I said, stay out of my dreams

"Love eternal.

Lust infernal.

Bleeding, burning.

Needing, yearning.

Moi cherie

You remain

A mystery to me."

- Peter Steele

On se niin kumma että vaikka kuinka ajattelisi, että nyt on hyvä olo, niin ei, kun ei vaan ole. Ahdistaa niin paljon ettei pysty keskittymään mihinkään näistä miljoonista hommista. Apua.

Ja meninkin lupaamaan eilen että itseni naarmuttelu saa nyt luvan loppua (kahden viikon saldo: ehkä 15 uutta jälkeä?), koska nyt on semmonen olo että sen vois hyvin rikkoa. Mutta kun, Enhän mä voi. Ranteiden naarmut ovat ehkä vähän tulehtuneet, ovat sen verran kipeät.

Kuukauden päästä psykiatriaika, en tiedä miten kehtaan mennä sinne selittämään puolen vuoden tapahtumia. 

"Joo kato olin mä tosi pitkään onnellinen kunnes tapahtui kaikkea ikävää ja koska mä en osaa reagoida mihinkään normaalisti niin nyt mulla on koristellut reidet ja kädet ja enkä tiedä mistään enää mitään ja joo kyllä mä siellä Japanissa pärjään kun oon näin hyvin pärjännyt täälläkin vaikkei ole terapiaa ja vaikuttaa siltä että sekoan kohta totaalisesti."

Niin ontto olo. 

Pelkään, että kohta naksahtaa. Ja pahasti.

God damn love 'cause it's breaking my heart

Puhuttiin asiat läpi. Jatketaan ystävinä, ehkäpä jopa parempina kuin ennen. Totta kai sattuu, todella paljon, mutta toisaalta olen onnellinen. Sain kuitenkin pitää tärkeimmän.

Helppoa se ei ollut, kummallekaan. Puhuttiin ja itkettiin (kyllä, monikossa), mutta lopulta asiat selviytyivät ja syötiin mansikkajuustokakkujäätelöä. Eli loppu hyvin, kaikki aika hyvin. Olishan se huonomminkin voinut mennä.

Puhuttiin paljon, paljon muustakin. Erityisesti mä puhuin, koska sitä vaan riitti. Lapsuudesta, masennuksesta, yksinäisyydestä, viiltelystä, peloista, ahdistuksesta, oikeastaan kaikesta. Ja siitä tuli niin paljon parempi olo, ettei sanoin pysty kuvailemaan.

"Mä en oo enää oo sun poikaystävä, mutta mä en ole menossa minnekään."

(En kyllä tiedä oltiinko me koskaan virallisesti yhdessä, mutta en viitsinyt mennä korjaamaan, koska lause muuten tuntui niin hyvältä.)

Liebe ist für alle da - auch für mich

Kaikki menikin paljon paljon paremmin kuin mitä olisi voinut kuvitellakaan.

Ajattelenkin sitä niin värisee sydän ja jalkoja heikottaa.

Pelattiin iltapäivä ja ilta Magicia, kollektiivisesti ESOa (minä näppiksellä, Heikki hiirellä) ja vain oltiin. En jälleen jaksanut lähteä kotiin illalla, joten kahden aikoihin painuimme pehkuihin. Seitsemän aikoihin rupesin heräilemään, jolloin yllätyksekseni kuulin "ootsä hereillä?". Vastattuani myöntävästi mutina jatkui, en täysin saanut alusta selvää, "...äh fuck it, kuule, et sä... niinku pidä musta?" (Huom. Turussa on tapana aloittaa kysymys "ei"-sanalla, joten suomeksi kyseinen lause olisi "pidätkö musta?") Eihän siihen voinut vastata kuin "no mitäs luulet?". Eli totta kai.

(Kuulemma rohkeutta oli pitänyt kerätä jonkin aikaa, mutta olen iloinen siitä, koska jos mun olisi pitänyt olla se aloitteen tekijä niin olisi mennyt todella kauan.)

(Eikä tuota tilannetta oikein saa kuvailtua tälleen jälkeenpäin kirjoitettuna, siinä oli jotakin sellaista, minkä jo unohdin, vaikka muistan kaiken. Sanatkin todennäköisesti väärin koska en vain muista mitä oikeasti sanottiin, vaikka kuvittelen niin.)

Ja jos joku nyt pitää mua inhottavana pettäjänä, niin me erottiin Jonin kanssa tässä jo jonkin aikaa sitten, valitettavasti muutossa kestää vielä, eli joudun asumaan sen kanssa tässä pari kuukautta. Mainitsinko tästä aikaisemmin? No nyt viimeistään.

...on vaan niin hyvä olo tällä hetkellä. On ihana tietää olevansa jollekin tärkeä.

Ja kuulemma uus tukkamalli on nätti.

(No why)

...failasinko kaiken?

Olo on kamala.

Reidessä yhdeksän uutta naarmua. Aina se on yhdeksän... mutta eikö se tavallaan ole onnennumeroni, onhan synttäritkin yhdeksäs päivä. Naarmuja aina yhdeksän. Pariton luku. Parittomat luvut ovat surullisia numeroita, aina joku jää yksin.

Mutta onko sillä väliä vaikka niitä olisi yhdeksän miljoonaa, onko? Jos failasin kaiken avaamalla sydämessäni asuvasta pimeydestä niin mitä sitten. Meni jo. さようなら.

Huomenna se selviää. Ehkä. Toivottavasti.

