I'll pretend

Ahdistaa. Yllättävää.

Ainoa ajatus, joka mahtuu päähän, on uusi, parempi terä, jolla pystyisi tekemään niin paljon enemmän vahinkoa.

Jaksaminen on nolla. Pitäisi tehdä niin paljon asioita, muttei halua tehdä mitään. Tai ei, kyse ei ole halusta. Jaksamisesta. Ei jaksa tehdä mitään. Mikään ei kiinnosta tarpeeksi.

Olen kovin väsynyt.

Damaged beyond repair

"There is no rescue from the state in which I am now"

She's standing on an overpass in a miracle mile

En osaa aloittaa kirjoittamista. Hah, valhehan se oli, aloitin kuitenkin.

Jäin taas hetkeksi toimettomaksi. Saman tien ahdistus löysi luokseni. Yllättävää.
Mikään musiikki muutamaa kappaletta ei jaksa innostaa. Nojaan jatkuvasti reiteen toisella jalallani, reidessä ei ole suojaavaa sidosta, naarmuihin sattuu. Vappu on opiskelijoiden juhlaa, mutta haluaisin vain kadota pois pois pois kohtaamatta ketään, joka sattuisi vaikuttamaan edes hieman iloiselta.

Ajatukset lähtevät kiertämään vaarallista kehää.

"She's got here eyes open wide
She's got the dirt and spit of the world
She's got her mouth on the metal
The lips of a scared little girl"

You're lucky you don't have to wake up

"I'm a strip, strip, strip, and
I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything
I'm a strip, strip, strip, and
I flicker, flick, flick, flick
A flicker of celluloid
And there's holes, holes, holes
In my everything"

Herää ahdistuneena. Mene nukkumaan ahdistuneena. Taisin aloittaa tällä tavalla viimeksikin? En muista, päässä ei pysy mitkään asiat.

Mutta niin se vain on. Ahdistus on tullut takaisin. Jokapäiväisenä. Jatkuvana. Ikuisena.

Ahdistus ryömii luokse heti, kun jää yksin. APUA, sanoo pää ensimmäisenä. Odota! vastaa joku sisältä. Omatunto? Syyllisyys? Ylpeys? Mitä turhaan apua hakemaan. Kaikilla on jotakin parempaa, saat vain muistutuksia siitä. Älä kurota kohti ketään, auttavat kädet vetäytyvät lopulta pois kuitenkin. 
En vain voi pitää itseäni kiireisenä loputtomiin. Jatkuva univelka ei auta asiassa loppujen lopuksi ollenkaan, pyrin pitämään itseäni hereillä mahdollisimman myöhään välttääkseni ahdistuksen, mutta todellisuudessa uupunut keho ja mieli eivät jaksa pitää yllä edes kohtalaista vastustusta negatiivisia tunteita kohtaan. Kehä on valmis. Kuten kaikki. Koko homma pelkkää isoa noidankehää josta ei pääse pois. Ei, kyseessä ei ole edes kehä. Se on pyörre. Syvä, suuri ja tappava pyörre, johon olen uhkaavasti uppoamassa. Vajoamassa syvemmälle ja syvemmälle.

Ja... mitä syvemmälle vajoan, sitä enemmän pelkään. Pelkään myöntää mitään. Pelkään kertoa. Pelkään, että joko siinä käy kuten ennenkin ja BAM, pakko voida hyvin koska muuten se on hei hei.

Ja... pelkään samalla itseäni. Koska joku päivä saattaa napsahtaa. Pahasti.

"I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
I'm not of this world
You're not in this heart
This isn't in me
To open this box
You can't shoot the lock
I hide everything
So you can't see"

Line up

Reisi vuotaa verta.

Haavoista tulee jatkuvasti syvempiä ja syvempiä.

Enkä edes tiedä miksi kerron tästä. Haluan vain kertoa jollekin, vaikka se olisi vain kasvoton olemattomuus.

Life is but a long, sad game

"You know what you meant to me,
Emptied the room in your life that I paid for
When I lost my sanity
I made a mess I am now here to clean"

Odotan hetkeä poissa silmistä. Paha olo on saatava pois mielestä. Ainoa keino siihen tuntuu olevan ruumiillinen.

Revin käden jälleen auki. Nilkka vuosi verta (vahinkoraapaisu, mutten pyrkinyt vähentämään vuotoa mitenkään). Nyt odotan uusia haavoja, se on ainoa, mihin mieli on pystynyt keskittymään tänä iltana. Sairasta, eh? Kierre vaan tuntuu olevan valmis: ahdistus, riippuvuus, ahdistus, riippuvuus pyörivät ympyrää käsi kädessä. Arpia arpien päälle.

Jotenkin niin kovin surullista, että ainoa motivoiva asia on itsetuhoisuus. Haluaisinko apua? En osaa sanoa. Kyllä, sanoo järkevä puoleni. Ei, sanoo... sairas(?) puoleni. Enkä osaisi edes apua hakea. Liian säälittävää ja nöyryyttävää. Kulissi kaatuisi jälleen kerran.

"Some things are needless to say, 
we dive into the darkness

When everything fades to gray…"

So much more skin to break

Kulissi kaatuu...

3... 2... 1...

Itku tulee heti töistä päästyä. Itku tulee heti kun ei keskity pitämään itseään kasassa.

Itku tulee vaikka mitä tekisi.

En jaksa. Mielessä välähtää eri tavat kuolla ja pelkään pelkään pelkään pelkään ettei mulla ole syytä olla toteuttamatta jotakin niistä.

Turha turha turha turha turha turha elämä.

Kukaan ei tarvitse sinua. Kaikilla on joku muu. Olet vain mukavaa ekstraa. 

Ja olen jo päättänyt seuraavien viiltojen paikan. Kipu on ainoa asia johon voi luottaa tässä elämässä.

You infected me, took diamonds, I took all your shit

"I don't care if your world is ending today 

Because I wasn't invited to it anyway 
You said I tasted famous, so I drew you a heart 
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art "

Käsi auki? Ei, käsi ei kelpaa. Näkyvissä. Kesä tulee, lyhythihaisia tulee käytettyä. Ei käsi.

Nilkka? Sama ongelma. Sukkahousuja voi käyttää, mutta jos kotona haluaa olla, pitäisi olla esittelykelpoiset nilkat. 

Reisi? Sitä ei voi sitoa kunnolla. Toisaalta, väliäkö tuolla. Jatkuva kipu pitää ajatukset kurissa.

Viha on käsinkosketeltavaa, ja ainoa keino purkaa se on... yllätys yllätys, itseeni.
Koska en ole minkään arvoinen. Käytettävä, hylättävä. Turha.

"You drained my heart 
And made a spade 
But there's still traces of me 
in your veins"

Kukaan ei ole valmis taistelemaan puolestasi.

You can live with my pain, it's your own you cannot take?

"You pretend
I'll pretend
And cut, cut, cut"

Käteen sattuu edelleen. Haavan- naarmunhoito on surkeaa, puhdistus tapahtunut viimeksi... perjantaiaamuna? Ja sitten revin sitä pikku hiljaa auki uudestaan ja uudestaan.

Hetkittäin tulee oloja, että pitäisi saada lisää. Enemmän. Paha olo ei poistu muuten. Mutta samalla sen tietää, että kyseessä on vain ja ainoastaan riippuvuuden ääni. Pahan olon pitäisi poistua muutenkin. Tekemällä kivoja asioita. Puhumalla jollekin. Unohtamalla.

...mutta se ei unohdu. Se kaikken suurin tuska. Se, mistä ei puhuta. Ja se kaikki kanavoituu itsetuhoon, sillä kaikki on purettava johonkin. 

Olen monesti ärtynyt. Klassinen masennusoire, eh? Olen huonoa seuraa. Huonoa ryhmätyöseuraa, myös. Pomottavampi kuin ennen (!!!), vaadin kaikkea ja olen vain inhottava. Ehkä. En ole varma miten muut sen kokevat. Todennäköisesti ainakin liian vaativa.

Kyselyt osoittavat jälleen masennusta, keskivaikeaa, mutten ole yllättynyt. Olisin yllättyneempi jos eivät osoittaisi. Apua en ole osannut vieläkään mistään hakea. Tiedän, että niin pitäisi, koska 30+ viiltoa muutamassa kuukaudessa on jo yksinään sairaan mielen merkki, mutta se vain on niin vaikeaa. On vaikea marssia sen saman koululääkärin (joka lähetti aikoinaan lukiossa psykologille) paikkeille, ja ilmoittaa (vain pari kuukautta sen jälkeen kun kertoi päässeensä eroon masennuslääkkeistä) että olis pää vähän sekaisin. Taas.
Epäonnistuminen se on, ainakin omissa kirjoissani.

Nykyisin teen niin, että valvotan itseäni niin myöhäiseen, että olen liian väsynyt tehdäkseni mitään. Muuten 30+ saattaisi olla huomattavasti isompi luku.

"There's so much, much, much more skin to break
I haven't even taken off my gloves,"

And I'm screaming because of you

Käteen sattuu. En ole tehnyt sille (vielä) muuta kuin ottanut suojaavan sideharson pois. Ja se... naarmu, ei, pikemminkin haava, on ruman näköinen. Ilkeästi auki revitty, ärtynyt, kiristävä.
Sattuu.

Yksin jäätyäni romahdin olohuoneen lattialle itkemään, jonkä jälkeen myös nukahdin hetkeksi niille sijoilleni. Tunnen itseni yksinäiseksi, kissakin vain yritti purra (kiukustunut yrityksistä laittaa sitä kuljetuskoppaan).

Ajatukset kiertävät ympyrää, eikä se ole mikään iloinen ympyrä.

Olen kovin väsynyt.

I’m but a raft in a sea of sorrow and greed

"Blame me, it’s me 
Coward, a good-for-nothing scapegoat 
Dumb kid, living a dream 
Romantic only on paper"

Pääsen kotiin, ja mietin, miten sitä hajoaisi tällä kertaa.
Haluaisin puhua, mutta ketään ei ole.

On vain hiljaisuus. Yksinäisyys.

Päätä särkee. Huomaan jatkuvasti jännittäväni poskia, niskoja, hartioita. Puren hampaita yhteen huomaamatta sitä, ja tämä jännittää kaiken siinä ympärillä. Kaikki on kireää, keho rupeaa vastahankaan.

Näen kaupungilla hääseurueen ja ensimmäinen ajatukseni on, kuinka iloinen olisinkaan jos saisin polttaa nuo kaikki onnelliset ihmiset.

Jään illaksi yksin, enkä tiedä mitä se tulee käytännössä tarkoittamaan. Käsi on auki jo valmiiksi, miksei jatkaisi sitä... Välillä sitä miettii, miksi ihmeessä tuhoaa itseään kun siitä ei ole mitään hyötyä. Sitten paha olo ottaa vallan eikä kysele yhtään mitään.

"Wake up, mow the weed 
You’d be nothing without me 
Take my life if you have the heart to die

You bastards tainted my tool 
Raped my words, played me a fool 
Gather your precious glitter and leave me be 
The Great Ones are all dead 
And I’m tired, too

I truly hate you all!"

I want to kill you like they do in the movies

Cut

Cut

Cut

Cut.

Frozen

"Time will not heal these wounds.
And I'm bleeding because of you."

En jaksa.

"Was everything we had just a joke?
I've ran out of patience, tears and hope."

Joka välissä saa tuntea itsensä huonoksi. Hylkiöksi.

Sellaiseksi "ihmiseksi" jolla ei ole oikeutta ystäviin. Pitäisit vain näppisi erossa. Ole yksin. Kaikki kiittävät. Et ansaitse ketään.

"Perhaps I was just dreaming.

When I think these things had real meaning."

Rupeaa vaan oikeasti kärsivällisyys loppumaan.

It's worse to try to understand

"Do you believe in forever?
I don't even believe in tomorrow
The only things that last forever
Are memories and sorrow"

Käännetään veistä haavassa. Silleen oikein kunnolla. Väänentään vielä. Suolaa perään.
Toistetaan parikymmentä kertaa niin hyvä tulee.

Käteen muutama päivä sitten (perjantai? Lauantai? En muista milloin, päivät sekoittuvat yhtenväksi pötköksi, josta ei tiedä mikä suunta on oikea.) tehty naarmu rupeaa tulehtumaan. Se on kipeä.
Olenko tehnyt asian hoitamiseksi jotakin? Ehei, mitä vielä. Suunnittelin vain, miten sen saisi avoimemmaksi. Kipeämmäksi.

Mutta miksi? Niin, se on hyvä kysymys. Sitä vaan haluaa purkaa tätä oloa johonkin, ihan mihin vain. Ettei tarvitsisi ajatella. Ettei tarvitsisi tuntea. Tuntea, niin, tuntea mitä? Tätä isoa solmua, joka jäytää rintakehässä. Mitä haluan?

Hyväksyntää. Yksinäisyyden loppumista. Rakkautta. Sitä kai päällimmäisenä haluan.
Suomessa sitä ei saa. Japanissakaan tuskin.

Olen eksyksissä.

"Done it before
Time after time
Refused to learn your lesson
Gave 'til it hurt
Thought it was right
Only fools make mistakes twice"

...ja on varmaan turha mainita kahdesta (kolmesta?) uudesta naarmusta reidessä. En vain jaksa välittä enää.

