All this burden is killing me

Mikään ei ole muuttunut eilisestä, mutta haluan silti purkaa tuntojani.

Sain sentään yhden ohjelmoinnin tehtyä, viimeiseen en pystynyt, joten säästin sen suosiolla huomisen illan viimeisille tunneille, jos vaikka päivällä saisin apua koulussa. Haluan keskittyä, mutta se on vain mahdotonta. Tiedän, että pitäisi tehdä matikan läksyt, mutten jostakin syystä tee niitä. Ahdistus on fyysinen, on paha olla, enkä oikein tiedä miten päin olisin.

Eikä mulla ole oikein mitään sanottavaakaan.

Tunnen itseni kovin yksinäiseksi.

One by one the stars are falling

Päivä meni Azerothissa Heikin kanssa pyörien. Ja koko sen kuusituntisen kakistelin itsekseni, pystyisinkö paljastamaan kuinka paljon mua joskus ahdistaa. "Mitä mieltä olet tyypeistä koulussa?". "Ootko huomannut miten se tyyppi kohtelee mua erillä tavalla?". Mutta ei, en pystynyt. En vielä uskalla, ollaan sen verran uusia tuttavuuksia, en halua riskeerata potentiaalista ystävyyttä huolilla vielä tässä vaiheessa.

Mutta kuinka olisin halunnutkaan!

Jonille luonnollisesti kerron oikeastaan kaiken, mutta haluaisin myös puhua jonkun, jota näkee päivittäin, joka tietää tämän yhden tyypin, jonkun joka näkee tilanteen mahdollisesti omalla tavallaan.

Haluaisin myös, että joku tietäisi, etten ole täysin normaali.

Ilmeisesti joku tuleva ilta järjestetään koulun ykkösille saunailta. Ajattelin osallistua, jos sinne tulee kivoja tyyppejä. Aion osallistua, ja otan raitaisen reiteni mukaan. Sittenpähän näkevät. Mutta miten arpiin suhtaudutaan? Huomataanko niitä, kyselläänkö niistä? Olisiko joku kenties huolissaan? 

Kännykkä poltteli kädessäni kun sanoimme heipat Azerothissa, halu paljastaa salaisuus oli suurempi kuin aikoihin. Selasin WhatsAppia, numero löytyi, en pystynyt. En uskaltanut. Haluaisin uskoa, että saisin ystävän koulusta, mutten osaa luottaa siihen vielä täysin. Mitä jos olenkin vain täysin väärässä?

Katsoin X-Factoria unohtaakseni ahdistukseni, muttei se auttanut. Salaisuus poltteli keuhkoissa, pyrkien pakoon vaikka väkisin. Ranteet huusivat painetta, olisin halunnut helpottaa oloa päästämällä paineet avaamalla ihon, mutta enhän voi tehdä niin. Sehän olisi tyhmää.

Epätoivoisesti kirjauduin myöhemmin uudestaan WoWiin, mutta ystävälistalla oli vain yksi henkilö paikalla, sellainen, jonka kanssa en niin paljon ole puhunut. Eipä se auttanut, joten pikaisen huutokauppakäynnin jälkeen poistuin paremmasta maailmasta oikeaan, kurjaan kylmyyteen.

Kehossa tuntuu ahdistuksen fyysiset oireet; mahasta vääntää, on huono olla, levottomuus - kaikin puolin paha olla. Venlafaxin on hyvä, mutta sekään ei ole aukoton.. valitettavasti sellaista lääkettä ei ole vielä keksitty, joka veisi kaiken pahan pois.

"All that great heart lying still
In silent suffering
Smiling like a clown until the show has come to an end
What is left for encore
Is the same old Dead Boy's song
Sung in silence"

- Tuomas Holopainen

Stand on a chair and scream as the tables turn

Olen ollut jotenkin niin irrallani kaikesta, etten keksi mitään kirjoitettavaa. Tällaista se normaali elämä on. Iloista arkielämää. En ole nähnyt edes painajaisia paljon, ainoastaan muutaman. Koulussa menee mukavasti, ihmiset ovat yhtä (joka yrittää jatkuvasti iskeä, vaikka hyvin tietää, että olen parisuhteessa... enkä edes pidä ko. henkilöä ylipäätään "viehättävänä", jos niin voi sanoa miespuolisesta henkilöstä) lukuun ottamatta mukavia ja kivoja.

