Two steps forward, three steps back

Olen elossa.

Ja kaiken lisäksi ihan hyvässä kunnossa.
Tapaninpäivän kunniaksi kävin apteekissa ostamassa lisää venlafaksiinia jotta pää pysyisi edelleen kasassa. Nyt olen tyytyväisenä lääkevarastoineni eristäytyneenä kotiin. Paitsi että enpäs olekaan, sillä huomenna täytyy palauttaa auto, jonka sain jouluaattona käyttööni. Ja kaupassa pitäisi käydä, enää ei voi käydä syömässä sukulaisten kustannuksella.




Sosiaalinen elämä on rajoittunut Solamnic Knights -killan jäseniin ja skypettelyyn erään japanilaisen kanssa. Olen katsonut paljon animea (Ninja Scroll meni kokonaan, Ouran High School Host Club on nyt puolivälissä) ja pelannut WoWia. Löysin uuden rakkauden Type O Negativen muodossa ja kaipaan hieman ehkä kouluun. Mutta sitten toisaalta en kaipaa, olen onnellinen että saan valvoa puoli viiteen aamuyöstä ja nukkua kaksitoista tuntia, heräten aamiaiselle joskus neljän-viiden aikoihin.

En ihmettelisi, vaikka tämä ei-ahdistunut olotila häviäsi jossakin vaiheessa. Niin siinä aina käy. Tänään pieni masennukseen viittaava tuntemus käväisi nopeaan, mutta hävisi aika pian. Se kuitenkin muistutti siitä, että on ihan turha odottaa, että elämä olisi aina näin auvoisaa. Joo, onhan tää hirveen negatiivinen ajattelutapa, mutta en voi sille mitään.

Death is only a matter of a little pain

"Something thicker than despair
Rides upon the midnight air"

Turha varmaan edes sanoa mikä olo on.

En vain pysty käsittelemään mielessäni kaikkea, mitä terapiassa puhuttiin. Ilmeisesti mun pitäisi vain pystyä tekemään elämälläni jotakin myös loma-aikaan, eikä vain möllöttää masentelemassa kotona. Mutta minkäs teet kun olet niin yksin, jonka kavereilla on parempia kavereita joiden kanssa tehdä kaikkea. Pitkästä aikaa eikunsiiseihänsiitäolekuinparipäivää... ajattelin taas, että ei tässä elämässä ole mitään järkeä. Kuten terapiassa sanoin, ei mulla ole mitään.

"No light nor reef
No unsinkable of romance keeps me
Safely from the stormy seas"

- Dani Filth

And the miracle is that nothing has happened

Ahdistaa.

Ahdistaa.

Ahdistaa.

Täytyy ottaa melatoniinia, jotta nukahtaisin järkevään aikaan. Olen hukuttanut ahdistusta pelaamalla aamuyöhön, nyt pitäisi raahautua lounastamaan yhdeksi koululle. Fantasiapeleihin, Ruohonjuureen (20€ lahjakortti!!! (oikeesti Jonin mut ei se sitä halua)) ja terapiaan. Näin terapiasta untakin, olin jotenkin etuajassa/myöhässä sieltä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun lomalla näen tällaista unta. Vuorokausirytmi kun on sekaisin, niin viikonpäivät menevät sekaisin myös.

Lyhyestä BDI-testistä keskivaikean masennuksen pisteet. Tämän takia se on varmaan määritämätön diagnoosissa, puolisen vuotta sitten tehtynä olisi varmaan tullut lievän pisteet. Eikun hetkinen, kesällähän oli vielä pahempi, raidallinen reisi kertoo siitä. Ohhoh, aika rientää, mutta arvet pysyvät. En tiedä, määrittämätön mikä määrittämätön.

Ei pitäisi ahdistaa.

Ei pitäisi masentaa.

Kaikkihan on hyvin.

Junnailen tässä tilassa varmaan koko loppuelämäni.

So glad for the madness

"From grief that creeps to wreathe the sun
In drapes inwove with deathshead wing
I thank God for the suffering"

Tänään halusin kuolla.

Oikein paljon paljon kuolla. Viime päivinä olen ajatellut yliannostamista, viiltämistä, läheistä moottoritien (ja junaradan) kulkevaa ylikulkusiltaa.

Mutta sitten kuitenkin. En ole uskaltanut kehdannut viitisnyt  edes naarmutellut reisiä, raapinut vain. Ilmeisesti olen raapinut sääreni arville, koska jäljet eivät ole lähteneet sitten millään.

Olen tuntenut itseni yksinäiseksi, tunnen ehkä jollakin tavalla edelleen itseni yksinäiseksi. Oudoksi, myös. Miksi mä ajattelisin itsemurhakeinoja jos en ole edes kunnolla masentunut? Millainen olo mulla oikeasti on? Tunnen oloni kovin sekavaksi.

"Love would have conquered all
Love would have conquered...

Hate"

- Dani Filth

In the end

“And you rage and scream and reach through the Force to crush the shadow who has destroyed you, but you are so far less now than what you were, you are more than half machine, you are like a painter gone blind, a composer gone deaf, you can remember where the power was but the power you can touch is only a memory, and so with all your world-destroying fury it is only droids around you that implode, and equipment, and the table on which you were strapped shatters, and in the end, you cannot touch the shadow. In the end you cannot touch the shadow, in the end you don't even want to.” 

-Matthew Stover, Star Wars Episode III: Revenge of the Sith

Kept my heart in dark ruins

Ei tänään tapahtunut kai mitään erikoista. Viimeksi olen kirjoittanut... viisi päivää sitten? No, ahdistutti koko loppuviikon. Myös masennutti. Terapiassakin oli näääin lähellä etten purskahtanut itkuun. Mutta kun mähän en itke, en itke, en en en.