About to Crash (Reprise)

Still it's hard to just get by
It seems so meaningless to try
When all I want to do is cry
Who would ever know I felt so sad

Even though I get so high
I know that I will never fly
And when I fall out of the sky
Who'll be standing by

Will you be standing by?

And the darkness will never understand it

"You can take me,

The grave can take me

The earth is waiting to eat us alive

I love you damaged,

I need human wreckage

I have to look up

Just to see Hell"

Olen vain niin kovin väsynyt. Nukkuminen on sellaista millaista se nyt on. Valveilla olo on sellaista millaista se nyt on. Tuskallista.

Hetkittäin on hyvä olla. Sitten taas iskee muistutukset kaikesta ja BAM, suru on syvää.

"Death is only a matter of a little pain"

Kun ei vaan jaksaisi. Mutta kai se on pakko. Sitä on liian kiltti. Aivan liian kiltti.

Yksinolo on vain niin kestämätöntä...

I want to disappear

"Look at me now.
Got no religion.
Look at me now.
I'm so vacant.
Look at me now.
I was a virgin.
Look at me now.
Grew up to be a whore.
And I want it.
I believe it.

I'm a million different things
and not one you know."

Tyhjyys. Tylsyys. Tietämättömyys.

"Disappear.
I wanna disappear, baby.
Disappear."

En osaa olla itseni kanssa. Naarmuja? Ei. Itkua? Ei. Vain tyhjyyttä.
Täytän tyhjyyden musiikilla, sillä samalla kuin aina ennenkin.
Mutta tyhjyys ei täyty, se on kuin reikäinen ilmapatja, vaikka kuinka yrittäisi täyttää, se ei täyty. Kaikki valuu sormien välistä kuin hiekka.

Ja oih, se itseinho. Vanha kunnon itseinho.
Reisi raavittu vereslihalle.

"Use me when you want to come
I've bled just to have your touch
When I'm in you I want to die

Use me like I was a whore

Relationships are such a bore

Deleted the ones that you've fucked"

But it was only a fantasy...

"Goodbye cruel world
I'm leaving you today
Goodbye
Goodbye

Goodbye

Goodbye all you people
There's nothing you can say
to make me change my mind

Goodbye"


Oliskin rohkeutta.

My pain's not ashamed to repeat itself

"Her heart's a bloodstained egg
We didn't handle with care
It's broken and bleeding
and we can never repair"

Ai sulla on paha olla ja haluaisit puhua siitä? Odota, ehkä jossain vaiheessa löytyy aikaa. Muista paikkasi, älä kuvittele että voisit kiilata jonossa. Aina on tärkeämpiä juttuja, kukaan ei välitä. Älä unohda. Älä unohda. Älä unohda. Älä.

Eilen se iski. Paha paha paha tunne, että "tässäkö se on? Nyt voisi olla hetki, jolloin kuolla." Säikähdin kovin, eihän mun pitänyt ihan oikeasti ajatella tolleen. Mutta sieltä se vain tuli. Turhautuminen ja viha, suru ja epätoivo. Kaikki yhdessä ja erikseen.

"You keep allowing yourself to be hurt through all the pain, suffering, frustration, annoyance and bothering that is in store for you . . ."

Hyvyyden perikuva? Mitä merkitystä, koska selkeästi ilkeät ovat suosiossa. Olet liian kiltti. Pitäisi osata ilkeillä, kiristää, uhkailla. Sitten ehkä saavuttaisit jotakin. Kilttinä annat muiden kävellä itsesi yli.

Olen aina se, joka joustaa. Pelkkä pelinappula sairaassa suhdepelissä. Ei sanavaltaa. "Jos luoja niin suo" tuntuu olevan mantra. Haluaisin puhua? Sori, odota. Haluaisin nähdä? Ei kannata edes yrittää. Ei onnistu kuitenkaan. Koska joku muu teki virheen. Ihan oikein että kärsit siitä. Äläkä kuvittelekaan tekeväsi itsestäsi marttyyriä! Sulla ei ole oikeutta mihinkään. Ole onnellinen siitä mitä saat. 

Olen täynnä vihaa, mutta hyvänä ihmisenä vihani kohdistuu vain itseeni.

Ja kotimatkalla mietin uutta paikaa uusille viilloille.

I'd kill myself to make everybody pay

Käsi vuotaa verta.

Toisessa tuoreet jäljet.

Pelkään pystyväni pian paljon pahempaan.

Am Ende bleib ich doch alleine

Ahdistaa.

Yllättävääkö? Eipä oikeastaan.

痛いよ。痛いよ。

Tuntuu vain niin kovin yksinäiseltä.

