oikeaa ruokaa?)
Eilen pelattiin Tekkeniä ja muita tappelupelejä. Kaikki viihtyivät ainakin lähes koko illan, ehkä lopussa osa japanilaisista olisi halunnut jo palata kotiin, mutta koska kun joku haluaa jäädä niin sittenhän jäädään kaikki, eikö?
Sydäntä särkee ajatukset joita en sano ääneen, joita en kirjoita, jotka hukutan kaiken alle ja kohtaan ne unissani. Päivisin koitan ajatella muita asioita, ja kun en ajattele, epätoivo ja viha ja ahdistus ja epätietoisuus täyttävät mielen. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta tarvetta tehdä jotakin konkreettista, jotta saisin nämä ajatukset purettua oikeiksi, ymmärrettäviksi ja käsiteltäviksi asioiksi (if you know what I mean) kuin tänä aamuna. Mutta sitten pysyin vahvana heikkona ja jatkoin Pokémonin katsomista.
En uskalla mennä nukkumaan.
"In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."
- Peter Steele
Am I good enough for you?
Am I?
For you?
Am I?
For you?
Am I good enough
For you?"
Herään keskellä yötä pahaan oloon ja luulen kuolevani. Nukahdan hetken päästä uudestaan, näen painajaisia ja nousen jo yhdeksältä katsomaan lastenohjelmia. Koko aamun ja iltapäivän voin pahoin, ruokaa ei ole, ja nyt kärsin nälkää. Jotakin positiivista, enää ei okseta, vaan ko. huono olo oli vain eilisten mättöjen seurausta (milloin olisimme syöneet täällä kunnolla, ihan oikeaa ruokaa?)
Eilen pelattiin Tekkeniä ja muita tappelupelejä. Kaikki viihtyivät ainakin lähes koko illan, ehkä lopussa osa japanilaisista olisi halunnut jo palata kotiin, mutta koska kun joku haluaa jäädä niin sittenhän jäädään kaikki, eikö?
Sydäntä särkee ajatukset joita en sano ääneen, joita en kirjoita, jotka hukutan kaiken alle ja kohtaan ne unissani. Päivisin koitan ajatella muita asioita, ja kun en ajattele, epätoivo ja viha ja ahdistus ja epätietoisuus täyttävät mielen. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta tarvetta tehdä jotakin konkreettista, jotta saisin nämä ajatukset purettua oikeiksi, ymmärrettäviksi ja käsiteltäviksi asioiksi (if you know what I mean) kuin tänä aamuna. Mutta sitten pysyin vahvana heikkona ja jatkoin Pokémonin katsomista.
En uskalla mennä nukkumaan.
"In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."
- Peter Steele
keskiviikko 1. lokakuuta 2014
Deep wells must be dug if you want clear water
Jälleen kerran tuntuu siltä, kuin tasapainoilisi jossakin erittäin kapealla. Ja totta kai alhaalla olisi jotakin ikävää, niinhän se aina menee, eikös?
Kuten varmasti todettua ennenkin, jaksaminen on jotenkin todella hassu. Päivisin käyn suorastaan ylikierroksilla, kaikki on hauskaa ja mukavaa, puhua pälätän herkeämättä, olen sosiaalinen ja iloinen. Mutta sitten toisaalta en jaksa koulun ulkopuolisia suhteita lähes ollenkaan. Kapseloidun pieneen kuplaan, jossa sosiaalinen elämä tapahtuu vain "pakosta", vaikka hyvältä se tuntuu. Japanilaisia tulee nähtyä viikottain, mutta aina välillä se tuntuu hieman raskaalta. Mutta minkäs teet. Ja eihän se ikävää ole, hauskaahan. Mutta samalla niin hirveän raskasta.
(Joo kuva ei liity mihinkään muuta kuin piristykseksi.)
Eli siis TL;DR: olen niin kovin... erikoisella tuulella. En sano maanisella, koska, no, en ole maaninen. Mutta välillä suorastaan hämmentävän hilpeä. Tänään kuitenkin tajusin pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, "mitä ihmettä?", mutta eipä se paljoa mihinkään vaikuttanut. Jatkoin vain. Mutta ainakin tietoisesti.
Kello on jo paljon. Pitäisi olla nukkumassa. Mutta kun ei, ei ja ei.
Terapiaa on ollut vain kerran viikossa, mutta se ei haittaa. Toivon, että kv-hausta tulisi jotakin informaatiota. Muuten pärisen vielä pahemmin.
Hirveesti on sanottavaa, mutten osaa kirjoittaa sitä auki. Enkä oikeastaan puhuakaan. Ajatuksen tasolla kaikki on selvää, mutta sinne se sitten jääkin.
Kuten varmasti todettua ennenkin, jaksaminen on jotenkin todella hassu. Päivisin käyn suorastaan ylikierroksilla, kaikki on hauskaa ja mukavaa, puhua pälätän herkeämättä, olen sosiaalinen ja iloinen. Mutta sitten toisaalta en jaksa koulun ulkopuolisia suhteita lähes ollenkaan. Kapseloidun pieneen kuplaan, jossa sosiaalinen elämä tapahtuu vain "pakosta", vaikka hyvältä se tuntuu. Japanilaisia tulee nähtyä viikottain, mutta aina välillä se tuntuu hieman raskaalta. Mutta minkäs teet. Ja eihän se ikävää ole, hauskaahan. Mutta samalla niin hirveän raskasta.
(Joo kuva ei liity mihinkään muuta kuin piristykseksi.)
Eli siis TL;DR: olen niin kovin... erikoisella tuulella. En sano maanisella, koska, no, en ole maaninen. Mutta välillä suorastaan hämmentävän hilpeä. Tänään kuitenkin tajusin pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, "mitä ihmettä?", mutta eipä se paljoa mihinkään vaikuttanut. Jatkoin vain. Mutta ainakin tietoisesti.
Kello on jo paljon. Pitäisi olla nukkumassa. Mutta kun ei, ei ja ei.
Terapiaa on ollut vain kerran viikossa, mutta se ei haittaa. Toivon, että kv-hausta tulisi jotakin informaatiota. Muuten pärisen vielä pahemmin.
Hirveesti on sanottavaa, mutten osaa kirjoittaa sitä auki. Enkä oikeastaan puhuakaan. Ajatuksen tasolla kaikki on selvää, mutta sinne se sitten jääkin.
keskiviikko 24. syyskuuta 2014
I've ran out of patience, tears and hope.
Ties kuinka monta kertaa olen yrittänyt avata tämän, ja kirjoittaa edes jotakin, mutta ei.
Kun vaan ei pysty.
Periaatteessahan kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Opiskelu on kivempaa- tai siis ainakin koulussa on kivempaa kuin koskaan ennen, tunnen olevani merkityksellinen ja - tattadadaa! - sain viimeinkin kunnon (pöytä)koneen uusine näppäimistöineen ja näyttöineen. Sen käyttöönotto ei sujunut hirveän mallikkaasti, vaan netti on aiheuttanut niin paljon harmistusta ja tuskaa, ettei tässä aina tiedä miten päin olisi.
Ja voih!, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä! Jätin matikan läksyt tekemättä, sillä en ollut viime tunnilla, enkä mitenkään olisi osannut tehdä niitä. Lähes sama selitys fysiikassa. Japania luin jonkin verran, mutta sitten ei vain jaksanut. Motivaatiokirje vaihtohakuun odottaa vielä valmistumista, onhan siinä vielä viikko aikaa! Joo, piti saada se jo eilen valmiiksi. En edes koskenut siihen tänään, vaikka tarkoitus olisi.
Pitäisi on ollut kuuluisa flavor of the month, kuukauden suosikkisana. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta sitten huomaa jumittuneensa telkkarin ääreen katsomaan viidettäsadatta Gordon Ramsay'n ohjelmaa koska ei vain jaksa tehdä muuta.
Japanilaisia näen kerran viikossa, ja vaikka se niin mukavaa onkin, niin samalla se tuntuu raskaalta, niin suunnattoman kuluttavalta, etten tiedä mitä tästä tulee. Tai siis... ei se silleen ole kuluttavaa. Mutta samalla on kuitenkin, sillä raukat eivät osaa englantia ja pelkkä kommunikaatio vie tuhottomasti energiaa. Mutta, ehkä tämä tästä. Mukavia kuitenkin ovat, tullaan hyvin juttuun.
Suurin syy hiljaisuuteeni onkin ollut tämä jatkuva kiireen tunne. Koko ajan olisi tehtävää, projektityötkin kolkuttelevat ovilla. Käyn tyhjentämässä lomailevien vanhempieni postilaatikkoa, siskosta en ole kuullut muutamaan kuukauteen. Huomenna pitäisi japanintunnilla esitellä perhekuvaa, mutta minkäs teet kun sellaista ei ole (eikä tähän hätään saa, sillä olen ainoa Suomessa tällä hetellä). Päivällä tuli hieman surullinen, suorastaan kateellinen olo, kun luennon "Social media in teaching" tehtävänä oli käyttää Facebookia tehtävän tekemiseen, ja sain nähdä kaikkien iloiset kuvat kavereiden ja perheiden kanssa.
Missä itse olin siihen aikaan, kun muut pitivät hauskaa ystäviensä kanssa?
Vaikka aiemmin sanoin, että miten tunnen viimeinkin olevani tärkeä ja merkityksellinen, niin silti tajuan, että koko elämäni ajan olen aina ollut yksinäinen. Eikä se tule ikinä muuttumaan.
Ja se on muuten aika ikävä tajuta.
Kun vaan ei pysty.
Periaatteessahan kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Opiskelu on kivempaa- tai siis ainakin koulussa on kivempaa kuin koskaan ennen, tunnen olevani merkityksellinen ja - tattadadaa! - sain viimeinkin kunnon (pöytä)koneen uusine näppäimistöineen ja näyttöineen. Sen käyttöönotto ei sujunut hirveän mallikkaasti, vaan netti on aiheuttanut niin paljon harmistusta ja tuskaa, ettei tässä aina tiedä miten päin olisi.
Ja voih!, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä! Jätin matikan läksyt tekemättä, sillä en ollut viime tunnilla, enkä mitenkään olisi osannut tehdä niitä. Lähes sama selitys fysiikassa. Japania luin jonkin verran, mutta sitten ei vain jaksanut. Motivaatiokirje vaihtohakuun odottaa vielä valmistumista, onhan siinä vielä viikko aikaa! Joo, piti saada se jo eilen valmiiksi. En edes koskenut siihen tänään, vaikka tarkoitus olisi.
Pitäisi on ollut kuuluisa flavor of the month, kuukauden suosikkisana. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta sitten huomaa jumittuneensa telkkarin ääreen katsomaan viidettäsadatta Gordon Ramsay'n ohjelmaa koska ei vain jaksa tehdä muuta.
Japanilaisia näen kerran viikossa, ja vaikka se niin mukavaa onkin, niin samalla se tuntuu raskaalta, niin suunnattoman kuluttavalta, etten tiedä mitä tästä tulee. Tai siis... ei se silleen ole kuluttavaa. Mutta samalla on kuitenkin, sillä raukat eivät osaa englantia ja pelkkä kommunikaatio vie tuhottomasti energiaa. Mutta, ehkä tämä tästä. Mukavia kuitenkin ovat, tullaan hyvin juttuun.
Suurin syy hiljaisuuteeni onkin ollut tämä jatkuva kiireen tunne. Koko ajan olisi tehtävää, projektityötkin kolkuttelevat ovilla. Käyn tyhjentämässä lomailevien vanhempieni postilaatikkoa, siskosta en ole kuullut muutamaan kuukauteen. Huomenna pitäisi japanintunnilla esitellä perhekuvaa, mutta minkäs teet kun sellaista ei ole (eikä tähän hätään saa, sillä olen ainoa Suomessa tällä hetellä). Päivällä tuli hieman surullinen, suorastaan kateellinen olo, kun luennon "Social media in teaching" tehtävänä oli käyttää Facebookia tehtävän tekemiseen, ja sain nähdä kaikkien iloiset kuvat kavereiden ja perheiden kanssa.
Missä itse olin siihen aikaan, kun muut pitivät hauskaa ystäviensä kanssa?
Vaikka aiemmin sanoin, että miten tunnen viimeinkin olevani tärkeä ja merkityksellinen, niin silti tajuan, että koko elämäni ajan olen aina ollut yksinäinen. Eikä se tule ikinä muuttumaan.
Ja se on muuten aika ikävä tajuta.
tiistai 2. syyskuuta 2014
Requiem for a Souless Man
Yritin jo aiemmin päivällä kirjoittaa, mutta jostakin syystä inspiraatio (lol mikä se on?) oli kateissa. No, oikeammin sanottuna ahdistus oli syönyt sen. Nyt, vihdoin ja viimein, olen palaillut takaisin normaalitilaan... tai ainakin siihen, mitä pidetään normaalina.
Älkää käsittäkö väärin, olen voinut viime aikoina paremmin kuin pitkiin aikoihin. Viime viikolla japanilaiset pitivät kiireisinä, ja tällä viikolla alkoi koulu. Mutta silti sama vanha ahdistus löysi tiensä luokseni. Osasyynä voi pitää stressiä: tänä vuonna pitäisi tehdä yritysvierailu ja raportti ko. aiheesta (wää täytyykö mun soittaa puhelimella?), projektityö asiakkaalle, hakea suuntautumisvaihtoehtoihin ja miettiä vaihtoon lähtöä. Onneksi kaksi ensimmäistä tehdään ryhmätöinä. Ikävämpi osa tätä ryhmätyöntarvetta on se, että ryhmiin jakautuminen on aina ollut heikko kohtani. Ja täytyy myöntää, että itseluottamukseni sai kovan kolauksen, kun sain kuulla, että nelihenkinen ryhmä (maksimikoko oli kuusi) ei ota mukaan koska "halutaan pysyä nelihenkisenä". Joo, tiedän lapsellista tuntea surua tällaisesta, mutta silti. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on paljon kavereita koulussa, eikä ryhmän perustaminen tuottanut sittenkään (loppujen lopuksi) vaikeuksia.