Mutta sitten kun on yksin kotona, kuten nyt, tulee todella tyhjä olo. Tätäkö se on, kun puhutaan, miten identiteetti rakentuu pahan olon ympärille? En osaa olla ilman. Totta kai välillä tulee ahdistuksia ja muuta, jotenkin käsivarret huutavat "satuta mua", vaikkei ole silleen paha olla. Lääke ilmeisesti toimii kohtalaisen hyvin, ihmisten seurassa olen iloinen. En tunne itseäni masentuneeksi, en tunne itseäni iloiseksi. Olen vain.
Enkä pidä siitä, haluan olla jotakin. Loogista, eh?


"And here, I've grown
So fond of dread
That I swear it's heaven"

- Dani Filth

Our primrose path to hell is growing weed

Pudotus olikin nopeampi kuin luulin. Aamusta imuroinnin jälkeen tulokseton ohjelmointiyritys masensi pahasti, pakenin Azerothiin. Jotenkin päivä rullasi eteenpäin, illalla ruokaa tehdessäni en meinannut pysyä nahoissani, keskittymiskyky oli nollassa. Nyt sitten ahdistaa, haluan takaisin viimepäivien iloon, viihteeseen, onnellisuuteen. Ehkä joitakin ihmisiä ei ole tarkoitettu elämään onnellisena.

About to Crash?

"I'm alive again
The darkness far behind me
I'm invincible
Despair will never find me

I feel strong
I've got a new sense of elation
Boundless energy
Euphoria fixation"

- John Petrucci


Venlafaxin toimii kuin unelma. Olen ollut virkeä, iloinen, ihana, normaali ihminen. Paitsi nyt on flunssa. Masennusta tai ahdistusta ei ole näkynyt mailla eikä halmeilla, olen viimein elossa. Ostin pelihiiren WoWia varten, koulussa on kavereita, eikä Jonin kanssa olla riidelty aikoihin.

Mutta.

Pelkään, että tämä on vain vaihe. Että kohta tulee pudotus. Kovaa ja korkealta.

Putoaminen surujen suohon on todennäköisesti kova ja kipeä. Ja se on pilvi, joka uhkaa varjostaa hyvän mielen auringon.

All in all it was just a brick in the wall

Muutama päivä meni erittäin hyvissä merkeissä. Mutta tänään asiaan tuli muutos. Ahdistaa niin vietävästi. Toinen päivä ilman lääkkeitä, nyt elimistöni on poistunut pahoista SSRI-myrkyistä. Huomenna alkaa uusien myrkkyjen syönti, ja toivon todella, että ahdistus helpottaisi sillä. Yritin viettää aikaa Azerothissa - ja niin kyllä teinkin lähes neljän tunnin ajan - mutta sekään ei poistanut ahdistusta. Eli olo on kovin kurja.

Eipä mulla ole muuta sanottavaa, olen yksi kolmesta luokan opiskelijaedustajista. Ainakin jonkin aikaa, sillä asia ahdistaa ihan älyttömästi. Sovin opettajan kanssa, että saan katsella ja osallistua hieman omalla tahdilla, ja ilmoitan heti kun hommat ei suju. Infosin muutenkin opettajaa näistä psyykeongelmista, en tiedä tuleeko ko. asia vielä esille aloituskeskustelussa joka on parin viikon päästä.

Dancing on the borderline

Juupsista.
Viimeinen päivä Seronilia menossa. Pari päivää ilman mitään lääkkeitä, sitten Venlafaxin. Jänskää.

Mielenkiintoinen huomio Seronilin vähentämisestä: en ole nähnyt painajaisia. En ainuttakaan. Mistäköhän voisi johtua? Toisaalta, painajaiset ovat siirtyneet oikeaan elämään. Olo on ollut sanalla sanoen kauhea. Kuitenkin eilisen japaninkokeen jälkeen olo koheni silmissä. Nyt on taasen ihan-lähestulkoon-mitensennytsanoo-normaali olo. Ei se koe mennyt huonosti, muttei se mitenkään kauhean hyvinkään mennyt. "Isoisän kurkku on punainen. Ja kipeä." Joo, en muistanut oikein sanastoa, katkelma kirjoitustehtävästä "Suzukin perhe sairastaa".