Ja se tuoksu seuraa edelleen. Tai ehkä kuvittelenkin kaiken. Voiko jotakin kaivata niin, että mieli keksii keinoja, joilla teeskennellä, ettei ole yksin.

I'll teach you about loss

"Now I will hit you where it hurts
Take what is rightfully mine 
I need a sign
That you're worth fighting for 
Winning or losing it all 
I am only a pawn"

Olen vihainen, petetty ja loukkaantunut. Mutta silti en osaa tuntea muuta kuin uskomatonta rakkautta, kiintymystä ja menettämisen pelkoa. Hullua, eikö?

"I can get by now
I'm not really dead
But I really needed someone to save me
Leaving me alone to die
Is worse than having the guts to kill me"

Count to 6 and die

1.

Olisi edes yksi ihminen maailmassa, joka sanoisi, että olen tärkeämpi kuin kukaan tai mikään. Luulen, että se ihminen on kuollut aikoja sitten.

2.

Rakastaa. Voiko se olla niin? Siltä se ei vaikuta, mutta mikä minä olen toisen tunteita tulkitsemaan.

3.

Löydän itseni taas yksin itkemästä.

4.

Sometimes I feel so worthless
Sometimes I feel discarded
I wish that I was good enough
Then I'd know that I am not alone

5.

Roope pistää viestiä. Sille puhuminen helpottaa hetkeksi, mutta herättää epätietoisuutta; teenkö ihan tyhmästi? Miksen vain pakene pois pois pois ja unohdu kaikkien mielistä. Japaniin voisi olla helppo kadota. Mutta tiedän, olen heikko. Jos olisin vahva, en enää olisi täällä.

6.

Heipparallaa...

And death has crawled in her ear

Muista vain, että olet niin... turha? Hyödytön? Alhaalla ettei sulle tarvitse edes kertoa totuutta. Se riittää että jättää roikkumaan tyhjän päälle. Koska miksi ansaitsisit kuulla sitä, mitä pitäisi? Sitä, ettet ole tarpeeksi hyvä. Sitä, ettet kelpaa. Sitä, että ehkä olisi parempi vain poistua koska poltat itsesi tulella leikkiessäsi pahasti, pahasti, pahasti. Ja se sattuu, sattuu, sattuu.

Aamusi alkaa ahdistuksella ja pahalla ololla. Suunnitelmilla, joista et kerro koska siitä ei puhuta. Joku päivä, tarpeeksi rohkeutta kerättyäsi, ehkä teet jotakin. Poistut. Lakkaat tuottamasta itsellesi tuskaa. 

Mutta tuskaahan haluat itsellesi aiheuttaa, eikös niin ole? Haluat avata ranteet, haluat näyttää koko maailmalle, kuinka paha olo sinulla on. Muttet tee sitä, et, koska et uskalla. Et halua tulla leimatuksi hulluna. Et halua vaikuttaa epänormaalilta. Tai heikolta. AINA KUULUU PÄRJÄTÄ. Yksin.

Et kelpaa. 

We are dead and tomorrow's canceled

Tuoksu jää. Ihoon, vaatteisiin, ilmaan. Se kietoutuu ympärille, käärien sisälleen.
Ja sillä hetkellä tulee hyvä olo hetkeksi. Hetkeksi tulee olo, ettei ole yksin.

Ja sitten putoaa taas.

Ovi kolahtaa takana kiinni ja sitten seison yksinäisyydessä, kuten aina ennenkin. Itkua riittää lisää lisää lisää lisää kunnes nestehukka kolkuttelee. Menneisyys tuntuu yhä surkeammalta ja surkeammalta, mutta se selittää miksi minusta on tullut näin rikkinäinen ihminen.

Luulen myös jälleen hävinneeni taistelun. Kuten aiemminkin. Ehkä olisi aika luovuttaa, hävitä sota, heiluttaa valkoista lippua.

Ahdistaa taas vaihteen vuoksi.

I’d still give my everything to love you more

"You are lust incarnate.
In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."

Olen edelleen hereillä, vaikka pitäisi olla jo unten mailla. Herätys on alle viiden tunnin päästä, tässä ei ole järkeä. En vain halua kohdata huomista. Haluan pysähtyä. Tähän ja nyt. Ikuisesti. Pelkään.

Pelkään niin kovin.

Aktiivinen kipu on muuttunut passiiviseksi. Pistävä tunne tylpäksi. Painostavaksi. Ja samalla on parempi olla. Passiivista tuskaa on helpompi sietää.