Reidet naarmuilla, raavin naarmuja auki. Käsivarsiin naarmuja, haluan enemmän.

Mutta sitten toisaalta tänään on ollut ihan ookoo päivä. Ei ihmeellisyyksiä, japanin dialogikoekin meni yllättävän hyvin. Olen taas liian myöhään hereillä, vaikka piti mennä aikaisin nukkumaan. Ehkä sitten huomenna menen aikaisin nukkumaan...

Ehkä se angstimasennusahdistuskausi meni nyt jo ohi?

Under red leaves bleeding

En jaksa tätä.

Ahdistaa.

 

Raavin reisiä verille, haluaisin tehdä jotakin paljon paljon enemmän. 

Mutten voi. Jos teen jotakin, olen jälleen kerran paha ihminen. Tai ainakin tyhmä. Ja kyllähän mä tiedän mitä siinä sitten käy, riitaa ja itkua ja lisää tuskaa. Mutta silti, miten ihmeessä tämä kurkkuuntarttuva ahdistus olisi saatava aisoihin?

En. Yksinkertaisesti. Kestä. Aamusta asti ahdistanut, enkä vain saa sitä pois, en sitten millään. En. Vain. Jaksa.

"Sairasta pilaa

Koko elämä

Yksinäisyys

Halauksena ympärillään"

- Hynynen

I grow fat with hatred

Aamulla tuli ajatus:

"voisinpas vähän raapia kättä silleen että siitä tulisi verta!"

jonka sitten toteutin.

Edelleen, näin iltasella, kätönen (siis käsivarsi) on kauniisti naarmuilla. Ei edes oikeasti kauniisti, mutta silti unohtelin tämän kaunokaisen ja esittelin sitä tahtomattani koulussa. Ehkä saatoin nähdä sivusilmällä pieniä, huolestuneita(ko?) katseita matikantunnilla, mutta koska aikaisemminkin Heikki on näitä ihmetellyt, olen kuitannut ne kuivalla iholla - mikä ei läheskään aina ole valetta, mulla menee usein vahingossa iho rikki, jos raavin sitä. Ja näin on käynyt aiemmin matikantunnilla, että olen ajatuksissani raapinut käsivarren rikki, joten... eipä sitä varmaan sitten sen suuremmin ihmetellä.

Ahdistelen täällä Exceleiden kanssa, olen hienosti saanut tehtyä vaikka mitä, mutta lähes kamalammin on hommia vielä tekemättä. Haluaisin kuitenkin kerrankin mennä ajoissa nukkumaan, niin fiksua olisi olla kirjoittamatta tätä, vaan tehdä jotakin järkevää, vetää melatoniinit kurkusta alas ja painella nukkumaan.

Mutkunmutkun. Kirjoituttaa, haluan purkaa ahdistusta. Möh. En edes osaa. Ehkä sitä vain pitäisi mennä nukkumaan. Mutta kun ahdistaa... eikä ahdista. On sekava olo, en taaskaan tiedä miten päin tässä olisi. Keskittyminen ei riitä mihinkään, olen vain ja ahdistun.

"You may find me crying in the closet of your room
What ghosts know only is how to come back
My prison will claim me again and again..."

...ja tekisi mieleni toistaa aamuinen.

Ps. Käteni (ranteesta alaspäin) pääsivät Turun Sanomien nettisivuille.

Pps. Ilmeisesti muu kehoni pääsi lehteen (kyllä ne kädetkin siellä varmaan on).

"...and take me, don't know where"

- Marco Hietala

Who hears the tears of nightfall?

Niin.

Tuotanoinikääs. Eipä ole mitään kerrottavaa. Kirjoituttaa vain.

Tänään oli kiva päivä. Esiteltiin Battlemastersit, enkä olisi yllättynyt (tai no olisin mut niinku silleen) jos paljastuisi, että ryhmämme olisi voittanut tämän(kin) kisan. Ständillä kuitenkin kävi porukkaa ihan runsaasti ja toimittajia tuli Turun Sanomista yms. paikallismedioista. Ja ilmeisesti tuomaritkin tykkäsivät.

Silleen on ollut vähän ikävää, kun en ole saanut mitään koulujuttuja tehtyä. Menin nukkumaan perjantai-iltana jo klo 23, nukahdin saman tien (migreeni avusti asiaa hieman), heräsin lauantaina klo 15 - koska Joni herätti. Olisin todennäköisesti nukkunut koko lauantaipäivän jos en olisi joutunut herätetyksi. Enkä mielestäni nähnyt mitenkään ihmeellisen mieleenpainuvia unia, jostakin syystä unta vain riitti. Randomeita ahdistuksia on (tietenkin) ollut, mutta... ei ihmeellistä. Olen raapinut itseäni verille - tahallisesti ja tahattomasti - olisin ehkä halunnut tehdä jotakin muutakin, mutta en sitten kuitenkaan ole tehnyt.

Ajattelin, että menisin heti The Walking Deadin jälkeen nukkumaan, mutta tässä sitä palloillaan. En ole ohjelmoinut, en tehnyt matikanläksyjä. Eli jee jee ja niin päin pois. Ahdistaa laiskuus. En vain saa itseäni tekemään mitään, mistä en nauttisi. Loppuviikosta mahdollisesti neljän päivän WoW-lanit. Kiinnostaisi osallistua, mikäli sinne tulee joku kaveri. Täytyy vain kantaa komeat lääkearsenaalit mukaan, tyylikästä.

Eipä mulla muuta.