Tämän hetken stressaavin asia on vaihtoon lähtö. Ajattelin alunperin lähteä harjoitteluun Japaniin, mutta nyt en olekaan varma olisiko sittenkin haettava vasta kolmanneksi vuodeksi vaihtoon - joko puoleksi vuodeksi tai kokonaan. Olen kaikin puolin hämmentynyt tästä, ja mietinkin, pitäisikö ottaa rohkeasti yhteyttä kv-koordinaattoriin ja puhua asia perinpohjin. Tai siis, totta kai pitäisi. Mutta kaikki tuntuu niin sekavalta, varsinkaan, kun en tiedä haluanko oikeasti lähteä vuodeksi vai en. Mietin, kuinka ikävä tulee kaikkea. Mutta sitten toisaalta... en tiedä, mitä ajatella.
En tunne itseäni tarpeeksi aikuiseksi tähän kaikkeen. Haluan takaisin turvalliseen vanhaan, jossa ei tarvitse ottaa näin paljon vastuuta itsestään. Muutenhan tässä sekoaa.
Terapia muuttuu kerran viikossa käytäväksi, sillä lukuisat japaninkurssit (no okei, vain kaksi) menevät juuri niihin päiviin missä ajat ovat ennen olleet. Ja jostakin syystä terapeutilla on aikataulu muuten ihan täynnä. Mutta ehkä se on hyvä, mikäli pysyn suunnitelmassani lopettaa terapia keväällä Kelan tuen loppuessa. Luulen pärjääväni, ainakin pärjäsin hyvin sen kesätauon ajan. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman... erikoiselta.
Nukahtaminen on hankalaa, melatoniinia ei ole talossa edelleenkään yhtään. Ajattelin antaa aikaa viikon, kaksi, jos vaikka kyse on unirytmin muutoksesta, mutta mikäli sen jälkeenkään asia ei ole parantunut, on lisäavun aika. Luulen, että nämä mustat silmänaluset ovat jo pysyvä osa ulkonäköäni, sillä en muista milloin niitä ei olisi ollut.
Onneksi menen huomenna kouluun vasta yhdeksitoista. Saan nukkua hieman pidempään - tai oikeastaan valvoa hieman myöhempään jolloin nukahtaminen on (ehkä) helpompaa.
"I've got a problem
A problem with hate
I can't go on dragging this weight
A cold steel hand that won't let go
Acid-filled thoughts out of control
I built myself a nice little cage
With bars of anger and a lock of rage
I can't help asking Who's got the key?
When I know damned well it's me
No I ain't hinting for sympathy
I'm used to dealing with apathy
The scars on my wrists may seem like a crime
Just wish me better luck next time
So what if I died a thousand deaths
You think I'm insane but I have no regrets
One more time won't matter no question
Suicide is self expression."
- Peter Steele
Älkää käsittäkö väärin, olen voinut viime aikoina paremmin kuin pitkiin aikoihin. Viime viikolla japanilaiset pitivät kiireisinä, ja tällä viikolla alkoi koulu. Mutta silti sama vanha ahdistus löysi tiensä luokseni. Osasyynä voi pitää stressiä: tänä vuonna pitäisi tehdä yritysvierailu ja raportti ko. aiheesta (wää täytyykö mun soittaa puhelimella?), projektityö asiakkaalle, hakea suuntautumisvaihtoehtoihin ja miettiä vaihtoon lähtöä. Onneksi kaksi ensimmäistä tehdään ryhmätöinä. Ikävämpi osa tätä ryhmätyöntarvetta on se, että ryhmiin jakautuminen on aina ollut heikko kohtani. Ja täytyy myöntää, että itseluottamukseni sai kovan kolauksen, kun sain kuulla, että nelihenkinen ryhmä (maksimikoko oli kuusi) ei ota mukaan koska "halutaan pysyä nelihenkisenä". Joo, tiedän lapsellista tuntea surua tällaisesta, mutta silti. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on paljon kavereita koulussa, eikä ryhmän perustaminen tuottanut sittenkään (loppujen lopuksi) vaikeuksia.
Tämän hetken stressaavin asia on vaihtoon lähtö. Ajattelin alunperin lähteä harjoitteluun Japaniin, mutta nyt en olekaan varma olisiko sittenkin haettava vasta kolmanneksi vuodeksi vaihtoon - joko puoleksi vuodeksi tai kokonaan. Olen kaikin puolin hämmentynyt tästä, ja mietinkin, pitäisikö ottaa rohkeasti yhteyttä kv-koordinaattoriin ja puhua asia perinpohjin. Tai siis, totta kai pitäisi. Mutta kaikki tuntuu niin sekavalta, varsinkaan, kun en tiedä haluanko oikeasti lähteä vuodeksi vai en. Mietin, kuinka ikävä tulee kaikkea. Mutta sitten toisaalta... en tiedä, mitä ajatella.
En tunne itseäni tarpeeksi aikuiseksi tähän kaikkeen. Haluan takaisin turvalliseen vanhaan, jossa ei tarvitse ottaa näin paljon vastuuta itsestään. Muutenhan tässä sekoaa.
Terapia muuttuu kerran viikossa käytäväksi, sillä lukuisat japaninkurssit (no okei, vain kaksi) menevät juuri niihin päiviin missä ajat ovat ennen olleet. Ja jostakin syystä terapeutilla on aikataulu muuten ihan täynnä. Mutta ehkä se on hyvä, mikäli pysyn suunnitelmassani lopettaa terapia keväällä Kelan tuen loppuessa. Luulen pärjääväni, ainakin pärjäsin hyvin sen kesätauon ajan. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman... erikoiselta.
Nukahtaminen on hankalaa, melatoniinia ei ole talossa edelleenkään yhtään. Ajattelin antaa aikaa viikon, kaksi, jos vaikka kyse on unirytmin muutoksesta, mutta mikäli sen jälkeenkään asia ei ole parantunut, on lisäavun aika. Luulen, että nämä mustat silmänaluset ovat jo pysyvä osa ulkonäköäni, sillä en muista milloin niitä ei olisi ollut.
Onneksi menen huomenna kouluun vasta yhdeksitoista. Saan nukkua hieman pidempään - tai oikeastaan valvoa hieman myöhempään jolloin nukahtaminen on (ehkä) helpompaa.
"I've got a problem
A problem with hate
I can't go on dragging this weight
A cold steel hand that won't let go
Acid-filled thoughts out of control
I built myself a nice little cage
With bars of anger and a lock of rage
I can't help asking Who's got the key?
When I know damned well it's me
No I ain't hinting for sympathy
I'm used to dealing with apathy
The scars on my wrists may seem like a crime
Just wish me better luck next time
So what if I died a thousand deaths
You think I'm insane but I have no regrets
One more time won't matter no question
Suicide is self expression."
- Peter Steele
keskiviikko 20. elokuuta 2014
"I brought this on myself"
Niin kova rankkasade, ettei meinaa kuulla mitään. Ei sillä että olisi mitään kuultavaa, haluan nollata kaikki ajatukset täysin.
Viime päivät ovat meneet ohi niin, että humahtaa. Kiirettä - tai ainakin sen tunnetta - on aiheuttanut vaihtarit (tulevat perjantaina!!! IIK), kaikki se valmistelu, yliopiston japaninkurssille hakeminen (pääsin!) ja toisen löytäminen. Kohta alkaa koulu, sen mukana kaikki uusi kiire ja stressi. Joka aamu ja joka ilta olen ollut ahdistunut, eikä tämä päivä ole ollut poikkeus. Luon itselleni kovaa stressiä vaatimalla enemmän kuin mitä tarvittaisi. Tätä pohdittiin terapiassa, mutta fakta on, että olen aina ollut tällainen. Päätin hakea sittenkin jo ensi kevääksi vaihtoon, ja se stressaa jo yksinään. Syyskuussa alkaa hakuprosessi, ja vaikka haluan sinne enemmän kuin mihinkään muualle, pelottaa mahdollinen yksinolo jo kovin.
Todellakin, Japani pyörittää arkea enemmän kuin ehkä pitäisi, aloitan kaksi kurssia siitä normaalin koulun lisäksi. Mietin pitkään, että jaksanko, mutta tulin siihen tulokseen, että kun kyse on näin tärkeästä asiasta, niin on pakko jaksaa. Ja uskonkin, että jaksan. Sitten kun kaikki on ohi, siitä en sitten enää tiedäkään niin varmaksi. Mutta, ehkä viimeinkin, viimeinkin, voisin uskoa, että elämä kantaa.
Viime päivät ovat meneet ohi niin, että humahtaa. Kiirettä - tai ainakin sen tunnetta - on aiheuttanut vaihtarit (tulevat perjantaina!!! IIK), kaikki se valmistelu, yliopiston japaninkurssille hakeminen (pääsin!) ja toisen löytäminen. Kohta alkaa koulu, sen mukana kaikki uusi kiire ja stressi. Joka aamu ja joka ilta olen ollut ahdistunut, eikä tämä päivä ole ollut poikkeus. Luon itselleni kovaa stressiä vaatimalla enemmän kuin mitä tarvittaisi. Tätä pohdittiin terapiassa, mutta fakta on, että olen aina ollut tällainen. Päätin hakea sittenkin jo ensi kevääksi vaihtoon, ja se stressaa jo yksinään. Syyskuussa alkaa hakuprosessi, ja vaikka haluan sinne enemmän kuin mihinkään muualle, pelottaa mahdollinen yksinolo jo kovin.
Todellakin, Japani pyörittää arkea enemmän kuin ehkä pitäisi, aloitan kaksi kurssia siitä normaalin koulun lisäksi. Mietin pitkään, että jaksanko, mutta tulin siihen tulokseen, että kun kyse on näin tärkeästä asiasta, niin on pakko jaksaa. Ja uskonkin, että jaksan. Sitten kun kaikki on ohi, siitä en sitten enää tiedäkään niin varmaksi. Mutta, ehkä viimeinkin, viimeinkin, voisin uskoa, että elämä kantaa.
torstai 24. heinäkuuta 2014
(I said I know.)
Olen elossa.
Öh.
Kesämasennusta jälleen kerran, lämpömigreeniä enemmänkin.
Voitin pelkoni ja läpäisin Silent Hill 2:n.
Näin unta, että mulla oli kova migreeni. Ja sitten herätessäni huomasin, ettei se ollutkaan unta. Valvon kolmeen ja nukun kolmeen. Voitte arvata kumpi on aamuyö ja kumpi iltapäivä. Ei mulla oikein ole mitään sanottavaa, ajettiin kartingia ja paransin aikaani melkein 10 sekuntia. Että silleen.
Tässähän rupeaa vähän kaipailemaan jo kouluun. Sosiaalinen elämä rajoittuu seinien sisäpuolelle. Ja totta kai sukulaisjuhliin, niitä kun tuppaa olemaan kesällä.
Öh.
Kesämasennusta jälleen kerran, lämpömigreeniä enemmänkin.
Voitin pelkoni ja läpäisin Silent Hill 2:n.
Näin unta, että mulla oli kova migreeni. Ja sitten herätessäni huomasin, ettei se ollutkaan unta. Valvon kolmeen ja nukun kolmeen. Voitte arvata kumpi on aamuyö ja kumpi iltapäivä. Ei mulla oikein ole mitään sanottavaa, ajettiin kartingia ja paransin aikaani melkein 10 sekuntia. Että silleen.
Tässähän rupeaa vähän kaipailemaan jo kouluun. Sosiaalinen elämä rajoittuu seinien sisäpuolelle. Ja totta kai sukulaisjuhliin, niitä kun tuppaa olemaan kesällä.
maanantai 7. heinäkuuta 2014
It's a fox sign, you know?
Tämä kuumuus on sietämätöntä.
Pitkäaikainen stressi laukeaa nyt migreeninä, pari päivää on mennyt täysin sohvalla. Kuumuus vain pahentaa tuskaa, iltapäivän ollessa kuumimmillaan pääkipuun haluaa vain kuolla. Ennen en ollut huomannut kuumuuden vaikutusta, mutta ehkä se ei varsinaisesti aiheuta migreeniä, vaan pahentaa sitä. Näin puoli kymmenen aikoihin rupeaa olemaan jo siedettävä olo. Miranaxia kuluu niin paljon kuin vain sitä voi kuluttaa (liian vähän!), sohvaa tulee kulutettua sitäkin enemmän. Ja telkkarikanavia.
Huomenna täytyy pakata ja lähteä Amsterdamiin, sain onnekseni kuulla, ettei siellä ole maksimissaan kuin 20 astetta. Eli ehkä selviän hengissä siellä. Brysselissäkin käydään.
Rastat ehkä ei ole kätevin tukkamalli näin kuumalla. Toisaalta ne saa sidottua ihan kätevästi ylös.
Pitkäaikainen stressi laukeaa nyt migreeninä, pari päivää on mennyt täysin sohvalla. Kuumuus vain pahentaa tuskaa, iltapäivän ollessa kuumimmillaan pääkipuun haluaa vain kuolla. Ennen en ollut huomannut kuumuuden vaikutusta, mutta ehkä se ei varsinaisesti aiheuta migreeniä, vaan pahentaa sitä. Näin puoli kymmenen aikoihin rupeaa olemaan jo siedettävä olo. Miranaxia kuluu niin paljon kuin vain sitä voi kuluttaa (liian vähän!), sohvaa tulee kulutettua sitäkin enemmän. Ja telkkarikanavia.
