Stand on a chair and scream as the tables turn

Olen ollut jotenkin niin irrallani kaikesta, etten keksi mitään kirjoitettavaa. Tällaista se normaali elämä on. Iloista arkielämää. En ole nähnyt edes painajaisia paljon, ainoastaan muutaman. Koulussa menee mukavasti, ihmiset ovat yhtä (joka yrittää jatkuvasti iskeä, vaikka hyvin tietää, että olen parisuhteessa... enkä edes pidä ko. henkilöä ylipäätään "viehättävänä", jos niin voi sanoa miespuolisesta henkilöstä) lukuun ottamatta mukavia ja kivoja.

Mutta sitten kun on yksin kotona, kuten nyt, tulee todella tyhjä olo. Tätäkö se on, kun puhutaan, miten identiteetti rakentuu pahan olon ympärille? En osaa olla ilman. Totta kai välillä tulee ahdistuksia ja muuta, jotenkin käsivarret huutavat "satuta mua", vaikkei ole silleen paha olla. Lääke ilmeisesti toimii kohtalaisen hyvin, ihmisten seurassa olen iloinen. En tunne itseäni masentuneeksi, en tunne itseäni iloiseksi. Olen vain.
Enkä pidä siitä, haluan olla jotakin. Loogista, eh?


"And here, I've grown
So fond of dread
That I swear it's heaven"

- Dani Filth