Please say you can heal me…

"What if I could somehow store
Good memories in clouds
And fly to touch the moon
And your hand at the same time"

Huimaa. 

En ole pitkään aikaan enää kärsinyt varsinaisesti masennuksen oireista, mutta ahdistus on oikeampana ja vahvempana sitten viime kevään. Keksin mielessäni salaliittoteorioita itseäni vastaan, kaikki vihaavat sinua!, yritän puhua itselleni järkeä.

Saksalaisen sanat olen kirjoittanut Windows 10 Inkspacen muistilappuihin: Would you believe your own weather forecast? En tietenkään, olen aina väärässä. Pelkään turhia asioita, ja tiedän sen. Se haluaa että muistan sen silloinkin, kun en osaa ajatella.

Se esitteli minut tyttöystävänään tuntemattomille japanilaisille klubilla. Enkä haluaisi päästää siitä irti, mutta pelkään, että näin tulee tapahtumaan maaliskuun 21. päivänä, jolloin astun Suomeen menevään koneeseen samalla kun toinen jää odottamaan lentoa Saksaan. 

Vaihtelen japanilaisen kanssa pokemoneja, se urheasti pyrkii käyttämään englantia vaikka voisimme yhtä hyvin puhua japania, todennäköisesti suuremmalla menestyksellä. Ehdottaa illallista, mutta lompakostani ei löydy rahaa, joudun kieltäytymään. Ahdistus häviää, lumihiutaleita tipahtelee taivaalta kävellessämme kohti rakennusta, jossa asun. Matkalla näen intialaisen, muttemme puhu paljon. Se lähtee nopeasti kohti asuntoaan.

Muutaman viikon kuluttua lähdemme Sapporoon kuuden ihmisen ryhmänä. Olen juhlinut omia syntymäpäiviäni ja kavereiden synttäreitä. Joulua, syksyä, talvea, kevättä. Yhtäkään viikonloppua en ole viettänyt yksin.

Suomessa minulla ei ole läheskään näin paljon ihmisiä ympärilläni. 

Ja joku ihmettelee, miksen halua palata. Miksi haluan jäädä tänne onnelliseen kuplaan, jossa kaikki tuntuu olevan hyvin.

Näin unta, että olin muuttamassa Saksaan.

"It is a dumb thing to say,

But your life is better alive

Life is better alive…"

die Nacht ist heiß und wir sind nackt

En osaa kuvailla oloani.

En kestä ajatusta tulevaisuudesta.

Kiinnyn niin kovin, ajatus tämän todellisuuden loppumisesta ahdistaa suuresti.

Ich liebe dich..? 

I can get by now

"This time I won't hesitate
To kill to protect what I believe in"

Pelkäsin kaikkea pahaa, mutta täysin turhaan. Saksalainen, johon pelkäsin jo menettäneeni yhteyden, oli onkinut tietoni uudestaan ja jälleen löysin itseni viestittelemästä.
Lauantaina tehtiin ruokaa, pidettiin hauskaa, katsottiin South Parkia, juotiin, puhuttiin, ja lopulta päädyttiin tuttuun klubiin ensimmäistä kertaa ilman suurta seuruetta.

Halusi tietää painajaisistani, kertoi menneisyydestään, vitsailtiin kaikkea tyhmää, oltiin vain.
"I didn't know you could do such sweet things."
Olin täysin myyty kun Star Wars -referenssini tavoitti kohteensa, eikä jäänyt roikkumaan ilmaan ilman vastaanottajaa, kuten yleensä.

Tässä tuntuu olevan jotain enemmän.

Vaelsin väsyneenä ja krapulaisena kotiin sunnuntai-iltapäivänä, nukuin kolmen tunnin päiväunet ja olen ollut tekemättä mitään. Huomenna on tarkoitus tehdä koulujuttuja ja neljästoista päivä onkin kunnon syntymäpäiväjuhlat, sillä omien synttäreiden (huomenna) lisäksi kahdella muulla kaverilla on lähiaikoina omat syntymäpäivänsä. En jaksa murehtia edes opinnäytetyöstä, sillä niin paljon hyviä asioita on luvassa tässä ja seuraavassa kuussa. Ajatukseni eivät suostu liikkumaan maaliskuuta pidemmälle, koska tiedän, että silloin on pakko palata Suomeen, eikä yhtään onnellista asiaa mahdu sen ajatuksen kanssa samaan aikaan päähän.

Mutta nyt, mutta nyt, en halua ajatella sitä. Tällä hetkellä annan itselleni luvan olla onnellinen.

Lifelike and poseable. Hopeless and disposable.

"She says:
'I'm not in love, but I'm gonna fuck you 'til somebody better comes along.'"

En voi oikeuttaa käytöstäni millään. Tiedän, etten ole valehdellut, mutten tiedä, olenko ollut rehellinenkään.
Uudenvuodentoivotuksia, suunnittelen sitä ja tätä ja tuota, takaraivossa kolkuttaa joku pieni syyllisyydentunto, jonka itsekkyys murskaa alleen. Onko se itsekkyys kuitenkaan? En tiedä mitä haluan.

Tai.. tiedän sittenkin. Sen takia kiroan, ettei viesti ole mennyt vieläkään perille. Että joudun odottamaan vähintään viikon. Ehkä kaksi. Ja että antaa odotuttaa itseään ylipäätään.

Huomaan aloittavani passiivisen hylkimisreaktion. Vastailen lyhyesti, en ehdota mitään. En halua satuttaa, olen mieluummin hiljaa, koska olen liian pelkuri kohdatakseni asiat oikeasti.

Olen vain paha ihminen.