"Seems three years
Though maybe four
Someone drops dead
Whom I adore
You love someone
There will be grief
The kiss of death
Lips of a thief
Goddamnit"

- Peter Steele

Bella Morte

Haluaisin pukea sanoiksi ajatuksia, mutta niistä ei vain tule mitään. En saa kirjoitettua sitä, mitä tunnen, koska jos sen kirjoittaa, se muuttuu... konkreettiseksi. Enkä ehkä uskalla kuitenkaan vielä sanoa mitään ääneen, koska jos sanon, kaikki hajoaa tuhansiksi sirpaleiksi.

"Me ollaan hyvä pari, mä en muista kolmea sekuntia taaksepäin ja sä et taasen ajattele kolmen sekunnin päähän!"

Mutta kosketukset ovat ehkä hilppasen pidempiä lämpimämpiä tarpeettomia merkityksellisiä kuin kavereilla ystävillä yleensä... en uskalla antaa itsestäni mitään särjettäväksi uskallanpas! koska vielä keräilen palasia edellisestä kerrasta. Mutta kun siinä lähellä on niin helppo ja mukava olla...

“The human heart is like a night bird. Silently waiting for something, and when the time comes, it flies straight toward it.” 

― Haruki Murakami

Kädet tärisee, olen nukkunut kolme tuntia. MTG-paardit venyivät seitsemään aamulla, joten päätime jäädä yökyläilemään, heräsin itse kymmeneltä ja herätin pojat siinä kahdentoista pintaan, kun olin kyllästynyt makoilemaan yksin, kuunnellen yhden unista tuhinaa. Olen juonut liikaa - liian vähän? - kofeiinijuomia, syönyt kaksi banaania ja ottanut lääkkeet puoli vuorokautta myöhässä, joten pärisee kohtalaisen paljon. Puhuivat mut mukaan ESOon, asentelen sitä tässä ja toivon, että se ei ole niin hyvä kuin luulen, jotta en saisi uutta rahareikää WoWin lisäksi.

Käsien tärinä on ihan naurettavaa, pitäisi ehkä syödä jotakin, mutta ei maistu, ei. Hädin tuskin pystyy kirjoittamaan, vaikka olenkin kymppisormen mestari.

Menen huomenna kampaajalle, pojat ehdottivat otsatukkaa, saa nähdä uskallanko leikkauttaa sellaisen. Vähän tekisi mieli, mutta pelkään, ettei se sovi.

Jännittää.

Like a moth drawn to a flame

Ja siihen loppui sitten terapia. Käteen jäi kuuden euron lasku, eipä paljon muuta. Ehkä siitä oli jotakin hyötyä, jonka huomaan joskus paljon, paljon myöhemmin.

Olen ollut kuin pingispallo, kireänä stressistä. Yksi kohta rustattiin tänään yli stressilistalta, sillä selviydyin japanin kanji-/dialogikokeesta kunnialla. Yksi huolenaihe vähemmän, jippii. Tiistaina sit oikea koe kahta kauheammilla paineilla jne. Projektityön deadline kolkuttelee liian lähellä, ärjyin tänään kaikille enemmän tai vähemmän viattomille ryhmäläisilleni enkä kokenut minkäänlaista helpotusta stressiin. Että näillä mennän. Yksi Miranax piti ottaa vain koska hieman tuntui päässä alkavaa särkyä enkä ollut valmis ottamaan täysipainoisen migreenin riskiä keskellä koetta (muistammehan hyvin miten se viimeksi päättyi).


Tää kuvaa projektin etenemistä aika osuvasti.

Siinähän nää tärkeimmät tapahtumat ovatkin. En oikein tiedä mistä kertoisin, vaikka olisi varmaan kerrottavaa vaikka mistä. Näin siinä käy kun on ruvennut harrastamaan puhumista oikeassa(!) elämässä(!!).

Tein ihan törkeän mauttoman logon vektorigrafiikkaharjoituksissa.

....mitä en viitsi nyt laittaa tähän koska Blogger ei tue .ai-tiedostoja ja olen laiska enkä jaksa muuttaa sitä PNG-tiedostoksi (mikäli se on edes mahdollista... silloinhan se pitäisi rasteroida, ammirite?)

Bückstabü

Onko mulla mitään jännää kerrottavaa?

Yleisesti öisin tulee nukuttua tarpeeksi sillä koulupäivät alkavat hyvin myöhään, mutta torstain kahdeksan aamu yhdistettynä keskiviikon raidi-iltaan ei tiedä hyvää. Ja täällähän sitä edelleen toikkaroidaan hereillä.

Japanista ei ole vieläkään sen suurempaa tietoa, koska ilmeisesti se ei auta meitä että tiedettäisiin yhtään mitään.

Emmätiiä. Ranteessa on ollut pieni naarmu jo jonkin aikaa. En ole jaksanut viitsinyt halunnut? suurentaa sitä.

Ihmissuhteet heittää häränpyllyä ja löysin Akateemisesta Murakamin kirjan, joka oli vain pakko ostaa (Colorless Tsukuru Tazaki and His Years of Pilgrimage, lukekaa!) se on ollut todella hyvä, samastumisen leveli on yli 9000. Lukaisin vähän takakantta ja siinä se oli: 26 € samantien lähti sinne, koska kirja vain oli pakko saada mukaan. Enkä ole katunut.

“Maybe I am fated to always be alone, Tsukuru found himself thinking. People came to him, but in the end they always left. They came, seeking something, but either they couldn’t find it, or were unhappy with what they found (or else they were disappointed or angry), and then they left. One day, without warning, they vanished, with no explanation, no word of farewell. Like a silent hatchet had sliced the ties between them, ties through which warm blood still flowed, along with a quiet pulse.” 

- Haruki Murakami