Huomenna täytyy pakata ja lähteä Amsterdamiin, sain onnekseni kuulla, ettei siellä ole maksimissaan kuin 20 astetta. Eli ehkä selviän hengissä siellä. Brysselissäkin käydään.
Rastat ehkä ei ole kätevin tukkamalli näin kuumalla. Toisaalta ne saa sidottua ihan kätevästi ylös.
sunnuntai 6. heinäkuuta 2014
I tell you to enjoy life - I wish I could but it's too late
On se vain niin vaikeaa olla yksin. Ei vain pysty olemaan ilman päivittäistä ahdistusta. Näin unta, että Joni tuli kotiin mukanaan ihan ihmeellisiä tuliaisia. Oikeasti mukana on todella ihania tuliaisia, kuten pokemoneja, Tähtien Sotaa ja Totoro. Ehditään nähdä korkeintaan tunnin, parin ajan, sillä samana päivänä lähden itse Amsterdamiin. Mikä ajoitus sekin on?
Tänään olen jopa käynyt kaupassa ja keittänyt kananmunia. Olen piirtänyt ja kuunnellut musaa, ollut ahdistunut ja masentunut ja välillä ihan iloinen. Pakotin itseni ryhdistäytymään, joten pelasin hieman Pokemonia. Nyt taas odottelen tietokoneen virustarkastuksen loppumista. Mietin, menisikö nukkumaan vai pistäisikö musiikin soimaan ja jatkaisi piirtämistä. Ei sitä viitsi hiljaisuudessakaan piirtää, kun sitten rupean kuvittelemaan ääniä. Niin on vähän käynyt viime aikoina. Tai, en oikeastaan tiedä, että ovatko ne aitoja vai kuviteltuja - sehän siinä onkin hauskaa.
Katsoin Saw III -leffan uudestaan, se on ehkä paras ko. sarjan elokuvista. Tai ainakin yksi parhaimmista.
Tänään olen jopa käynyt kaupassa ja keittänyt kananmunia. Olen piirtänyt ja kuunnellut musaa, ollut ahdistunut ja masentunut ja välillä ihan iloinen. Pakotin itseni ryhdistäytymään, joten pelasin hieman Pokemonia. Nyt taas odottelen tietokoneen virustarkastuksen loppumista. Mietin, menisikö nukkumaan vai pistäisikö musiikin soimaan ja jatkaisi piirtämistä. Ei sitä viitsi hiljaisuudessakaan piirtää, kun sitten rupean kuvittelemaan ääniä. Niin on vähän käynyt viime aikoina. Tai, en oikeastaan tiedä, että ovatko ne aitoja vai kuviteltuja - sehän siinä onkin hauskaa.
Katsoin Saw III -leffan uudestaan, se on ehkä paras ko. sarjan elokuvista. Tai ainakin yksi parhaimmista.
tiistai 1. heinäkuuta 2014
Defenestration
"Oh what a gal!
She seems such a perfect victim:
This I can tell, for if beauty by guilt,
she's guilty
Ordinarily,
I'd not wish to frighten her or hurt her,
But such beauty inspires one
to give the gift of murder"
Tuntuu vähän siltä, että mua ei ole tehty elämään yksin. En vain kykene huolehtimaan itsestäni oikein, en jaksa tehdä ruokaa, mikään ei innosta - ja tuntuu vain kaikin puolin yksinäiseltä. Mutta toisaalta, ehkä viikon aikana opin. Ainakin olemaan yksin, jos ei muuta. On se kumma, kun koko elämänsä on ollut henkisesti jotenkin yksin, mutta sitten nyt taas on vielä kurjempi olo. Ehkä puhe paremmista puoliskoista on jollakin tasolla totta.
"She's the kind of girl you want to
run up and tackle through a window some floors up
and spatter you both to hell
Come and get it;
your stuffed bunny's at the window,
But not that far out...
Reach little one! Reach!...
Tantalized a child is want to
take a ill-considered
course of action; such is life:
is experience not bitter?"
Vuorasin sängyn pehmoleluilla, enkä herännyt kertaakaan yöllä. Muistin kyllä ajaessani töihin nähneeni jotakin, ei niin mukavaa unta, mutta fyysisesti olen kai aika levännyt. Toisaalta, huomasin äsken kuinka paljon heikottaa kävellessä, vähän niin kuin huimaisi. Muutenkin on tosi hämy olo päässä, vähän huimailee ja heikottaa ja kaikki tuntuu jotenkin irtonaiselta.
"Leaning too far
out the open attic casement window,
baby plummets
to a messy death not so far below
Rend your flesh to ribbons
on shards of broken glass,
fading screams and abruptly:
Defenestration"
- Lord Worm
***
Defenestraatio on latinalaisperäinen (de = ulos, -sta; fenestra = ikkuna) termi, jolla tarkoitetaan jonkun heittämistä ulos ikkunasta. Maailmanhistoria tuntee lukuisia defenestraatioita, jotka tavallisesti liittyvät kapinoihin tai vallananastuksiin.
She seems such a perfect victim:
This I can tell, for if beauty by guilt,
she's guilty
Ordinarily,
I'd not wish to frighten her or hurt her,
But such beauty inspires one
to give the gift of murder"
Tuntuu vähän siltä, että mua ei ole tehty elämään yksin. En vain kykene huolehtimaan itsestäni oikein, en jaksa tehdä ruokaa, mikään ei innosta - ja tuntuu vain kaikin puolin yksinäiseltä. Mutta toisaalta, ehkä viikon aikana opin. Ainakin olemaan yksin, jos ei muuta. On se kumma, kun koko elämänsä on ollut henkisesti jotenkin yksin, mutta sitten nyt taas on vielä kurjempi olo. Ehkä puhe paremmista puoliskoista on jollakin tasolla totta.
"She's the kind of girl you want to
run up and tackle through a window some floors up
and spatter you both to hell
Come and get it;
your stuffed bunny's at the window,
But not that far out...
Reach little one! Reach!...
Tantalized a child is want to
take a ill-considered
course of action; such is life:
is experience not bitter?"
Vuorasin sängyn pehmoleluilla, enkä herännyt kertaakaan yöllä. Muistin kyllä ajaessani töihin nähneeni jotakin, ei niin mukavaa unta, mutta fyysisesti olen kai aika levännyt. Toisaalta, huomasin äsken kuinka paljon heikottaa kävellessä, vähän niin kuin huimaisi. Muutenkin on tosi hämy olo päässä, vähän huimailee ja heikottaa ja kaikki tuntuu jotenkin irtonaiselta.
"Leaning too far
out the open attic casement window,
baby plummets
to a messy death not so far below
Rend your flesh to ribbons
on shards of broken glass,
fading screams and abruptly:
Defenestration"
- Lord Worm
***
Defenestraatio on latinalaisperäinen (de = ulos, -sta; fenestra = ikkuna) termi, jolla tarkoitetaan jonkun heittämistä ulos ikkunasta. Maailmanhistoria tuntee lukuisia defenestraatioita, jotka tavallisesti liittyvät kapinoihin tai vallananastuksiin.
***
Väsyttää. Pääsisinpä takaisin nukkumaan.
lauantai 28. kesäkuuta 2014
Two glass houses
Joo en ole kahteenkymmeneen päivään kirjoittanut (kai) mut ei se varmaan ketään sureta. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan...
Mut.
Hukutan yksinäisyyteni j-draamaan (1 litre of tears, katsokaa!) ja nettiin, en jaksa mitään työpäivien jälkeen. Joni lähtee viikoksi pois, äitinsä kanssa New Yorkiin, ja mä jään tänne. Yksin.
Ypöyksin.
Huomenna olisi kai ollut tarkoitus pelata Magicia. Mutku kukaan muu paitsi yks ei vastannut viestiin - tai ehkä nyt on, en ole uskaltanut katsoa puhelinta pettymyksen pelossa.
kaikki vihaa mua
ne vain ei jaksa vastata heti
eiku ne vihaa
eikä vihaa
vihaa
ehkä ei?
vihaapas
...Milloin voisin oppia luottamaan?
Unenlaadun ja -rytmin korjaamiseksi sain ohjeeksi ottaa joka ilta melatoniinia, myös viikonloppuisin, mitä en yleensä ole tehnyt. Nyt väsyttääkin oikein kiitettävästi, pitäisi varmaan ruveta nukkumaan pian.
Mut.
Hukutan yksinäisyyteni j-draamaan (1 litre of tears, katsokaa!) ja nettiin, en jaksa mitään työpäivien jälkeen. Joni lähtee viikoksi pois, äitinsä kanssa New Yorkiin, ja mä jään tänne. Yksin.
Ypöyksin.
Huomenna olisi kai ollut tarkoitus pelata Magicia. Mutku kukaan muu paitsi yks ei vastannut viestiin - tai ehkä nyt on, en ole uskaltanut katsoa puhelinta pettymyksen pelossa.
kaikki vihaa mua
ne vain ei jaksa vastata heti
eiku ne vihaa
eikä vihaa
vihaa
ehkä ei?
vihaapas
...Milloin voisin oppia luottamaan?
Unenlaadun ja -rytmin korjaamiseksi sain ohjeeksi ottaa joka ilta melatoniinia, myös viikonloppuisin, mitä en yleensä ole tehnyt. Nyt väsyttääkin oikein kiitettävästi, pitäisi varmaan ruveta nukkumaan pian.
sunnuntai 8. kesäkuuta 2014
"If you're gonna weep, keep it from sunshine, so no one sees"
Eilen se tuli.
R
o
m
a
h
d
u
s.
Mut siis koska olin ihmisten ilmoilla enkä yksin, ei mitään tapahtunut. Oltiin juuri saatu auto Citymarketin pihaan (matkalla oli tullut riideltyä) ja lopulta sitten tuli itku. Iso itku. Siinä Joni sitten ihmetteli, että "mikä on? Onko jotakin tapahtunut?", eikä mulla ollut muuta sanottavaa kuin "väsyttää". Koska olen aivan poikki. Olen huolissani rahatilanteesta, mutten usko, että musta on enää tänä kesänä yhteenkään työpaikkaan tämänhetkisen lisäksi.
Tänään on ollut oikein maukas migreeni. Ja aamulla oli Miranaxit loppu. No, 1 200 mg Buranaa naamaan, suihkua yms. Lopulta olin tarpeeksi reipas kävelemään apteekkiin - mutta tänään jouduin vielä tyytymään yhteen Buranaan koska niitä ei saa ottaa samanaikaisesti... Huomenna pääsen taas siniseen rauhaan. Mikäli tämä jatkuu vielä (no varmasti jatkuu kun eilinenkin meni Naprometineillä - jotka siis loppuivat myös eilen).
Tämä päivä onkin mennyt fletkumatoillessa. Kurja olo, tuntuu, että rintakehässä muljahtelisi - tai ainakin syke tuntuu olevan korkealla - päätä luonnollisesti kivistää eikä jaksa oikein olla iloinen. Huomenna pitäisi jaksaa taas töitä. Ajattelin mennä pyörällä (n. 10 km), mutta jos migreeni jatkuu, niin auto se on. Aamullahan sen näkee.
R
o
m
a
h
d
u
s.
Mut siis koska olin ihmisten ilmoilla enkä yksin, ei mitään tapahtunut. Oltiin juuri saatu auto Citymarketin pihaan (matkalla oli tullut riideltyä) ja lopulta sitten tuli itku. Iso itku. Siinä Joni sitten ihmetteli, että "mikä on? Onko jotakin tapahtunut?", eikä mulla ollut muuta sanottavaa kuin "väsyttää". Koska olen aivan poikki. Olen huolissani rahatilanteesta, mutten usko, että musta on enää tänä kesänä yhteenkään työpaikkaan tämänhetkisen lisäksi.
Tänään on ollut oikein maukas migreeni. Ja aamulla oli Miranaxit loppu. No, 1 200 mg Buranaa naamaan, suihkua yms. Lopulta olin tarpeeksi reipas kävelemään apteekkiin - mutta tänään jouduin vielä tyytymään yhteen Buranaan koska niitä ei saa ottaa samanaikaisesti... Huomenna pääsen taas siniseen rauhaan. Mikäli tämä jatkuu vielä (no varmasti jatkuu kun eilinenkin meni Naprometineillä - jotka siis loppuivat myös eilen).
Tämä päivä onkin mennyt fletkumatoillessa. Kurja olo, tuntuu, että rintakehässä muljahtelisi - tai ainakin syke tuntuu olevan korkealla - päätä luonnollisesti kivistää eikä jaksa oikein olla iloinen. Huomenna pitäisi jaksaa taas töitä. Ajattelin mennä pyörällä (n. 10 km), mutta jos migreeni jatkuu, niin auto se on. Aamullahan sen näkee.
tiistai 3. kesäkuuta 2014
The heavenly black of sky and sea
Koko ajan olen menossa jonnekin.
Olen kirjoittanut yli tuhat sanaa Kodu Game Lab -ohjeeseen. Se ei ole vielä valmis.
Huomenna tai ylihuomenna se valmistuu. Ainakin tarkoitus olisi.
Ostin Wacomin piirtopöydän. Maksoi yli 200 €, mutta mitäpä sitä ei oman pelin tekemisen eteen tekisi. En niitä rahoja kuitenkaan käyttäisi mihinkään järkevään - paitsi Pepsiin, tietenkin. Rakastan sitä. Pöytää ja Pepsiä. Nyt yritän testailla, mikä ohjelma olisi paras tuolle mustalle läppänälle.
