“This truth: that he, the avatar of light, Supreme Master of the Jedi Order, the fiercest, most impeccable, most devastatingly powerful foe the darkness had ever known...

just-

didn't-

have it.”

― Matthew Stover, Star Wars Episode III: Revenge of the Sith

maanantai 8. toukokuuta 2017

When we fuck, we are all God's people

"I won't regret
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me"

Taas onnistunut tilanteeseen jossa kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään. Pelkkää fyysistä, siinä kaikki. Kolme viikonlopun aikana. Kaksi vähän pidemmälle.

Musta ei ole mitään jäljellä.

Tietenkään kukaan ei tiedä toisista. Miksi tietäisi? Ei sillä väliä, kaikki ovat vain käyttötavaraa.
Minä olen käyttötavara. He ovat käyttäjiä.

Yhden kanssa puhuttiin pitkään. Ehkä saatiin jonkinlainen side välillemme, ollaan vietetty aikaa muutenkin. Mutta ei sen enempää.
Viimeisin ei jäänyt edes nukkumaan, en kyllä pyytänytkään. En välttämättä olisi halunnut, mutta samaan aikaan olisin. Haluan teeskennellä edes sen hetken että joku välittää.

Että merkitsisin jollekin jotakin.

Haluaisin viiltää, mutta tiedän, ettei se ole fiksua. Varsinkin jos näen sen, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, uudestaan. Se tietää. Ehkä jopa välittää.
En halua vaikuttaa hullulta.

Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tämäniltainen enää jatka keskustelua, jota olemme käyneet viikon viesteillä. Sai varmaan mitä halusi. Ja niin kai minäkin, menin mukaan leikkiin.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Mutta se hyödytön jutustelu saa päivät kulumaan nopeammin. Tuntuu että jotakuta kiinnostaisi. Etten ole vain yhdentekevä henkilö jossain ei-missään. Mutta ne aina haluavat jotakin. Kuvittelen että itsekin haluan sitä. Ja lopputulos on tämä.

"Put me in the motorcade
put me in the death parade
dress me up and take me
dress me up and make me
your dying god"

tiistai 2. toukokuuta 2017

(Hate you the way I do)

Käsivarsi taas auki. Pelkkä ojentaminen sattuu.

Lyhistyn keittiön lattialle ja itken, en sitä kaunista elokuvaitkua vaan huutoitkua kun kaikki tuntuu murtuvan ympäriltä.

Katson tuttua hittisarjaa ja samaistun teemoihin aivan liikaa. Olen niin yksin.

Äiti soittaa kysyäkseen kuulumisia. En jaksa vastata moninaisesti.




Ja huomenna on työhaastattelu puhelimitse Tokioon.