Tänään kolmen tunnin hyppytunnilla voisin linnottautua ICT-talon nurkkaan WoWittamaan. Ellei se patchi pistä kaikkea tukkoon. Tänään myös japania, uusi kurssi ja opettaja. Kurssilla huomattavasti enemmän porukkaa kuin kesäyliopiston kurssilla.

Saa nähdä muuttuuko mieliala tästä johonkin suuntaan.

It could be a trap... It could be a trap.

Reisi sinisenä torstain ahdistuksesta olen roikkunut paniikin reunalla. Kouluprojektit vaativat voimia, tekisi mieli murtua. Japania olen lukenut aivan liian vähän. Azerothissa mieli lepää, mutta syyllisyys kolkuttelee päässä: mitäs sitä pelailet kun pitäisi tehdä töitä koulun ja japanin eteen? Häh? Ootpas taas niin hyvä, oikein kunnon ihminen!

"Mutkun ahdistaa ja haluan rentoutua ja wää!"

Sain pbl-raportin tehtyä. Hyvä siitä ei tullut, mutta kaipa kohtalainen. Ensi viikolla uusi juttu. Muut jutut odottavat tekijäänsä, mutta niillä ei ole niin kiire. Ehtii siis ahdistella ja panikoida myöhemmin.

Kunpa saisi vain murtua, säröytyä, ja tuhoutuatuhoutuatuhoutua.

“Pain is itself a god: the taskmaster of life. Pain cracks the whip, and all that lives will move. To live is to be a slave to pain.” 

- Matthew Stover, Traitor

The day that laughter died

Olen yksin kotona. Luukutan uudestaan ja uudestaan Cradle of Filthin Suicide and Other Comforts -kappaletta ja olen ahdistunut. Välillä taasen mikään ei tunnu miltään. Mitään ei jaksaisi tehdä. Yritin saada matikasta jotakin aikaiseksi, mutta liiallinen ahdistus esti keskittymisen. 

Seronilia olen nyt syönyt kaksi päivää kahdenkympin annoksella. Pari päivää vielä, sitten kymppiä neljä päivää. En siis ihmettele, jos mieliala tästä vielä laskisi.

Ryhmässä vaikutuksen alaisena asennan tällä hetkellä World of Warcraftia uuteen koneeseen. Ilmeisesti palaan takaisin Azerothiin. Se olikin vain ajan kysymys, olen tiennyt palaavani sinne joku päivä, olen ajatellut sitä vähintään kerran kuukaudessa. Luotan, että rahaa riittää. Ensin kuukauden testaus, josko kotona netti olisi tarpeeksi vahva pyörittämään sitä. Jos ei, niin sitten on surku.

Pelkään, että olen taas mokannut kaiken kaikilla elämän osa-alueilla. Elämä ahdistaa.

"Suicide is tried and tested formula for release."

- Dani Filth

Frostbitten

Niin.

Koulu on nyt sitten ihan virallisesti alkanut. Seronilit vaihtuvat ensi viikolla Venlafaxiiniin. Nyt annosta vähennettiin, pari päivää täytyy olla kokonaan ilman Seronilia. Ja näitähän ei sitten saa ottaa yhtä aikaa, kun on riski serotoniinisyndroomaan. Onko sulla ollut ajatuksia lääkkeiden yliannostuksesta?
"Ei silleen oikeasti, vähän tai joskus ehkä enemmän, emmä tiiä.."
Mutta Venlafaxiinin pitäisi auttaa paremmin juuri ahdistukseen, paniikkiin, kaikkeen mikä on viime aikoina ollut suurimpia ongelmia.

Nyt hieman ahdistaa. Muutama päivä ennen kallisarvoista viikonloppua. Sunnuntaina näen toivottavasti erään kaverin, on jotakin mitä odottaa (kouluttomuuden lisäksi).

Aloitin jälleen kerran Revenge of the Sith -kirjan lukemisen, sillä se on vain niin hyvä. Uskon, että se viehättää myös ihmisiä, jotka eivät ole niin Star Wars -ihmisiä. Ja kaiken lisäksi suomennoskin on loistava.

Aika pitäisi varata viiden viikon päähän, tässähän tulee rampattua psykiatrilla.
Ja oikeasti en haluaisi tehdä mitään muuta kuin huutaa, itkeä ja viiltää.

"I keep on walking, far away.
I keep on crawling, all in vain"

- Tony Kakko

Under construction

Tässä se on.

Kesken, mutta tässä se kuitenkin on.

Muuttuu lähiaikoina.

Tervetuloa!