I'll pretend
And cut, cut, cut"
Käteen sattuu edelleen.
Hetkittäin tulee oloja, että pitäisi saada lisää. Enemmän. Paha olo ei poistu muuten. Mutta samalla sen tietää, että kyseessä on vain ja ainoastaan riippuvuuden ääni. Pahan olon pitäisi poistua muutenkin. Tekemällä kivoja asioita. Puhumalla jollekin. Unohtamalla.
...mutta se ei unohdu. Se kaikken suurin tuska. Se, mistä ei puhuta. Ja se kaikki kanavoituu itsetuhoon, sillä kaikki on purettava johonkin.
Olen monesti ärtynyt. Klassinen masennusoire, eh? Olen huonoa seuraa. Huonoa ryhmätyöseuraa, myös. Pomottavampi kuin ennen (!!!), vaadin kaikkea ja olen vain inhottava. Ehkä. En ole varma miten muut sen kokevat. Todennäköisesti ainakin liian vaativa.
Kyselyt osoittavat jälleen masennusta, keskivaikeaa, mutten ole yllättynyt. Olisin yllättyneempi jos eivät osoittaisi. Apua en ole osannut vieläkään mistään hakea. Tiedän, että niin pitäisi, koska 30+ viiltoa muutamassa kuukaudessa on jo yksinään sairaan mielen merkki, mutta se vain on niin vaikeaa. On vaikea marssia sen saman koululääkärin (joka lähetti aikoinaan lukiossa psykologille) paikkeille, ja ilmoittaa (vain pari kuukautta sen jälkeen kun kertoi päässeensä eroon masennuslääkkeistä) että olis pää vähän sekaisin. Taas.
Epäonnistuminen se on, ainakin omissa kirjoissani.
Nykyisin teen niin, että valvotan itseäni niin myöhäiseen, että olen liian väsynyt tehdäkseni mitään. Muuten 30+ saattaisi olla huomattavasti isompi luku.
"There's so much, much, much more skin to break
I haven't even taken off my gloves,"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti