Yritän epätoivoisesti kurotella kohti jotain, joka voisi auttaa tähän yksinäisyyteen. Verhoan tunteet normaaliin kanssakäymiseen, tyhjään vitsailuun, turhiin viesteihin.
Mutta voih, kuinka haluaisinkaan sanoa mitä asioita oikeasti päässäni liikkuu.
Miten terä tietokoneen alla piilotettuna kutsuu jälleen.
Miten mietin iltaisin, miten onnistuisin kuolemaan.
Mietin miten avaan ranteen, nilkan, käsivarren.
Miten ketään ei kiinnosta, olenko täällä vai en.
Miten olen väsynyt elämään.
Ja kuinka paljon välitän näistä parista yksilöstä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.
Ja siltikään en pysty avaamaan suutani.
Näin toisen nopeasti eräänä iltapäivänä. En olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin halauksen, mutten saanut liikutettuani itseäni. En avattua suutani. En ilmaistua ajatuksiani mitenkään.
Olen surkea ihminen.