Nykyisin kirjoitan niin paljon sähköposteja englanniksi, että suomeksi kirjoittaminen on lähes poikkeuksellista. Paitsi töissä, jossa suomennan englanninkielisiä tekstejä. Voi niitä yhdyssanoja!
Muutama päivä sitten pistelin itseäni hakaneuloilla koska en uskaltanut tehdä jälkiä. Kuitenkin luulisin olevani kunnossa. En ehdi ahdistua, joten sitä ei ole. Olen siis terve.
Kädessä on kaksi mustelmaa. Toinen on pieni ja ruskea, jonka tein kaukosäätimen avustuksella. Toisen teki hoitaja, joka otti verikokeen. On muuten aika iso ja vähän sininen. Sain siis viimeinkin mentyä verikokeisiin, nyt nähdään onko kilpirauhasessa jotakin vikaa. Olisikin hassua, jos olisi, ja lääkityksen myötä muuttuisin todella energiseksi ja pirteäksi. Tänäänkin töissä kaipailin erään kofeiinijuoman perään väsymyksissäni. Join sitten korvaukseksimuutaman litran miljoona litraa vettä. Olen siis terve?
Silmät rupeaa kirveltämään näyttöjen katsomisesta. Lähinnä vain oikea. Tarvitsen siis silmälapun.
Olen kirjoittanut yli tuhat sanaa Kodu Game Lab -ohjeeseen. Se ei ole vielä valmis.
Huomenna tai ylihuomenna se valmistuu. Ainakin tarkoitus olisi.
Ostin Wacomin piirtopöydän. Maksoi yli 200 €, mutta mitäpä sitä ei oman pelin tekemisen eteen tekisi. En niitä rahoja kuitenkaan käyttäisi mihinkään järkevään - paitsi Pepsiin, tietenkin. Rakastan sitä. Pöytää ja Pepsiä. Nyt yritän testailla, mikä ohjelma olisi paras tuolle mustalle läppänälle.
Nykyisin kirjoitan niin paljon sähköposteja englanniksi, että suomeksi kirjoittaminen on lähes poikkeuksellista. Paitsi töissä, jossa suomennan englanninkielisiä tekstejä. Voi niitä yhdyssanoja!
Muutama päivä sitten pistelin itseäni hakaneuloilla koska en uskaltanut tehdä jälkiä. Kuitenkin luulisin olevani kunnossa. En ehdi ahdistua, joten sitä ei ole. Olen siis terve.
Kädessä on kaksi mustelmaa. Toinen on pieni ja ruskea, jonka tein kaukosäätimen avustuksella. Toisen teki hoitaja, joka otti verikokeen. On muuten aika iso ja vähän sininen. Sain siis viimeinkin mentyä verikokeisiin, nyt nähdään onko kilpirauhasessa jotakin vikaa. Olisikin hassua, jos olisi, ja lääkityksen myötä muuttuisin todella energiseksi ja pirteäksi. Tänäänkin töissä kaipailin erään kofeiinijuoman perään väsymyksissäni. Join sitten korvaukseksi
Silmät rupeaa kirveltämään näyttöjen katsomisesta. Lähinnä vain oikea. Tarvitsen siis silmälapun.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Acceleration (due to gravity) - 980cm^-2 sec
Eipä mulla ole edelleen hirveästi kerrottavaa.
Olen vain hirveän väsynyt. Jatkuvasti.
Koko ajan.
Uupunut.
Nuutunut.
Poikki.
Yritän nyt keksiä jotakin, josta kirjoittaa:
---
Öh. En tiedä. Väsyttää.
"Yeah I feel something pulling me down
Forcing me between myself and the ground
Of all the nightmares that ever came true
I think that gravity (gravity-gravity) is you"
- Peter Steele
Olen vain hirveän väsynyt. Jatkuvasti.
Koko ajan.
Uupunut.
Nuutunut.
Poikki.
Yritän nyt keksiä jotakin, josta kirjoittaa:
---
Öh. En tiedä. Väsyttää.
"Yeah I feel something pulling me down
Forcing me between myself and the ground
Of all the nightmares that ever came true
I think that gravity (gravity-gravity) is you"
- Peter Steele
lauantai 17. toukokuuta 2014
I really miss you
"I'm so fortunate yet filled with self hate
That the mirror shows me an ingrate"
- Peter Steele
Olen yhteen ystäväiseen uskaltanut olla yhteydessä. Muihin (öh? Onko niitä muitakin?) en ihan niin paljon. Mutta haluaisin. Mutta en uskalla. Mutta mutta mutta.
Tänään taas ahdisti niin, että oli fyysisesti paha olo. Tänään on ollut myös ihan hyvä olo. Vaihtelevaa, siis.
Väsyttää.
Miksen ole nukkumassa?
(Ja ei, kuva ei liity tekstiin millään tavalla, mutta kukapa ei haluaisi nähdä hauskaa kuvaa Miyazakista?)
That the mirror shows me an ingrate"
- Peter Steele
Olen yhteen ystäväiseen uskaltanut olla yhteydessä. Muihin (öh? Onko niitä muitakin?) en ihan niin paljon. Mutta haluaisin. Mutta en uskalla. Mutta mutta mutta.
Tänään taas ahdisti niin, että oli fyysisesti paha olo. Tänään on ollut myös ihan hyvä olo. Vaihtelevaa, siis.
Väsyttää.
Miksen ole nukkumassa?
(Ja ei, kuva ei liity tekstiin millään tavalla, mutta kukapa ei haluaisi nähdä hauskaa kuvaa Miyazakista?)
sunnuntai 11. toukokuuta 2014
Smiling at face, crying at heart
Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu, että omaan ahdistukseensa voisi kuolla?
Täytyy jälleen kerran muuttaa evakkoon, sillä kahden viikon viemärinkäyttökielto ei houkuta asumaan. Luonnollisesti tästä asiasta kehkeytyi itselleni hirvittävä eroahdistus, kärsin siitä riippumatta siitä, kenestä joudun eroamaan (näennäisen) pitkäksi aikaa. Siitäkään huolimatta en ole jaksanut ottaa yhteyttä yhteenkään ihmiseen, joita olisin ajatellut tässä viikkojen aikana. En vain kykene, vaikka haluaisin. Kurjaa.
Kädessä on joko jännetupen tulehdus taikka muu rasitusvamma, ei pitäisi edes kirjoittaa tätä, mutta haluan nyt välillä kirjoittaa tännekin. Kärsinpä sitten kivusta. No, en onneksi paljon. Mutta vähän. Sopivasti.
En ole vielä pakannut, en ole ahdistuksissani siihen kyennyt. Pakko se olisi nyt kuitenkin, aamulla saattaa muuten tulla vähän kiirus, kun pitäis töihinkin ehtiä (ja sieltä sit vanhempien luokse).
Joo ei taaskaan muuta. Elämä ei ole jännää.
Täytyy jälleen kerran muuttaa evakkoon, sillä kahden viikon viemärinkäyttökielto ei houkuta asumaan. Luonnollisesti tästä asiasta kehkeytyi itselleni hirvittävä eroahdistus, kärsin siitä riippumatta siitä, kenestä joudun eroamaan (näennäisen) pitkäksi aikaa. Siitäkään huolimatta en ole jaksanut ottaa yhteyttä yhteenkään ihmiseen, joita olisin ajatellut tässä viikkojen aikana. En vain kykene, vaikka haluaisin. Kurjaa.
Kädessä on joko jännetupen tulehdus taikka muu rasitusvamma, ei pitäisi edes kirjoittaa tätä, mutta haluan nyt välillä kirjoittaa tännekin. Kärsinpä sitten kivusta. No, en onneksi paljon. Mutta vähän. Sopivasti.
En ole vielä pakannut, en ole ahdistuksissani siihen kyennyt. Pakko se olisi nyt kuitenkin, aamulla saattaa muuten tulla vähän kiirus, kun pitäis töihinkin ehtiä (ja sieltä sit vanhempien luokse).
Joo ei taaskaan muuta. Elämä ei ole jännää.
lauantai 26. huhtikuuta 2014
(Chase them away)
Joo niinku hyvää viikonloppua ja silleen.
Heräsin jo kuuden aikaan töihin, jossa join teetä ja loppupäivän kiertelin ympäri koulun pihaa tietäväisen näköisenä. En ollut kauhean vakuuttava, valitettavasti... Loppupäivä menikin migreenissä makoillessa, ja kun se oli ohi, alkoi South Park ja mättö -putki. Ja nyt oon eristäytynyt tänne, koska eräs toinen päätti, että nyt on hyvä aika opiskella ensi viikon tenttiä varten.
Ja sitten muuta... Joka aamu on ahdistanut. Välillä ahdistaa illallakin. En ole viillellyt, mutta reidessä on uusia naarmuja. Mutta ei niitä lasketa. Eivät ne ole viiltoja, vaan naarmuja.
Huomenna on sitten vapaapäivä, jonka jälkeen taas töihin. Nyt täytyy sitten nukkua kahden yön edestä.
Olen ollut kovin yksinäinen, mutten uskalla ottaa kehenkään yhteyttä, koska olen edelleen täysin varma, ettei kukaan minua halua nähdä. En tiedä mistä tämä ajatus on päähän pälkähtänyt, mutta poiskaan sitä en saa.
tiistai 22. huhtikuuta 2014
I painted all your picutres red
Jaha, ei tännekään(? mihin muuallekaan?) ole hetkeen tullut kirjoiteltua. Muttamutta.
Niin...
Koulu on ohi, työharjoittelu on alkanut. Eilen olin niinahdistunut jännittynyt, että luin itselleni iltasaduksi japanin kielioppia. Se ja melatoniini on ihan toimiva yhdistelmä. Aamulla ahdisti jännitti senkin edestä, kunnes lopulta huomasin, että olin melkein myöhässä. Pää kolmantena jalkana kipaisin autolle, ja kiisin Paraisille.
Päivä oli ihan kiva. Ruoka on ilmaista - ja hyvää.
Mutta voih!, mihin energiani (lol mikä energia?) oikein katosi päivän aikana?
Kyllä, kyllä... näinhän se on.
Olin kotiin saapuessani aivan rättiväsynyt, mutta silti polkaisin terapiaan. Ja mokoma jokiranta on täynnä ihmisiä näin - hrr - kesäisin.
Aloitin sitten Ni no Kunin alkuperäisen version. Menee jälleen kerran sillä "no ymmärsin puolet nii ehkä tää nyt menee tälleen", koska olen liian laiska kaivelemaan sanakirjaa n. puolentoista sanan välein. Eiköhän se ole tärkeintä, että ymmärtää suurin piirtein kaiken.... Ainakin biletin mielessäni joka kerta, kun osasin jonkun oikean lauseen. Ja lauantaina japani-iltamassa ymmärsin joka toisen sanan (keskimäärin). Eiköhän sekin ole ihan hyvin.
Joo tuli vähän Ni no Kuni -teemaista, koska olen pärissyt sitä tässä tämän illan. Ja huomisen. Ja ylihuomisen. Tässähän ei ehdi pelata Oblivionia ollenkaan!
ps. Ilmeeni, kun erityisopettaja kehottaa mua menemään puhumaan välitunnilla yksinäisen näköisille lapsille:
(Onneksi niitä ei ollut siellä yhtään, en osaa puhua lapsille!)
Niin...
Koulu on ohi, työharjoittelu on alkanut. Eilen olin niin
Päivä oli ihan kiva. Ruoka on ilmaista - ja hyvää.
Mutta voih!, mihin energiani (lol mikä energia?) oikein katosi päivän aikana?
Kyllä, kyllä... näinhän se on.
Olin kotiin saapuessani aivan rättiväsynyt, mutta silti polkaisin terapiaan. Ja mokoma jokiranta on täynnä ihmisiä näin - hrr - kesäisin.
Aloitin sitten Ni no Kunin alkuperäisen version. Menee jälleen kerran sillä "no ymmärsin puolet nii ehkä tää nyt menee tälleen", koska olen liian laiska kaivelemaan sanakirjaa n. puolentoista sanan välein. Eiköhän se ole tärkeintä, että ymmärtää suurin piirtein kaiken.... Ainakin biletin mielessäni joka kerta, kun osasin jonkun oikean lauseen. Ja lauantaina japani-iltamassa ymmärsin joka toisen sanan (keskimäärin). Eiköhän sekin ole ihan hyvin.
Joo tuli vähän Ni no Kuni -teemaista, koska olen pärissyt sitä tässä tämän illan. Ja huomisen. Ja ylihuomisen. Tässähän ei ehdi pelata Oblivionia ollenkaan!
ps. Ilmeeni, kun erityisopettaja kehottaa mua menemään puhumaan välitunnilla yksinäisen näköisille lapsille:
(Onneksi niitä ei ollut siellä yhtään, en osaa puhua lapsille!)
tiistai 8. huhtikuuta 2014
Jump! Bounce!
Nyt kun on näkynyt hirveesti näitä aakkospostauksia, ja koska olen mielikuvitukseton enkä keksisi tänne mitään kirjoitettavaa ilman kopiointia, niin teenpäs itsekin sellaisen. Ja tarvitsen tauon ulkoa opettelusta opiskelusta.
A - anime. Koska anime. Hopeanuoli, Pokémon, Ouran High School Host Club, Berserk, Barefoot Gen, Ghiblit... listaa voisi jatkaa (lähes) loputtomiin. Anime on ollut rakkaus lapsesta asti (vaikken sitä silloin tiennytkään).
B - banaani. Hedelmät, ei tullut muuta mieleen... Olen kyllä enemmän omenaihmisiä, mutta on banaanitkin hyviä.
