Show me myself without the shell

Oon hirveän huono kertomaan ihan oikeasti siitä, mitä mulle kuuluu. Mulla on oikeastaan tällä hetkellä yksi ystävä, jolle voi kertoa enemmän, kuin kenellekään. Mutta tänään... avasin hiukan itseäni. Sitä heikkouttani. Ja - ehkä - jollakin - tavalla - sain - kerrottua -


emmävoi kirjoittaa sitä. Enhän mä viiltele. Vain...


...niin.

Selvensin, miksi en ole tullut yksiinkään bileisiin.

Kerroin, miten pelkään, että pilaan kaikkien illan. Pelkään, että mikäli juon itseni känniin, herään seuraavana aamuna sairaalasta vai heräisinkö ollenkaan?.
Vastauksena tuli luonnollisesti "mut et sä illalla ehdi tehdä mitään ja sit kun tuut kotiin niin meet suoraan nukkumaan". Olisipa se niin helppoa, mutta pelkään, että näin ei tapahdu käytännössä. Lupasin kuitenkin, että seuraavalle rastikierrokselle tulen. "Baarit kun ei vain oo mun juttu."

Tunnen olevani kaikinpuolin umpisolmussa. Onneksi näen em. ystävää lauantaina, se varmasti helpottaa. Sunnuntaina poikien kanssa MTG-turnaukseen, odotan sitäkin innolla. Huomenna tapaan kansainvälisen "ystäväni" (ei se oo ystävä, en ole edes tavannut sitä vielä), jännittää...

Nytkin pitäisi olla nukkumassa.

One two three four - I don't wanna live no more

Kunnon viiltelyfiilis. Ahdistusmasennusangsti. Eikä mulla ole uutta kerrottavaa mistään.

Joomoi.

World coming down

"Still looking for someone who was around
Barely coping
Now I hate myself
Wish I'd die"

- Peter Steele

Niin suuri ahdistus. Ainakin nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin suuri.
Jotenkuten raapustin kolme matikantehtävää syke korvissa ja ahdistus rinnassa. Lähdettyäni terapiasta olin niin ahdistunut, että mikäli jokin terä olisi kätöseeni eksynyt, niin olisin sen myös käyttänyt. Onneksi epäonneksi en ehtinyt kotona olla yksin kuin hetkisen, eli mitään tapaturmaa ei tapahtunut.

En edes tiedä miksi ahdistaa näin paljon. Surettaa ja masentaa. Itkettää, mutta ei tule itku.

Diary in flesh

Pitäisi tehdä kaikkea. Olen kynsinyt naarmun kädessä kipeäksi ja kovaksi. Vähän ehkä tulehtuneeksi.

Olen monta päivää keikkunut taas tutulla keinulaudalla: viiltääeiviiltääviiltääeiviiltääviiltääeiviiltää. Olen edelleen tyytynyt kynsiin ja näiden aiheuttamien naarmujen jälleenavaamiseen hakaneulalla. Ei kai sitä tarvitse laskea viiltämiseksi..?

Sain juuri raportin koottua, seuraavaksi on vuorossa matematiikan ihmeellinen maailma. Vektoreita täysin käsittämättömässä muodossa, fysiikka on helpompaa.

Näen joka yö painajaisia. Edellisyönä näin ruumiin. Viime yönä... en muista.

Ja silti koen voivani hyvin.

Don't go there to mourn, but to celebrate

Jooniinkuniinkääs. Ahdistaa kivasti (joo ei), tein kuitenkin matikantehtävät, joihin meni puolitoista tuntia. Seitsemän tehtävää, eli se tekee... noin 13 minuuttia per tehtävä. Keskittymiskyky on nollan luokkaa, ehkä sen takia meni niin kauan aikaa. Pyörin tuolilla, heiluttelin jalkoja epätoivoisena ja tunsin itseni kaikin puolin laskutaidottomaksi sieneksi.

Raavin reiden naarmun jälleen kerran auki, ja siihen sattuu, vaikka kyseessä ei ole iso jälki. Tulehtunut varmaankin, punainen ja kipeä. Mutta ehei, koska kyseessä on vain naarmu, jonka olen tehnyt omin kynsin (enkä ole yhtään avannut jälkeenpäin millään terävällä, eiku oho...) niin en anna sen parantua, vaan kynsin sitä lisää, jotta se suurenisi, kipeytyisi, arpeutuisi. Koska jostakin syystä mieleni haluaa nähdä kehossani arpia. Jälkiä, joista tarinoida (joo ei, en).

Pojat sai melkein mut lähtemään rastikierrokselle huomenna, mutta siellä on kylmä. Ja vähän arastelen edelleen humalaisia. Mutta lupasin harkita vakavasti seuraavaa häppeningiä.

Käsivarren naarmua olen repinyt lähes yhtä suurella ilolla kuin reittä, paitsi että sitä pystyy repimään puolihuomaamattomasti myös julkisesti, koska rupiahan on hyväksyttävää raapia. En ihan oikeasti muista, oonko sitä availlut millään terävämmällä, taidan kyllä olla, koska siltä se näyttää.

"Näyttää siltä, että tää arjen rytmi tekee sun voinnille hyvää."
Niin no joo, tavallaan, mutten jaksanut väittää terapeutille vastaan. Oonhan mä päivisin onnellinen.

Öisin näen painajaisia. Eikä ilmeisesti Blogger näytä Ö-kirjainta. Voilol*sniff*

"Ever throwing at his home
Two glass houses, twenty stones
Fourteen yellow, six are blue
Could it be worse?.. Quite doubtful."

- Peter Steele

Life's a game I cannot win

Jostakin syystä ahdistaa kovin huominen. En vain käsitä, miten kouluunmeno voi ahdistaa näin paljon - siellähän on kivaa ja kaikki on mukavaa. Silti ahdistus painaa keuhkoja ja väntää vatsaa ja hankaloittaa hengittämistä.

Joka yö olen nähnyt painajaisia, joissa kaikki kohtelevat mua ilkeästi ja vihaavat mua. Kahdentoista tunnin unista huolimatta olen ollut väsynyt, viime yönä toisaalta nukuin huomattavasti vähemmän: vanhemmat tarjosivat aterian intialaisessa sillä synttärini on torstaina; kaiken lisäksi sain Totoro-lapaset, jotka äiti oli tehnyt.

Ahdistaa silti kovin.

3 mg melatoniinia tunti sitten, vielä ei väsytä oikeastaan ollenkaan. Huomenna herätys onkin jo puoli seitsemältä, viime aikoina olen mennyt vasta nukkumaan siihen aikaan.

Never woke up, died alone

Väsyttää. En jaksanut edes naarmutella itseäni.

Olen vihainen itselleni. En ole jaksanut pitää yhteyttä niihin harvoihin ihmisiin, joita voin ystäviksi kutsua. Haluaisin, mutta jokin pistää vastaan. Erityisesti olen pettynyt itseeni siinä, että haluaisin piirtää eräälle ystäväiselle kuvan, josta puhelin jo ennen joulua. Ideakin on, mutta... Huomenna voisin aloittaa.
Piirtäminen on tapa, jolla osaan osoittaa, että välitän. Teen piirrustuksia vain tärkeille ihmisille. Siksi harmittaa, etten ole jaksanutviitsinyt...

Olen vain pettynyt itseeni. Haluaisin vahingoittaa itseäni, mutten jaksa. Viitsi. Halua?

He fell asleep in the snow

Moninaiset ihmiset kirjoittelevat joko menneestä tai tulevasta vuodesta. Minä kun en muista mitään menneestä vuodesta, en osaa kirjoittaa siitä. Miten en voi muistaa? Pitäisi muistaa... Jotenkin muistelu tuntuu ahdistavalta, en halua tehdä sitä. Mutta nyt kun ajattelen, niin...

...ainakin pääsin ylioppilaaksi ja haluamaani kouluun.
...sain uuden ystävän blogimaailmasta.
...aloitin World of Warcraftin pelaamisen uudestaan, enkä lopeta sitä varmaan koskaan.
...viilsin pitkästä aikaa yhdeksän viiiltoa reiteen.
...raavin sitäkin enemmän itselleni naarmuja ja haavoja.
...olin ensimmäistä kertaa poliisin kanssa tekemisissä, kun Jonin isä kuoli.
...olin siis myös hautajaisissa.
...lääkitys muutettiin, sain myös migreenilääkkeet.
...sain älypuhelimen.
...rupesin tosissani opiskelemaan japania.
...halusin kuolla ja halusin elää.


Aika pinnallisia juttuja suurin osa, mutta niitä pystyy ajattelemaan ahdistelematta. Mieluummin sitten niin. Toivottavasti ensi vuosi (eli siis nyt jo eletään sitä koska kello on paljon) olisi parempi... vaikka pelkään, että ei se ole. Mutta aina voi yrittää.