Näyttö on liian kirkas. Kolme milligrammaa melatoniinia ei tunnu missään liiallisen sinisen valon rinnalla. En uskalla mennä nukkumaan, en halua kohdata mahdollisuutta, etten saisikaan unta. Silloin tiedän, että olo muuttuu vaan surkeammaksi. Yksinäisyys öisin on pahinta. Yöt ovat pahimpia.

"Careless realism costs souls"

In der Tiefe ist es einsam

Urhea ilme. Urhea ilme.

Älä näytä pelkoa. Älä missään nimessä. Älä näytä mitään. Ole hiljaa. Ole uskottava.
Pidä itsesi kasassa.

Tekisi mieli vaan tehdä jotakin satuttavaa, jotta tämä epävarmuus unohtuisi.

Hakaneula tuijottaa hiirimatolla. Käytä nyt, merkityksetön kun olet kuitenkin.

EN.

Oothan.

EN.

Olet.

EN.

...aivan varma?

...kohtalaisen. Luulisin. Haluaisin olla. Ehken olekaan merkityksetön. Ehkä olen tärkeä ihminen kuitenkin. 

A pill to make you anybody else

Kättä särkee. Nyt on molemmissa käsivarsissa naarmut. Tämä uusi on vain niin pieni, että siitä tuskin jää suurta arpea, mikäli sen jättää rauhaan. Mikäli.

Hukun ajatuksiini. Kipu on se, joka pitää fokuksen jossakin muussa, kuin henkisessä pyörremyrskyssä. Se polte, joka tuntuu käsivarressa, haavassa, jota ei ole puhdistettu. Veri kuivuu haavaan. Yritän edelleen pitää fokuksen naarmussa (haavassa?), jotten ajattelisi mitään muuta. En halua ajatella mitään muuta.

Haluan, että edes kerran elämässäni, mulla olisi joku, joka pitäisi kädestä kiinni ja estäisi putoamasta synkkyyteen, jonka reunalla keikun. Ja valitettavasti tiedän, että se, joka minut voi sieltä pelastaa, on myös se, joka minut sinne voi työntää.

Nobody likes you!
Everyone left you!
They're all out without you
having fun!

Waste of life

"Sinä olet vain lelu! Tyhmä, typerä, merkityksetön lelu!"

Täysin arvoton. Käytettävä ja tarvittaessa poisheitettävä.

Haluaisin satuttaa itseäni fyysisesti, jotta henkinen kipu unohtuisi. Haluaisin niin kovin repiä ihon rikki, jättää pysyvät arvet, jotta muistaisin ikuisesti olla luottamatta kehenkään. Haluaisin niin syvät haavat, että menettäisin tajuntani ja kuolisin tietämättä sitä itse. Mutta se sattuu liikaa. Pelkään sitä. Jos uskaltaisin, en enää olisi täällä. Tuntuu, ettei elämällä yksinkertaisesti ole mitään hyvää tarjottavana.

Pelottaa. Pelottaa niin paljon. Pitäisi uskaltaa luottaa taas mutten vain pysty.

When it is broken, it will stay that way.

Overacting, baby

Eroahdistus. Top 3 -listalla "asiat, jotka haluaisin itsessäni muuttaa". Mikään ei ole inhottavampaa kuin paha eroahdistus. Ja se mulla on. Paha. "Ranteet auki"-paha.

Eroahdistus on siitä paha, että sille ei voi tehdä mitään. Olen kuin pieni lapsi, syvällä sisimmässäni pelkään, että joka kerta, kun henkilö katoaa näköpiiristäni, se voi kadota loppuelämäksi. Jokainen kerta voi olla viimeinen kerta. Tällainen ajattelu on äärimmäisen häiritsevää. Ja ahdistavaa.

Ja epänormaalia. Varmasti jollakin tasolla normaalia, mutta uskoisin oman ahdistukseni olevan jo epänormaalin luokkaa. Se on häiritsevää. Liian häiritsevää. Haluaisin pitää tärkeimpäni koko ajan lähettyvilläni, jotta tietäisin, että kaikki on hyvin. Jotta mulla olisi kontrolli. Tähän se taas tulee: kontrolliin. Äärimmäisen kontrolloiva ihminen haluaa kaiken kontrollin. Luonnollisesti.

Pystyn kyllä jollakin tasolla pitämään piilossa sen ahdistuksen. Välillä paremmin, välillä huonommin. Ja mitä jos oikeasti kaikki näkevätkin lävitseni, mutten vain tajua sitä itse?

Der beste Seemann war doch ich

Ahdistus painaa rintaa. Niin kovin, niin pitkään. Niin syvälle. Oli vaikea olla itseni kanssa, tuntui että pidin itseäni kasassa vain puhtaalla tahdonvoimalla. Tuntuu siltä edelleen.

Sain linkin videoon, katsoin sen kerran, katsoin uudestaan. Itkin kummallakin kerralla. Itken edelleen, pelkästä ajatuksesta. Kaikki oli niin osuvaa, kuvaavaa. Se loputon, synkkä meri, hetkellinen toivonpilkahdus, josta huomaa vaan pääsevänsä takaisin synkälle merelle. Toivotonta. Kaikki.

On taas aika koota itsensä. Näyttää vahvemmalta kuin mitä onkaan. Teeskennellä seilaavansa niitä synkkiä meriä, vaikka oikeasti on vain hukkumassa.

"Wo willst du hin
so ganz allein
treibst du davon

Wer hält deine Hand
wenn es dich
nach unten zieht

Wo willst du hin
so uferlos
die kalte See"

"Where do you want to go
so completely alone
you are drifting away

Who holds your hand
when it pulls
you under

Where do you want to go
so boundless
the cold sea"

- Till Lindemann

I'll be your scapegoat, I'll be your saviour

Umpikuja syvenee syvenemistään.
Olen varpaita myöten väärä, kieroutunut, jumissa.

Jouduin jättämään työt väliin migreenin takia ja tunsin itseni vain huonoksi ihmiseksi. Totta kai tiedän, että lapset olivat vain iloisia pianotunnittomasta päivästä, mutta en tehnyt velvollisuuttani = huono ihminen. Ei mitään uutta tämän(kään) taivaan alla.

Olen viettänyt illan yksin, suurin tapahtuma oli kissojen välinen konflikti. Huusivat taas, raahasin yhden pois, toinen hyppäsi takaisin jääkaapin päälle. Raukka. Vähän kuin minä, tavallaan. Tuntuu että kaikki käy päälle, eikä rauhaa saa kuin eristäytymällä. Kaikista ja kaikesta. Ja siinä kärsii eniten itse, tiedän sen. Mutta oma kärsimys on ehkä pienempi siten kuin toisella tavalla. Stand your ground, mikä se sellainen on. Kaadu muiden tieltä, hyvää elämää kynnysmattona. Jos sitä elämäksi voi kutsua.

"I'm not ashamed you're entertained 
But 
I'm not a puppet 
I am a grenade"

Totta kai pyrin elämään siten, että itse määrittelisin mahdollisimman paljon kaiken. Mutta... kun se ei ole mahdollista. Mokomat ihmiset ja niiden tunteet. Olisi huomattavasti helpompaa olla tunteeton psykopaatti, tai sosiopaatti, tai mikä ikinä sellainen onkaan. Ei välittäisi mistään. Ja pelkään, että jossakin kohtaa tulee se "räjähdys". Siitä näkee aina välillä viitteitä, ainakin itse näen sen. Sen täydellisen piittaamattomuuden ja tunnekylmyyden. En tiedä pyrinkö tarkoituksella siihen, koska en halua, että enää sattuisi. Ja täydellisellä tunnekylmyydellä se olisi saavutettavissa. Kenellekään en kelpaa muutenkaan, miksei vetäisi sitä kunnolla loppuun saakka. Olisi iloisena yksin.

"Whose mistake am I anyway?"

Kissa huutaa. On nälkä. Ja tästä tuli aina yhtä positiivista kuin ennenkin.

Die kalte See

Yritän pitää itkun sisälläni. Siihen asti että olen (fyysisesti) yksin, siihen asti täytyy jaksaa.

Sitä ennen en voi tehdä itselleni mitään. Sitä ennen en voi avata vanhoja haavoja yhtään sen pahemmin mitä ne nyt on raavittu auki. Haluaisin, kyllä.

Haluaisin pystyä näyttämään sen, mitä tunnen. Ainoa keino, jonka tiedän, on haavat kehossani. Ne ovat konkreettisia, niistä näkee, että kaikki ei ole hyvin. Silti olen siirtynyt takaisin käsivarsista reisiin, sillä en halua että ne näkyvät kaikille. En halua kenenkään tietävän.

Itku ei pysy sisällä, se pyrkii ulos väkisin. Yritän itkeä hiljaa, varovaisesti, kiinnittämättä huomiota. Tärkeää on niellä välissä, ääni pysyy normaalina tarvittaessa. Haluaisin vain jonkun, joka olisi vieressä, halaisi, sanoisi välittävänsä.