C - CD-levy. Ostan edelleen. En osaa - enkä halua - kokonaan digitalisoida musiikinkuuntelua.
D - dwarf. Koska kuuntelen nyt Rhapsodya ja ainoa muu asia, joka D:stä tulee mieleen on "she wants the D"... Että joo. En ole koskaan ollut kääpiöiden suuri fani, vaikka puhuvatkin hauskasti. Olisin tietty voinut mainita myös Dragonlancen.
E - ehkä. En osaa päättää, en sitten millään. "Joo kyl ehkä varmaan joo ehkä" on peruslause.
F - foreach. Ohjelmointi on nykyisin koulussa niin tärkeää, ettei foreach-silmukkaa saa unohtaa!
G - Ghibli. Tutustutti oikeasti animeen. Miyazaki-sama on nero.
H - hedelmät. No taas. En elä ilman hedelmiä.
I - ilta. Mukavampi aika päivästä. Paitsi että monesti iltaisin väsyttää... Niin kyllä väsyttää aamullakin, eli ilta on parempi.
J - Japani. Tai japani, sekä maa että kieli. Elämäntapa, lähestulkoon. Harvoja asioita, johon jaksan keskittyä.
K - kirjat. Aiemmin mainittu Dragonlance, lisänä Potterit, Warcraft-kirjat, Poen teokset, Linnunrata-trilogia, asiakirjallisuus yms. yms. Kirjahyllyni on liian täynnä, tarvitsen uuden hyllyn.
L - lämpö. Palelen melko helposti. Rakastan villasukkia, eikä mikään ole mukavampaa, kuin kääriytyä peittoon kylmänä aamuna (eikä mikään ole kamalampaa kuin nousta lämpimästä sängystä ylös kylmään!). Mutta ei saa olla liian lämmintä, en pidä kuumastakaan.
M - Magic: The Gathering. Olen katu-uskottava, joten täytyy olla uskottavat harrastukset kuten MTG. Koulussa pelataan päivittäin, kortteihin on mennyt... hieman rahaa. Ei liikaa... vielä.
N - normaali. En tiedä yhtään, mitä sellainen on, mutta luulen, etten täytä sitä normia.
O - omena. No koska Granny Smith! Ja Oblivion, olen jäänyt pahasti koukkuun.
P - Pepsi Max. Ylläri? Ja Pokémon.
Q - quest. Niin paljon questeja kaikissa peleissä, sillä RPG on lempigenrejäni. Olisinpa tehnyt yhtä paljon tehtäviä oikeassa elämässä kuin peleissä...
R - RPG. Ei ase, vaan role-playing game. Aina (useimmiten) ei jaksa olla oma itsensä. Silloin on helpompaa vain olla joku, joka on paras kaikessa mihin ryhtyy.
S - Saw. Ja ne loput kuusi. Pidän niiden psykologisesta puolesta, moraalisesta pohdinnasta ja kaikesta näistä, mutta jostakin syystä muut ihmiset eivät tunnu piittaavan siitä, koska "ei siinä oo mitään semmosta". Eipä...
T - terapia. Kaksi kertaa viikossa (mutta ah niin kallista koska joka toinen kerta omalla kustannuksella). En tiedä, osaisinko olla enäää ilman. Ensi vuonna sen sitten näkee...
U - uni. Uni. UNI!!! Nukun paljon. Huonosti, hyvin, mielelläni, en-niin-mielelläni. Mutta oikeasti pidän nukkumisesta. Erityisesti jos näen hyviä unia. Jos saisin nukkua rajoittatta joka yö, nukkuisin noin 10-12 tuntia yössä. Se on se normaali(?) määrä mulle. Nytkin haukotuttaa jo.
V - valehtelu. En osaa. Ollenkaan. Paitsi ehkä viiltelystä... Ennemminkin jätän kertomatta kuin valehtelen.
W - WIGGLYTUFF!!! Tai World of Warcraft. Molemmat ovat tärkeitä.
X - Xerneas. Mutta se on Jonilla, sillä on Pokémon X. Mulla on Y. X on myös viides biisi System of a Downin Toxicityllä, mitä nyt kuuntelen. Joo, bändi vaihtui tässä välissä.
Y - yksinäisyys. Olisin voinut sanoa myös ystävät, mutta kun niitä on niin hirveän vähän, tämä tuntuu luontevammalta. Olen aina ollut yksin.
Z - Zurg. Toy Story nyt sattuu olemaan aikas hyvä. Ihan trilogiaksi asti.
Å - Åbo. (Tää olikin helppo kun tajusi missä asuu!)
Ä - Ääni. Vanhana musiikkilukiolaisena ja muutenkin musiikki-ihmisenä ääni on tärkeää. Kaikenlaisessa viestinnässä. Ja jotkin äänet ärsyttävät kovin!
Ö - Ööh. Öh? Ömm... Epämääräiset äännähdykset ovat erikoisalaani, koska olen liian laiska puhumaan.
Toivottavasti ette kärsineet, mulla ainakin oli hauskaa huomata kuinka tuskallista oli keksiä mitään!
ps. Oh doge, tässä ei ole edelleenkään isoja ääkkösiä näkyvissä.
A - anime. Koska anime. Hopeanuoli, Pokémon, Ouran High School Host Club, Berserk, Barefoot Gen, Ghiblit... listaa voisi jatkaa (lähes) loputtomiin. Anime on ollut rakkaus lapsesta asti (vaikken sitä silloin tiennytkään).
B - banaani. Hedelmät, ei tullut muuta mieleen... Olen kyllä enemmän omenaihmisiä, mutta on banaanitkin hyviä.
C - CD-levy. Ostan edelleen. En osaa - enkä halua - kokonaan digitalisoida musiikinkuuntelua.
D - dwarf. Koska kuuntelen nyt Rhapsodya ja ainoa muu asia, joka D:stä tulee mieleen on "she wants the D"... Että joo. En ole koskaan ollut kääpiöiden suuri fani, vaikka puhuvatkin hauskasti. Olisin tietty voinut mainita myös Dragonlancen.
E - ehkä. En osaa päättää, en sitten millään. "Joo kyl ehkä varmaan joo ehkä" on peruslause.
F - foreach. Ohjelmointi on nykyisin koulussa niin tärkeää, ettei foreach-silmukkaa saa unohtaa!
G - Ghibli. Tutustutti oikeasti animeen. Miyazaki-sama on nero.
H - hedelmät. No taas. En elä ilman hedelmiä.
I - ilta. Mukavampi aika päivästä. Paitsi että monesti iltaisin väsyttää... Niin kyllä väsyttää aamullakin, eli ilta on parempi.
J - Japani. Tai japani, sekä maa että kieli. Elämäntapa, lähestulkoon. Harvoja asioita, johon jaksan keskittyä.
K - kirjat. Aiemmin mainittu Dragonlance, lisänä Potterit, Warcraft-kirjat, Poen teokset, Linnunrata-trilogia, asiakirjallisuus yms. yms. Kirjahyllyni on liian täynnä, tarvitsen uuden hyllyn.
L - lämpö. Palelen melko helposti. Rakastan villasukkia, eikä mikään ole mukavampaa, kuin kääriytyä peittoon kylmänä aamuna (eikä mikään ole kamalampaa kuin nousta lämpimästä sängystä ylös kylmään!). Mutta ei saa olla liian lämmintä, en pidä kuumastakaan.
M - Magic: The Gathering. Olen katu-uskottava, joten täytyy olla uskottavat harrastukset kuten MTG. Koulussa pelataan päivittäin, kortteihin on mennyt... hieman rahaa. Ei liikaa... vielä.
N - normaali. En tiedä yhtään, mitä sellainen on, mutta luulen, etten täytä sitä normia.
O - omena. No koska Granny Smith! Ja Oblivion, olen jäänyt pahasti koukkuun.
P - Pepsi Max. Ylläri? Ja Pokémon.
Q - quest. Niin paljon questeja kaikissa peleissä, sillä RPG on lempigenrejäni. Olisinpa tehnyt yhtä paljon tehtäviä oikeassa elämässä kuin peleissä...
R - RPG. Ei ase, vaan role-playing game. Aina (useimmiten) ei jaksa olla oma itsensä. Silloin on helpompaa vain olla joku, joka on paras kaikessa mihin ryhtyy.
S - Saw. Ja ne loput kuusi. Pidän niiden psykologisesta puolesta, moraalisesta pohdinnasta ja kaikesta näistä, mutta jostakin syystä muut ihmiset eivät tunnu piittaavan siitä, koska "ei siinä oo mitään semmosta". Eipä...
T - terapia. Kaksi kertaa viikossa (mutta ah niin kallista koska joka toinen kerta omalla kustannuksella). En tiedä, osaisinko olla enäää ilman. Ensi vuonna sen sitten näkee...
U - uni. Uni. UNI!!! Nukun paljon. Huonosti, hyvin, mielelläni, en-niin-mielelläni. Mutta oikeasti pidän nukkumisesta. Erityisesti jos näen hyviä unia. Jos saisin nukkua rajoittatta joka yö, nukkuisin noin 10-12 tuntia yössä. Se on se normaali(?) määrä mulle. Nytkin haukotuttaa jo.
V - valehtelu. En osaa. Ollenkaan. Paitsi ehkä viiltelystä... Ennemminkin jätän kertomatta kuin valehtelen.
W - WIGGLYTUFF!!! Tai World of Warcraft. Molemmat ovat tärkeitä.
X - Xerneas. Mutta se on Jonilla, sillä on Pokémon X. Mulla on Y. X on myös viides biisi System of a Downin Toxicityllä, mitä nyt kuuntelen. Joo, bändi vaihtui tässä välissä.
Y - yksinäisyys. Olisin voinut sanoa myös ystävät, mutta kun niitä on niin hirveän vähän, tämä tuntuu luontevammalta. Olen aina ollut yksin.
Z - Zurg. Toy Story nyt sattuu olemaan aikas hyvä. Ihan trilogiaksi asti.
Å - Åbo. (Tää olikin helppo kun tajusi missä asuu!)
Ä - Ääni. Vanhana musiikkilukiolaisena ja muutenkin musiikki-ihmisenä ääni on tärkeää. Kaikenlaisessa viestinnässä. Ja jotkin äänet ärsyttävät kovin!
Ö - Ööh. Öh? Ömm... Epämääräiset äännähdykset ovat erikoisalaani, koska olen liian laiska puhumaan.
Toivottavasti ette kärsineet, mulla ainakin oli hauskaa huomata kuinka tuskallista oli keksiä mitään!
ps. Oh doge, tässä ei ole edelleenkään isoja ääkkösiä näkyvissä.
tiistai 1. huhtikuuta 2014
One more breath, the day will dawn
Väsyttää kovasti. Melatoniinilla saattaa olla osuutensa asiaan, toinen tekijä on se, että olen tänään(kin) herännyt aikaisin kouluun - vaikkakin tunnin myöhempään kuin normaalisti. Viimeisimmät monta tuntia olen harjoitellut - tai ainakin yrittänyt - huomiseen kokeeseen, mutta koska sitä saa yrittää kolme kertaa, en jaksa vielä olla kovin murheellinen siitä.
En ole muutenkaan jaksanut olla kovin murheellinen. Oikeastaan asiat ovat menneet kohtalaisen hyvin. Mitä nyt terapialasku (atm 149 €, ensi kuuta odotellessa) hieman kaivertaa mieltä, sillä kesätyöpaikkaa ei ole mailla eikä halmeilla. Mutta onhan tässä vielä aikaa...
Terapiassa pohdittiin, enkö pidä itseäni tarpeeksi arvokkaana saamaan uusia vaatteita. Vastaus on: en. Mutta teinpä sen silti. Ja syyllisyys nakuttaa päässä. Mutta kun!
Ajatus ei enää kulje. Ehkäpä se nukkuminen olisi kaikkein parasta.
ps. Jos olo on hyvä, niin miksi viillättää silti säännöllisin väliajoin? Tämäkö on nyt sitä riippuvuutta...
pps. Enemmän olisin kyllä huolissani kuivasta ihosta; heräsin eräs aamu siihen, että sääriin sattui - olin raapinut ne unissani niin pahasti rikki. Tämäkö sitä riippuvuutta ylläpitää..?
ppps. Huomasin äsken, että mun asiat eivät hirveästi muutu viikosta toiseen. Tästä näkee kuinka jännittävä elämä mulla on. Ja kuulemma kanit innostuvat lakritsista niin paljon, että ryhtyvät tappajakaneiksi vain saadakseen sitä lisää. Yritin etsiä jotain kivaa kuvaa tähän loppuun, mutten löytänyt. Valitan.
En ole muutenkaan jaksanut olla kovin murheellinen. Oikeastaan asiat ovat menneet kohtalaisen hyvin. Mitä nyt terapialasku (atm 149 €, ensi kuuta odotellessa) hieman kaivertaa mieltä, sillä kesätyöpaikkaa ei ole mailla eikä halmeilla. Mutta onhan tässä vielä aikaa...
Terapiassa pohdittiin, enkö pidä itseäni tarpeeksi arvokkaana saamaan uusia vaatteita. Vastaus on: en. Mutta teinpä sen silti. Ja syyllisyys nakuttaa päässä. Mutta kun!
