Yritän pitää itkun sisälläni. Siihen asti että olen (fyysisesti) yksin, siihen asti täytyy jaksaa.
Sitä ennen en voi tehdä itselleni mitään. Sitä ennen en voi avata vanhoja haavoja yhtään sen pahemmin mitä ne nyt on raavittu auki. Haluaisin, kyllä.
Haluaisin pystyä näyttämään sen, mitä tunnen. Ainoa keino, jonka tiedän, on haavat kehossani. Ne ovat konkreettisia, niistä näkee, että kaikki ei ole hyvin. Silti olen siirtynyt takaisin käsivarsista reisiin, sillä en halua että ne näkyvät kaikille. En halua kenenkään tietävän.
Itku ei pysy sisällä, se pyrkii ulos väkisin. Yritän itkeä hiljaa, varovaisesti, kiinnittämättä huomiota. Tärkeää on niellä välissä, ääni pysyy normaalina tarvittaessa. Haluaisin vain jonkun, joka olisi vieressä, halaisi, sanoisi välittävänsä.
Istun täällä yksin. Kukaan ei ilmesty, mistä ilmestyisi? Edes virtuaalinen avunpyyntö ei tuota tulosta, kännykän näyttö pysyy mustana. Olen (henkisesti) yksin.
Kämmeneen on ilmestynyt kaksi pientä luomea. Tiedän, että luomet kämmenissä ovat yleensä huono juttu ja niitä pitäisi käydä näyttämässä, mutta samalla en halua. Onko sillä niin väliä? Mitä jos se onkin universumin tapa ilmaista, etten kuulu tänne?
Pelkään tulevaisuutta. Katsoin Ghiblin Only Yesterdayn tänään, rupesin kaipaamaan Japaniin. En tiedä mitä tekisin sen(kään) kanssa. Edelleenkään.
Mietin kuolemaa nykyisin ihan liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti