We are dead and tomorrow's canceled

Tuoksu jää. Ihoon, vaatteisiin, ilmaan. Se kietoutuu ympärille, käärien sisälleen.
Ja sillä hetkellä tulee hyvä olo hetkeksi. Hetkeksi tulee olo, ettei ole yksin.

Ja sitten putoaa taas.

Ovi kolahtaa takana kiinni ja sitten seison yksinäisyydessä, kuten aina ennenkin. Itkua riittää lisää lisää lisää lisää kunnes nestehukka kolkuttelee. Menneisyys tuntuu yhä surkeammalta ja surkeammalta, mutta se selittää miksi minusta on tullut näin rikkinäinen ihminen.

Luulen myös jälleen hävinneeni taistelun. Kuten aiemminkin. Ehkä olisi aika luovuttaa, hävitä sota, heiluttaa valkoista lippua.

Ahdistaa taas vaihteen vuoksi.