Ajatus ei enää kulje. Ehkäpä se nukkuminen olisi kaikkein parasta.
ps. Jos olo on hyvä, niin miksi viillättää silti säännöllisin väliajoin? Tämäkö on nyt sitä riippuvuutta...
pps. Enemmän olisin kyllä huolissani kuivasta ihosta; heräsin eräs aamu siihen, että sääriin sattui - olin raapinut ne unissani niin pahasti rikki. Tämäkö sitä riippuvuutta ylläpitää..?
ppps. Huomasin äsken, että mun asiat eivät hirveästi muutu viikosta toiseen. Tästä näkee kuinka jännittävä elämä mulla on. Ja kuulemma kanit innostuvat lakritsista niin paljon, että ryhtyvät tappajakaneiksi vain saadakseen sitä lisää. Yritin etsiä jotain kivaa kuvaa tähän loppuun, mutten löytänyt. Valitan.
tiistai 25. maaliskuuta 2014
(Gimme that)
Enpäs oikein jaksaisi olla. Paikallani. Liikkeessä. Täällä. Tuolla. Kaikkialla!
Koko ilta on mennyt harjoitellessa huomista CCNA:n koetta varten, saapastelen sinne katselemaan, miten onnistun konfiguroimaan ties mitä. Mutta sinne saa ottaa "lunttilapun", A4-kokoisen lappusen, johon olen raapustanut askel askeleelta konfiguroinnit ja jotain muuta knoppitietoa. Vaikkei siellä semmoista edes tarvita. Tuleepahan vain parempi mieli.
Terapiassa olin hiljaa.
"Mitäs sun mielessä on?"
"Ei mitään, väsyttää vaan..."
*noin 10 sekuntia myöhemmin*
"Mihis sun ajatukset nyt meni?"
"No kuule ei mihinkään just äskenhän niin sanoin."
Tyydyn vain pudistamaan päätäni ja hymähtämään "ei mihinkään".
Matikantunnilla ahdisti niin paljon, että käsi halusi sanoa itsensä irti. Siis en oikein tuntenut sitä, vaikka se möllötti edessäni pöydällä. Ja näinkin sen vielä. Samalla ahdistustikari veteli edestakaista maratonia välillä kurkku-pallea-kurkku.
Tänään lähetin vain yhden työhakemuksen. Eilen lähetin yksi tai kaksi. Huomenna lähetän lisää, sillä kesätöitä on pakko saada, koska rahat, jotka saan vanhemmilta, menee terapiaan. Muuten voi tulla hieman köyhä syksy.
The Walking Deadista on jäljellä enää yksi jakso ennen kauden loppua. Ai että on jännää!
Ja tänä aamuna oli jälleen *näin* lähellä naarmuttelu. Mutta enhän minä nyt semmoista! ...öhhöh.
Koko ilta on mennyt harjoitellessa huomista CCNA:n koetta varten, saapastelen sinne katselemaan, miten onnistun konfiguroimaan ties mitä. Mutta sinne saa ottaa "lunttilapun", A4-kokoisen lappusen, johon olen raapustanut askel askeleelta konfiguroinnit ja jotain muuta knoppitietoa. Vaikkei siellä semmoista edes tarvita. Tuleepahan vain parempi mieli.
Terapiassa olin hiljaa.
"Mitäs sun mielessä on?"
"Ei mitään, väsyttää vaan..."
*noin 10 sekuntia myöhemmin*
"Mihis sun ajatukset nyt meni?"
"
Tyydyn vain pudistamaan päätäni ja hymähtämään "ei mihinkään".
Matikantunnilla ahdisti niin paljon, että käsi halusi sanoa itsensä irti. Siis en oikein tuntenut sitä, vaikka se möllötti edessäni pöydällä. Ja näinkin sen vielä. Samalla ahdistustikari veteli edestakaista maratonia välillä kurkku-pallea-kurkku.
Tänään lähetin vain yhden työhakemuksen. Eilen lähetin yksi tai kaksi. Huomenna lähetän lisää, sillä kesätöitä on pakko saada, koska rahat, jotka saan vanhemmilta, menee terapiaan. Muuten voi tulla hieman köyhä syksy.
The Walking Deadista on jäljellä enää yksi jakso ennen kauden loppua. Ai että on jännää!
Ja tänä aamuna oli jälleen *näin* lähellä naarmuttelu. Mutta enhän minä nyt semmoista! ...öhhöh.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Here comes the rain again, falling from the stars
Ja siinähän meni iloiset.. öhhöh, neljä(?) päivää ilman ahdistusta. Mikäs sieltä sitten tulla tupsahti, tosi iso ahdistus ja masennus, oli *näin* lähellä jälleen kerran ihon rikkominen, mutta voi! - jälleen kerran - en ole ollut yksin kotona. Ja aikaa on pitänyt käyttää hyödyllisesti, olen itkenyt Cisco-koetta tässä iltasella.
Ja siinähän pitäisi osata jotakin, eikä vain huijata, hyi... Mutta kai (pieni) huijaaminen on sallittua, mikäli vaihtoehto on oman päänsä syöminen? Toisaalta, en ole edelleenkään aivan varma, miten tämä tapahtuisi oikeasti. Kaipa se jotenkin...
Tällä hetkellä on siis todella masentunut olo. Ja kurja. Ja kipeä. Ja valivalivaliranteetaukinytheti-olo. Ehkäpä pitäisi harkita melatoniinin ottamista ja nukkumista, täytyisi olla iloisena ja virkeänä luennolla kello kahdeksan. Eipä oikein huvittaisi. Ei sitten yhtään.
Drenched in my pain again.
Ja siinähän pitäisi osata jotakin, eikä vain huijata, hyi... Mutta kai (pieni) huijaaminen on sallittua, mikäli vaihtoehto on oman päänsä syöminen? Toisaalta, en ole edelleenkään aivan varma, miten tämä tapahtuisi oikeasti. Kaipa se jotenkin...
Tällä hetkellä on siis todella masentunut olo. Ja kurja. Ja kipeä. Ja valivalivaliranteetaukinytheti-olo. Ehkäpä pitäisi harkita melatoniinin ottamista ja nukkumista, täytyisi olla iloisena ja virkeänä luennolla kello kahdeksan. Eipä oikein huvittaisi. Ei sitten yhtään.
Drenched in my pain again.
lauantai 15. maaliskuuta 2014
Outside the wall
Olen ollut yllättävän normaali viimeaikoina.
Torstaina astelin opiskelijaelämän kuuluisimpaan puoleen, vaikken ihan baariin asti mennytkään. Olen aina kammoksunut alkoholia ja mahdollista humalatilaa
a) alkoholin pahanmakuisuuden takia
b) mahdollisen masennusta pahentavan tilan aiheuttajana, joka voisi johtaa vaikka mihin
mutta kevyessä nousuhumalassa (ei siis kännissä, koska olen fiksu, enkä juo siihen asti) olenkin hyvin iloinen. Ilta oli oikein mukava, kului Magicin ja pienten shottien muodossa. (Siinä missä pojat vetäisivät Gambinat kerralla huiviin, minä lipittelin sitä yhtä shottia kaksi tuntia.) Elämä tuntui ihanalta, enkä olisi halunnut olla missään muualla.
Perjantaina tapasin Kaukoidästä tulleet vaihtarit pitkästä aikaa, ohjasin heidät(kin) Latteen, missä paikan omistaja ihmetteli, miksei minua ole siellä näkynyt aikoihin. Korealainen halusi kokeilla salmiakkia, mutta saatuaan pienen (ja oikein hyvän!) salmiakin suuhunsa, hän halusi sen sieltä heti pois. Ilmeisesti oli aika pahaa.
Tapaamisen jälkeen kotona odotti Rayman Legends, jota on ollut oikein mukava pelailla Jonin kanssa.
Tänään käväisimme Jonin ja Krisun kanssa testaamassa uuden kebab-pizzerian tarjonnan (aivan loistavat falafelit!), jonka jälkeen oli Jonin vuoro lähteä kavereiden luokse. Olenkin koko päivän nyt istunut koneella, raidannut, kuunnellut musiikkia ja etsinyt kaikkea kivaa netistä. Ehdinpä myös kerrata hieman japanin sanastoa. Ahdistus käväisi tässä nopeasti, mutta lähti pois, kun rupesin katselemaan netistä kaikkea kivaa. Vähän on yksinäistä, muttei mitenkään pahasti.
Mukavaa kun on ollut näin monta päivää hyvä mieli.
Jaa miksi toi kuva on noin iso? No, kattokaa sitä, niin ymmärrätte!
Torstaina astelin opiskelijaelämän kuuluisimpaan puoleen, vaikken ihan baariin asti mennytkään. Olen aina kammoksunut alkoholia ja mahdollista humalatilaa
a) alkoholin pahanmakuisuuden takia
b) mahdollisen masennusta pahentavan tilan aiheuttajana, joka voisi johtaa vaikka mihin
mutta kevyessä nousuhumalassa (ei siis kännissä, koska olen fiksu, enkä juo siihen asti) olenkin hyvin iloinen. Ilta oli oikein mukava, kului Magicin ja pienten shottien muodossa. (Siinä missä pojat vetäisivät Gambinat kerralla huiviin, minä lipittelin sitä yhtä shottia kaksi tuntia.) Elämä tuntui ihanalta, enkä olisi halunnut olla missään muualla.
Perjantaina tapasin Kaukoidästä tulleet vaihtarit pitkästä aikaa, ohjasin heidät(kin) Latteen, missä paikan omistaja ihmetteli, miksei minua ole siellä näkynyt aikoihin. Korealainen halusi kokeilla salmiakkia, mutta saatuaan pienen (ja oikein hyvän!) salmiakin suuhunsa, hän halusi sen sieltä heti pois. Ilmeisesti oli aika pahaa.
Tapaamisen jälkeen kotona odotti Rayman Legends, jota on ollut oikein mukava pelailla Jonin kanssa.
Tänään käväisimme Jonin ja Krisun kanssa testaamassa uuden kebab-pizzerian tarjonnan (aivan loistavat falafelit!), jonka jälkeen oli Jonin vuoro lähteä kavereiden luokse. Olenkin koko päivän nyt istunut koneella, raidannut, kuunnellut musiikkia ja etsinyt kaikkea kivaa netistä. Ehdinpä myös kerrata hieman japanin sanastoa. Ahdistus käväisi tässä nopeasti, mutta lähti pois, kun rupesin katselemaan netistä kaikkea kivaa. Vähän on yksinäistä, muttei mitenkään pahasti.
Mukavaa kun on ollut näin monta päivää hyvä mieli.
Jaa miksi toi kuva on noin iso? No, kattokaa sitä, niin ymmärrätte!
keskiviikko 12. maaliskuuta 2014
Less than zero
Ahdistaa ihan liikaa.
Aivan liian paljon.
Yritä tässä sitten rentoutua, jotta jaksaisi tehdä jotakin.
Huimaa. Päässä tuntuu oudolta. Nämäkö nyt on taas niitä ahdistuksen fyysisiä oireita?
En vain kestä tätä oloa.
Ahdistus pois! Pois! Pois! Pois!
Olen niin lamaantunut, etten jaksa edes yrittää lyödä ahdistusta pois.
Aivan liian paljon.
Yritä tässä sitten rentoutua, jotta jaksaisi tehdä jotakin.
Huimaa. Päässä tuntuu oudolta. Nämäkö nyt on taas niitä ahdistuksen fyysisiä oireita?
En vain kestä tätä oloa.
Ahdistus pois! Pois! Pois! Pois!
Olen niin lamaantunut, etten jaksa edes yrittää lyödä ahdistusta pois.
tiistai 11. maaliskuuta 2014
The immolation scene
Media Player ei meinannut toimia ollenkaan, ja meinasipa nää pienet hermonriekaleet viedä mukanansa, mutta sainpa sen kuitenkin toimimaan.
Kuuntelen musaa Sithin kostosta, nostalgisoin SW-juttuja (pärisen siis täällä itsekseni Obi-Wanin (vähemmän)kuuluisista lausahduksista) ja kerään voimia tehdä kaikkea. Paitsi en tee mitään kivaa. Hoidan kouluasioita. Työasioita. Työharjoitteluasioita. Kaikkea.
Ja.
En.
Ehkä.
Haluaisi.
Tehdä.
Niitä.
Näin tänään pikaisesti kaveria kaupungilla, oli oikein mukava nähdä pitkästä aikaa. Muutenhan olen ollut normaalin epäsosiaalinen, ainoat ihmiskontaktit ovat koulussa. Olen päässyt takaisin kotiin, meillä on keittiössä uusi hana ja kylppärissä uusi suihku. Sadan megan netti odottaa vielä jossakin ulkoavaruudessa loppujen taloyhtiön osien odottaessa valmistumistaan.
Ja nyt voisin ruveta lukemaan koulusähköposteja. Ja yrittää olla hajoamatta Cisco-kokeeseen.
Eihän mulla taaskaan mitään asiaa ole.
"Hello there."
ps. OMG, Bloggerissa samoja näppäinyhdistelmiä kuin Wordissa. Imma wizurd.
Kuuntelen musaa Sithin kostosta, nostalgisoin SW-juttuja (pärisen siis täällä itsekseni Obi-Wanin (vähemmän)kuuluisista lausahduksista) ja kerään voimia tehdä kaikkea. Paitsi en tee mitään kivaa. Hoidan kouluasioita. Työasioita. Työharjoitteluasioita. Kaikkea.
Ja.
En.
Ehkä.
Haluaisi.
Tehdä.
Niitä.
Näin tänään pikaisesti kaveria kaupungilla, oli oikein mukava nähdä pitkästä aikaa. Muutenhan olen ollut normaalin epäsosiaalinen, ainoat ihmiskontaktit ovat koulussa. Olen päässyt takaisin kotiin, meillä on keittiössä uusi hana ja kylppärissä uusi suihku. Sadan megan netti odottaa vielä jossakin ulkoavaruudessa loppujen taloyhtiön osien odottaessa valmistumistaan.
Ja nyt voisin ruveta lukemaan koulusähköposteja. Ja yrittää olla hajoamatta Cisco-kokeeseen.
Eihän mulla taaskaan mitään asiaa ole.
"Hello there."
ps. OMG, Bloggerissa samoja näppäinyhdistelmiä kuin Wordissa. Imma wizurd.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Loving you was like loving the dead
Pitkästä aikaa tulee kirjoitettua.
Tein CCNA-viikkokokeen ja huijasin vain vähän, koska tietoverkot eivät kiinnosta.
Raavin reiden naarmuille, rasvasin sen eilen ja kipu oli käsittämätöntä. (Miten The Body Shopin kookosvartalovoi voi tuntua rikkinäisellä iholla niin pahalta?) Seuraavaksi kirjoitan Japanin kulttuurikurssia varten tekstin kulttuurista.
Elämä rullaa tyhjänä paikoillaan, yritän vain pysytellä siinä kyydissä. Vielä viikko, sitten pääsee asumaan taas kotiin.
Ei ole mitään sanottavaa.
Haluaisin silti sanoa jotakin.
Tein CCNA-viikkokokeen ja huijasin vain vähän, koska tietoverkot eivät kiinnosta.
Raavin reiden naarmuille, rasvasin sen eilen ja kipu oli käsittämätöntä. (Miten The Body Shopin kookosvartalovoi voi tuntua rikkinäisellä iholla niin pahalta?) Seuraavaksi kirjoitan Japanin kulttuurikurssia varten tekstin kulttuurista.
Elämä rullaa tyhjänä paikoillaan, yritän vain pysytellä siinä kyydissä. Vielä viikko, sitten pääsee asumaan taas kotiin.
Ei ole mitään sanottavaa.
Haluaisin silti sanoa jotakin.
torstai 27. helmikuuta 2014
Black No. 1
Koulussa ahdisti niin, että oksetti.
Nyt ahdistaa. Mahasta vääntää. Hengittäminen on hankalaa. En usko selviäväni velvollisuuksistani.
En. Vain. Jaksa. Nyt. Mitään.
Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta kun keskittyminen jopa pelaamiseen on vaikeaa ahdistukselta.
Arvatkaa, onko kirjoittamiseen keskittyminen yhtään sen helpompaa?
Ja sen takia tää jääkin näin lyhyeksi.
Nyt ahdistaa. Mahasta vääntää. Hengittäminen on hankalaa. En usko selviäväni velvollisuuksistani.
En. Vain. Jaksa. Nyt. Mitään.
Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta kun keskittyminen jopa pelaamiseen on vaikeaa ahdistukselta.
Arvatkaa, onko kirjoittamiseen keskittyminen yhtään sen helpompaa?
Ja sen takia tää jääkin näin lyhyeksi.
perjantai 21. helmikuuta 2014
I don't wanna be me
Eilisilta meni sängyssä itkeskellessä, kuunnellen kyseistä kappaletta, josta tämä postaus sai otsikon. Mietiskelin käyntiä psykiatrin luona; kertoilin siinä, etten varsinaisesti ole kunnolla masentunut enkä ahdistunut yleensä, mutta sitten toisaalta, yleisesti olen myös kovin ahdistunut ja ehkäpä vielä masentunut. Kuten näkyy, en itse oikein ole varma tästä, että mikä olen. Olenko normaali, jolla on vain hieman alhainen stressinsietokyky? Olenko masentunut, koska joskus haluaisin vain viillellä, enkä jaksaisi oikein tehdä mitään, ja onhan mulla myös selkeät itsemurhasuunnitelmat, mikäli joskus semmoisen aikoisin haluaisin toteuttaa.
Mutta sitten kuitenkin. Kun pystyn periaatteessa ihan normaaliin elämään. Pystyn (joskus) tekemään ruokaa ja (jossakin määrin) siivoamaan, koulussakin käyn (kohtalaisella menestyksellä). Tekeekö tämä musta terveen? Onko terveillä ihmisillä halua vahingoittaa itseään? Ehkä tämän takia diagnooseissa pysyy edelleen se .9, määrittämätön. Ehkä tämä on vain persoonasta kiinni. Olen aina ollut ahdistunut. Ehkäpä jossakin määrin masentu- anteeksi, melankolinen, kuten opiskelijaterveydenhuollon alentuva täti sanoi. Että onko tämä aina tätä? Kuten tänään Jonille totesin nähdessämme murrosikäisten hansalapsien lauman, en ole koskaan elänyt tuota vaihetta. Yläaste ja suurin osa lukioajasta meni jossakin määrin masentuneena. Aina olen ollut kovin yksinäinen, ilman kavereita, mutta juuri tuohon aikaan kavereiden pitäisi olla tosi tärkeitä. Mitäs teet, kun olette juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle, ja joudut syrjityksi? Jäät yksin.
Edelleenkään en osaa luottaa kunnolla ihmisiin, sillä olen varma, että niillä on aina parempaa tekemistä, kuin olla mun kanssa. Ja miksipä haluaisivat, kun en mä itsekään halua olla itseni kanssa. Miten kukaan voi pitää musta, jos en pidä itsestäni? Sehän on se yleinen virsi, mutta miten sitä pystyy muuttamaan? Miten opin pitämään itsestäni?
maanantai 17. helmikuuta 2014
The train is coming and I'm tied to the track
Pelaan niin myöhään, että mennessäni nukkumaan olen niin väsynyt, että ajatus tervästä on liian raskas, ja tällöin iho säilyy ehjänä. Lomat ovat aina kamalia, tunnen oloni niin kovin yksinäiseksi. Lähettelin aasialaisille vaihtareille tekstaria, mutten saanut kummaltakaan vastausta. Totta kai tästä vainoharhaisempi(?), itsevihaava puoleni sai energiaa enemmän kuin maagikko kakusta, teki mieli silpoa pää kauloineen päivineen. Totta kai voisin ehkä kysyä joltakulta josko joku haluaisi viettää aikaa kanssani, mutta kun ei tietenkään kukaan halua, koska kaikilla on parempaa tekemistä kuin hengata tämmöisen itsestään kovin epävarman ihmisen kanssa, joka kaiken lisäksi kirjoittaa tahallaan kilometrilauseita, joista ei saa mitään selvää...
On kovin ontto olo. Samanaikaisesti kuitenkin ärsyttää, masentaa, ahdistaa, kiukuttaa, väsyttää. Kuuntelen Type O Negativea (parasta masennusmusaa ikinä!) ja olen yksin. Lauantaina käytiin Jonin kanssa kotona, ja voih! - koti-ikävä iski samantien. Haluan takaisin kotiin, mutta kolme viikkoa pitäisi vielä kestää. Mutta kun.
Ei mulla ole mitään järkevää kerrottavaa. En osaa muotoilla ajatuksiani runolliseen muotoon, olen vain ja plöjäytän kaiken rumasti mustalla valkoiselle. Enkä edes liitä mukaan kuvia, sillä en jaksa etsiä sopivia.
Jotain hyvää sentään on tapahtumassa: Kaze Tachinu TULEE Suomeen leffateattereihin!!! Huhtikuuhun pitäisi sitäkin jaksaa odottaa. No, maaliskuussa Jesus Christ Superstar ja mahdollisesti TFO:n pelimusakonsertti. Mitä? Jaksanko oikeasti olla niin kuin normaalit ihmiset, ja käydä jossakin(!).
On kovin ontto olo. Samanaikaisesti kuitenkin ärsyttää, masentaa, ahdistaa, kiukuttaa, väsyttää. Kuuntelen Type O Negativea (parasta masennusmusaa ikinä!) ja olen yksin. Lauantaina käytiin Jonin kanssa kotona, ja voih! - koti-ikävä iski samantien. Haluan takaisin kotiin, mutta kolme viikkoa pitäisi vielä kestää. Mutta kun.
Ei mulla ole mitään järkevää kerrottavaa. En osaa muotoilla ajatuksiani runolliseen muotoon, olen vain ja plöjäytän kaiken rumasti mustalla valkoiselle. Enkä edes liitä mukaan kuvia, sillä en jaksa etsiä sopivia.
Jotain hyvää sentään on tapahtumassa: Kaze Tachinu TULEE Suomeen leffateattereihin!!! Huhtikuuhun pitäisi sitäkin jaksaa odottaa. No, maaliskuussa Jesus Christ Superstar ja mahdollisesti TFO:n pelimusakonsertti. Mitä? Jaksanko oikeasti olla niin kuin normaalit ihmiset, ja käydä jossakin(!).
maanantai 10. helmikuuta 2014
IYDKMIGTHTKY
"It's been doing some thinking
And felt fair that she should know
All actions in which partake
Are far beyond it's control
Whether it was born or bred
(Genetic, Environment)
I wouldn't bother to ask it why
Simply concentrate on when
It lies awake, yes, quite obsessed
Making plans but It won't tell
So longs to hear her final words:
"I brought this on myself"
The theory of futility
Now you'll learn, so be prepared
Enemies are equal to
Wrath times the speed of fright squared"
Evakossa. Neljä viikkoa. Heti, kun olin astunut vanhempien asuntoon - ei siis kotiin, kuten useimmat puhuvat vanhempien kodista - ahdistusmöykky kasvoi rinnassa. Sinnittelin illan WoWin avulla, mutta mennessäni aikaisin nukkumaan itkin. Haluan kotiin. Tänään olo on ollut parempi, mutta tietenkin semmoista ahdistusta on ollut. Äsken pitelin käsissäni teräntapaista, mutten sitten viitsinyt tehdä mitään. Mutta ah, kuinka helppoa nyt olisikaan viiltää, kun ei ole ketään, joka ne näkisi! Puhun tietenkin reisistä, pitkähihaisten käyttö voisi herättää ikävää huomiota.
"If you don't kill me
I'm going to have to kill you... you-who
My God helps those who help themselves
Of thus, she shant be ashamed
Crawl into line and wait your turn
Remember Jesus slaves
Department of Probation:
"Legally It can't be blamed,
held therefore unaccountable
since It's clinically insane
- what a shame again""
Vielä kun saisi matikat ja ohjelmoinnit tehtyä, niin hyvä olisi. The Walking Dead palaa tauolta. Silti sisällä kaivertaa paha olo.
"You must decide
We're out of time
No place to hide
Your choice, not mine!"
- Peter Steele
And felt fair that she should know
All actions in which partake
Are far beyond it's control
Whether it was born or bred
(Genetic, Environment)
I wouldn't bother to ask it why
Simply concentrate on when
It lies awake, yes, quite obsessed
Making plans but It won't tell
So longs to hear her final words:
"I brought this on myself"
The theory of futility
Now you'll learn, so be prepared
Enemies are equal to
Wrath times the speed of fright squared"
Evakossa. Neljä viikkoa. Heti, kun olin astunut vanhempien asuntoon - ei siis kotiin, kuten useimmat puhuvat vanhempien kodista - ahdistusmöykky kasvoi rinnassa. Sinnittelin illan WoWin avulla, mutta mennessäni aikaisin nukkumaan itkin. Haluan kotiin. Tänään olo on ollut parempi, mutta tietenkin semmoista ahdistusta on ollut. Äsken pitelin käsissäni teräntapaista, mutten sitten viitsinyt tehdä mitään. Mutta ah, kuinka helppoa nyt olisikaan viiltää, kun ei ole ketään, joka ne näkisi! Puhun tietenkin reisistä, pitkähihaisten käyttö voisi herättää ikävää huomiota.
"If you don't kill me
I'm going to have to kill you... you-who
My God helps those who help themselves
Of thus, she shant be ashamed
Crawl into line and wait your turn
Remember Jesus slaves
Department of Probation:
"Legally It can't be blamed,
held therefore unaccountable
since It's clinically insane
- what a shame again""
Vielä kun saisi matikat ja ohjelmoinnit tehtyä, niin hyvä olisi. The Walking Dead palaa tauolta. Silti sisällä kaivertaa paha olo.
"You must decide
We're out of time
No place to hide
Your choice, not mine!"
- Peter Steele
maanantai 3. helmikuuta 2014
Victim of the silence
"--siis kyllähän mäkin oon täällä vaikka on masennusta ja kaikkea."
"Et sä nyt niin masentunut oo."
----
"Onks toi ollu sun kädessä kauan?"
"Mmm.. ei, ei oo."
"Näyttää ihan eläimen tekemältä."
"Nii.. heh heh. Ei se oo.. ei se oo eläimen tekemä."
Ehkäpä olen liian iloinen. Ehkä totuutta ei haluta nähdä.
Ja pieni osa itsessäni huutaa, "etkö sä nyt näe, mulla on paha olla!"
"Et sä nyt niin masentunut oo."
----
"Onks toi ollu sun kädessä kauan?"
"Mmm.. ei, ei oo."
"Näyttää ihan eläimen tekemältä."
"Nii.. heh heh. Ei se oo.. ei se oo eläimen tekemä."
Ehkäpä olen liian iloinen. Ehkä totuutta ei haluta nähdä.
Ja pieni osa itsessäni huutaa, "etkö sä nyt näe, mulla on paha olla!"
tiistai 28. tammikuuta 2014
Show me myself without the shell
Oon hirveän huono kertomaan ihan oikeasti siitä, mitä mulle kuuluu. Mulla on oikeastaan tällä hetkellä yksi ystävä, jolle voi kertoa enemmän, kuin kenellekään. Mutta tänään... avasin hiukan itseäni. Sitä heikkouttani. Ja - ehkä - jollakin - tavalla - sain - kerrottua -
emmävoi kirjoittaa sitä. Enhän mä viiltele. Vain...
...niin.
Selvensin, miksi en ole tullut yksiinkään bileisiin.