Istun täällä yksin. Kukaan ei ilmesty, mistä ilmestyisi? Edes virtuaalinen avunpyyntö ei tuota tulosta, kännykän näyttö pysyy mustana. Olen (henkisesti) yksin.

Kämmeneen on ilmestynyt kaksi pientä luomea. Tiedän, että luomet kämmenissä ovat yleensä huono juttu ja niitä pitäisi käydä näyttämässä, mutta samalla en halua. Onko sillä niin väliä? Mitä jos se onkin universumin tapa ilmaista, etten kuulu tänne?

Pelkään tulevaisuutta. Katsoin Ghiblin Only Yesterdayn tänään, rupesin kaipaamaan Japaniin. En tiedä mitä tekisin sen(kään) kanssa. Edelleenkään.

Mietin kuolemaa nykyisin ihan liikaa.

You put on our brave face and slip over the road for a jar.

Jos vain osaisin kertoa, mitä oikeasti tunnen.

Sen kaiken itseinhon, surun, pettymyksen, vihan, epätoivon. Mustasukkaisuuden, kaunan, katkeruuden, kyynisyyden. Kaipuun.

Yöt ovat pahimpia. Yksinäisyys kulminoituu pimeän makuuhuoneen kattoon.

Ja haluaisin jonkun vain nostavan minut täältä pimeydestä.

Who needs who, when and what the hell for?

"It's me I hate, not you at all
I am my own medicine,
Turned into a poison

I think I gave you a lot,
And not enough... I know
Tortured myself, same as you,
Without losing my sanity.
Where's my applause?

I see no reason to live in Hell.
How can life make me feel so incomplete?"

Olen yksinäinen ja tylsistynyt. Kuuntelen samoja biisejä uudestaan ja uudestaan, kierryn yhä syvemmälle mielen syövereihin ja pelkään, että kohta ei ole paluuta. Ehkä sitä rupeaa pikku hiljaa sekoamaan?

"I had a weakness and my walls came down
My tears won't reach the ground
Burn my new wound

I know I cannot feel regret for anything
If I was numb, I'd end this once and for all
I feel the burn, still...

I cannot face this day, my guards are down
I cannot love myself... weak, sad clown"

Pitäisi pian päättää lähteäkö Japaniin vai ei. Kummassakin on... puolensa? Lähinnä ajattelen negatiivisia puolia. En välttämättä osaa olla itseni kanssa Suomessa, jatkuva muistutus riittämättömyydestä ja näennäisestä tarpeellisuudesta (aka tarpeettomuudesta) on sietämätöntä. Mutta sitten toisaalta en millään haluaisi heittää itseäni täyteen yksinäisyyteen. Ja vaarantaa opintojen kestoa, onhan siinä sekin.

"I see myself, my fading color
I see no hope there... Where I always used to...

I fear your words, the things they mirror
Maybe that is all I am, just a reflection... please help me..

I see no reason to live in Hell
When you smile, you make me feel incomplete

But it's all ending, the clock's rewinding
We don't mean anything to me. You think?
I killed this silence for us to make things right
The words are loaded.

Once connected,
One torso, one head
One solid reason, the pain...
If love's the neck, kept us together, and apart...
Now it's broken...

There is no cast, no real salvation
When it is broken, it will stay that way
Believe me when I say this
I would not if I did not care"

Ilmaisen itseäni paremmin copypasteamalla tekstiä muualta kuin kirjoittamalla sitä itse. Onhan se aika säälittävää, yksi näistä harvoista asioista, jossa olen hyvä, poissa. Mutta jos joku osaa ilmaista paremmin tunteesi, mikset käyttäisi sitä? (Katsokaa nyt, olen sortunut sinä-passiiviin...)

"Tears don't mean anything
If we don't know when we're sorry
No one will win today we can't play this game... this way

We cannot soar and still stay on the ground
Don't wanna see me, hear me, hate me...

"Hate, hate, hate"

Jealousy's a phantom,
Something that was never, ever meant to find me
But now its pale green eyes have destroyed everything

You know how it must hurt, and I know,
There is nothing you've done to deserve this.

Apology's a policy,
Sometimes it really has to be, it's kept me afloat thus far..."

Ehkä kirjotan liikaa. Pitäisi pitää taukoa, jolloin joku mahdollisesti luovaksi kutsuttava voima kerääntyisi sisään ja kirjoittaisin mestariteoksen. Ehkä. Tai sitten en.

"This sure nuf's one nice
loose noose, perfect times...
Are we happy in this hell?
Is there someone who can measure...
Whose pain is bigger?"

- Tony Kakko