Kerroin, miten pelkään, että pilaan kaikkien illan. Pelkään, että mikäli juon itseni känniin, herään seuraavana aamuna sairaalasta
Vastauksena tuli luonnollisesti "mut et sä illalla ehdi tehdä mitään ja sit kun tuut kotiin niin meet suoraan nukkumaan". Olisipa se niin helppoa, mutta pelkään, että näin ei tapahdu käytännössä. Lupasin kuitenkin, että seuraavalle rastikierrokselle tulen. "Baarit kun ei vain oo mun juttu."
Tunnen olevani kaikinpuolin umpisolmussa. Onneksi näen em. ystävää lauantaina, se varmasti helpottaa. Sunnuntaina poikien kanssa MTG-turnaukseen, odotan sitäkin innolla. Huomenna tapaan kansainvälisen "ystäväni" (ei se oo ystävä, en ole edes tavannut sitä vielä), jännittää...
Nytkin pitäisi olla nukkumassa.
maanantai 27. tammikuuta 2014
One two three four - I don't wanna live no more
Kunnon viiltelyfiilis. Ahdistusmasennusangsti. Eikä mulla ole uutta kerrottavaa mistään.
Joomoi.
Joomoi.
torstai 23. tammikuuta 2014
World coming down
"Still looking for someone who was around
Barely coping
Now I hate myself
Wish I'd die"
- Peter Steele
Niin suuri ahdistus. Ainakin nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin suuri.
Jotenkuten raapustin kolme matikantehtävää syke korvissa ja ahdistus rinnassa. Lähdettyäni terapiasta olin niin ahdistunut, että mikäli jokin terä olisi kätöseeni eksynyt, niin olisin sen myös käyttänyt. Onneksiepäonneksi en ehtinyt kotona olla yksin kuin hetkisen, eli mitään tapaturmaa ei tapahtunut.
En edes tiedä miksi ahdistaa näin paljon. Surettaa ja masentaa. Itkettää, mutta ei tule itku.
Barely coping
Now I hate myself
Wish I'd die"
- Peter Steele
Niin suuri ahdistus. Ainakin nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin suuri.
Jotenkuten raapustin kolme matikantehtävää syke korvissa ja ahdistus rinnassa. Lähdettyäni terapiasta olin niin ahdistunut, että mikäli jokin terä olisi kätöseeni eksynyt, niin olisin sen myös käyttänyt. Onneksi
En edes tiedä miksi ahdistaa näin paljon. Surettaa ja masentaa. Itkettää, mutta ei tule itku.
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Diary in flesh
Pitäisi tehdä kaikkea. Olen kynsinyt naarmun kädessä kipeäksi ja kovaksi. Vähän ehkä tulehtuneeksi.
Olen monta päivää keikkunut taas tutulla keinulaudalla: viiltääeiviiltääviiltääeiviiltääviiltääeiviiltää. Olen edelleen tyytynyt kynsiin ja näiden aiheuttamien naarmujen jälleenavaamiseen hakaneulalla. Ei kai sitä tarvitse laskea viiltämiseksi..?
Sain juuri raportin koottua, seuraavaksi on vuorossa matematiikan ihmeellinen maailma. Vektoreita täysin käsittämättömässä muodossa, fysiikka on helpompaa.
Näen joka yö painajaisia. Edellisyönä näin ruumiin. Viime yönä... en muista.
Ja silti koen voivani hyvin.
Olen monta päivää keikkunut taas tutulla keinulaudalla: viiltääeiviiltääviiltääeiviiltääviiltääeiviiltää. Olen edelleen tyytynyt kynsiin ja näiden aiheuttamien naarmujen jälleenavaamiseen hakaneulalla. Ei kai sitä tarvitse laskea viiltämiseksi..?
Sain juuri raportin koottua, seuraavaksi on vuorossa matematiikan ihmeellinen maailma. Vektoreita täysin käsittämättömässä muodossa, fysiikka on helpompaa.
Näen joka yö painajaisia. Edellisyönä näin ruumiin. Viime yönä... en muista.
Ja silti koen voivani hyvin.
keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Don't go there to mourn, but to celebrate
Jooniinkuniinkääs. Ahdistaa kivasti (joo ei), tein kuitenkin matikantehtävät, joihin meni puolitoista tuntia. Seitsemän tehtävää, eli se tekee... noin 13 minuuttia per tehtävä. Keskittymiskyky on nollan luokkaa, ehkä sen takia meni niin kauan aikaa. Pyörin tuolilla, heiluttelin jalkoja epätoivoisena ja tunsin itseni kaikin puolin laskutaidottomaksi sieneksi.
Raavin reiden naarmun jälleen kerran auki, ja siihen sattuu, vaikka kyseessä ei ole iso jälki. Tulehtunut varmaankin, punainen ja kipeä. Mutta ehei, koska kyseessä on vain naarmu, jonka olen tehnyt omin kynsin (enkä ole yhtään avannut jälkeenpäin millään terävällä, eiku oho...) niin en anna sen parantua, vaan kynsin sitä lisää, jotta se suurenisi, kipeytyisi, arpeutuisi. Koska jostakin syystä mieleni haluaa nähdä kehossani arpia. Jälkiä, joista tarinoida (joo ei, en).
Pojat sai melkein mut lähtemään rastikierrokselle huomenna, mutta siellä on kylmä. Ja vähän arastelen edelleen humalaisia. Mutta lupasin harkita vakavasti seuraavaa häppeningiä.
Käsivarren naarmua olen repinyt lähes yhtä suurella ilolla kuin reittä, paitsi että sitä pystyy repimään puolihuomaamattomasti myös julkisesti, koska rupiahan on hyväksyttävää raapia. En ihan oikeasti muista, oonko sitä availlut millään terävämmällä, taidan kyllä olla, koska siltä se näyttää.
"Näyttää siltä, että tää arjen rytmi tekee sun voinnille hyvää."
Niin no joo, tavallaan, mutten jaksanut väittää terapeutille vastaan. Oonhan mä päivisin onnellinen.
Öisin näen painajaisia. Eikä ilmeisesti Blogger näytä Ö-kirjainta. Voilol*sniff*
"Ever throwing at his home
Two glass houses, twenty stones
Fourteen yellow, six are blue
Could it be worse?.. Quite doubtful."
- Peter Steele
Raavin reiden naarmun jälleen kerran auki, ja siihen sattuu, vaikka kyseessä ei ole iso jälki. Tulehtunut varmaankin, punainen ja kipeä. Mutta ehei, koska kyseessä on vain naarmu, jonka olen tehnyt omin kynsin (enkä ole yhtään avannut jälkeenpäin millään terävällä, eiku oho...) niin en anna sen parantua, vaan kynsin sitä lisää, jotta se suurenisi, kipeytyisi, arpeutuisi. Koska jostakin syystä mieleni haluaa nähdä kehossani arpia. Jälkiä, joista tarinoida (joo ei, en).
Pojat sai melkein mut lähtemään rastikierrokselle huomenna, mutta siellä on kylmä. Ja vähän arastelen edelleen humalaisia. Mutta lupasin harkita vakavasti seuraavaa häppeningiä.
Käsivarren naarmua olen repinyt lähes yhtä suurella ilolla kuin reittä, paitsi että sitä pystyy repimään puolihuomaamattomasti myös julkisesti, koska rupiahan on hyväksyttävää raapia. En ihan oikeasti muista, oonko sitä availlut millään terävämmällä, taidan kyllä olla, koska siltä se näyttää.
"Näyttää siltä, että tää arjen rytmi tekee sun voinnille hyvää."
Niin no joo, tavallaan, mutten jaksanut väittää terapeutille vastaan. Oonhan mä päivisin onnellinen.
Öisin näen painajaisia. Eikä ilmeisesti Blogger näytä Ö-kirjainta. Voilol*sniff*
"Ever throwing at his home
Two glass houses, twenty stones
Fourteen yellow, six are blue
Could it be worse?.. Quite doubtful."
- Peter Steele
maanantai 6. tammikuuta 2014
Life's a game I cannot win
Jostakin syystä ahdistaa kovin huominen. En vain käsitä, miten kouluunmeno voi ahdistaa näin paljon - siellähän on kivaa ja kaikki on mukavaa. Silti ahdistus painaa keuhkoja ja väntää vatsaa ja hankaloittaa hengittämistä.
Joka yö olen nähnyt painajaisia, joissa kaikki kohtelevat mua ilkeästi ja vihaavat mua. Kahdentoista tunnin unista huolimatta olen ollut väsynyt, viime yönä toisaalta nukuin huomattavasti vähemmän: vanhemmat tarjosivat aterian intialaisessa sillä synttärini on torstaina; kaiken lisäksi sain Totoro-lapaset, jotka äiti oli tehnyt.
Ahdistaa silti kovin.
3 mg melatoniinia tunti sitten, vielä ei väsytä oikeastaan ollenkaan. Huomenna herätys onkin jo puoli seitsemältä, viime aikoina olen mennyt vasta nukkumaan siihen aikaan.
Joka yö olen nähnyt painajaisia, joissa kaikki kohtelevat mua ilkeästi ja vihaavat mua. Kahdentoista tunnin unista huolimatta olen ollut väsynyt, viime yönä toisaalta nukuin huomattavasti vähemmän: vanhemmat tarjosivat aterian intialaisessa sillä synttärini on torstaina; kaiken lisäksi sain Totoro-lapaset, jotka äiti oli tehnyt.
Ahdistaa silti kovin.
3 mg melatoniinia tunti sitten, vielä ei väsytä oikeastaan ollenkaan. Huomenna herätys onkin jo puoli seitsemältä, viime aikoina olen mennyt vasta nukkumaan siihen aikaan.
lauantai 4. tammikuuta 2014
Never woke up, died alone
Väsyttää. En jaksanut edes naarmutella itseäni.
Olen vihainen itselleni. En ole jaksanut pitää yhteyttä niihin harvoihin ihmisiin, joita voin ystäviksi kutsua. Haluaisin, mutta jokin pistää vastaan. Erityisesti olen pettynyt itseeni siinä, että haluaisin piirtää eräälle ystäväiselle kuvan, josta puhelin jo ennen joulua. Ideakin on, mutta... Huomenna voisin aloittaa.
Piirtäminen on tapa, jolla osaan osoittaa, että välitän. Teen piirrustuksia vain tärkeille ihmisille. Siksi harmittaa, etten ole jaksanutviitsinyt...
Olen vain pettynyt itseeni. Haluaisin vahingoittaa itseäni, mutten jaksa. Viitsi. Halua?
Olen vihainen itselleni. En ole jaksanut pitää yhteyttä niihin harvoihin ihmisiin, joita voin ystäviksi kutsua. Haluaisin, mutta jokin pistää vastaan. Erityisesti olen pettynyt itseeni siinä, että haluaisin piirtää eräälle ystäväiselle kuvan, josta puhelin jo ennen joulua. Ideakin on, mutta... Huomenna voisin aloittaa.
Piirtäminen on tapa, jolla osaan osoittaa, että välitän. Teen piirrustuksia vain tärkeille ihmisille. Siksi harmittaa, etten ole jaksanutviitsinyt...
Olen vain pettynyt itseeni. Haluaisin vahingoittaa itseäni, mutten jaksa. Viitsi. Halua?
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
He fell asleep in the snow
Moninaiset ihmiset kirjoittelevat joko menneestä tai tulevasta vuodesta. Minä kun en muista mitään menneestä vuodesta, en osaa kirjoittaa siitä. Miten en voi muistaa? Pitäisi muistaa... Jotenkin muistelu tuntuu ahdistavalta, en halua tehdä sitä. Mutta nyt kun ajattelen, niin...
...ainakin pääsin ylioppilaaksi ja haluamaani kouluun.
...sain uuden ystävän blogimaailmasta.
...aloitin World of Warcraftin pelaamisen uudestaan, enkä lopeta sitä varmaan koskaan.
...viilsin pitkästä aikaa yhdeksän viiiltoa reiteen.
...raavin sitäkin enemmän itselleni naarmuja ja haavoja.
...olin ensimmäistä kertaa poliisin kanssa tekemisissä, kun Jonin isä kuoli.
...olin siis myös hautajaisissa.
...lääkitys muutettiin, sain myös migreenilääkkeet.
...sain älypuhelimen.
...rupesin tosissani opiskelemaan japania.
...halusin kuolla ja halusin elää.
Aika pinnallisia juttuja suurin osa, mutta niitä pystyy ajattelemaan ahdistelematta. Mieluummin sitten niin. Toivottavasti ensi vuosi (eli siis nyt jo eletään sitä koska kello on paljon) olisi parempi... vaikka pelkään, että ei se ole. Mutta aina voi yrittää.
...ainakin pääsin ylioppilaaksi ja haluamaani kouluun.
...sain uuden ystävän blogimaailmasta.
...aloitin World of Warcraftin pelaamisen uudestaan, enkä lopeta sitä varmaan koskaan.
...viilsin pitkästä aikaa yhdeksän viiiltoa reiteen.
...raavin sitäkin enemmän itselleni naarmuja ja haavoja.
...olin ensimmäistä kertaa poliisin kanssa tekemisissä, kun Jonin isä kuoli.
...olin siis myös hautajaisissa.
...lääkitys muutettiin, sain myös migreenilääkkeet.
...sain älypuhelimen.
...rupesin tosissani opiskelemaan japania.
...halusin kuolla ja halusin elää.
Aika pinnallisia juttuja suurin osa, mutta niitä pystyy ajattelemaan ahdistelematta. Mieluummin sitten niin. Toivottavasti ensi vuosi (eli siis nyt jo eletään sitä koska kello on paljon) olisi parempi... vaikka pelkään, että ei se ole. Mutta aina voi yrittää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)