"voisinpas vähän raapia kättä silleen että siitä tulisi verta!"
jonka sitten toteutin.
Edelleen, näin iltasella, kätönen (siis käsivarsi) on kauniisti naarmuilla. Ei edes oikeasti kauniisti, mutta silti unohtelin tämän kaunokaisen ja esittelin sitä tahtomattani koulussa. Ehkä saatoin nähdä sivusilmällä pieniä, huolestuneita(ko?) katseita matikantunnilla, mutta koska aikaisemminkin Heikki on näitä ihmetellyt, olen kuitannut ne kuivalla iholla - mikä ei läheskään aina ole valetta, mulla menee usein vahingossa iho rikki, jos raavin sitä. Ja näin on käynyt aiemmin matikantunnilla, että olen ajatuksissani raapinut käsivarren rikki, joten... eipä sitä varmaan sitten sen suuremmin ihmetellä.
Ahdistelen täällä Exceleiden kanssa, olen hienosti saanut tehtyä vaikka mitä, mutta lähes kamalammin on hommia vielä tekemättä. Haluaisin kuitenkin kerrankin mennä ajoissa nukkumaan, niin fiksua olisi olla kirjoittamatta tätä, vaan tehdä jotakin järkevää, vetää melatoniinit kurkusta alas ja painella nukkumaan.
Mutkunmutkun. Kirjoituttaa, haluan purkaa ahdistusta. Möh. En edes osaa. Ehkä sitä vain pitäisi mennä nukkumaan. Mutta kun ahdistaa... eikä ahdista. On sekava olo, en taaskaan tiedä miten päin tässä olisi. Keskittyminen ei riitä mihinkään, olen vain ja ahdistun.
"You may find me crying in the closet of your room
What ghosts know only is how to come back
My prison will claim me again and again..."
Ps. Käteni (ranteesta alaspäin) pääsivät Turun Sanomien nettisivuille.
Pps. Ilmeisesti muu kehoni pääsi lehteen (kyllä ne kädetkin siellä varmaan on).
"...and take me, don't know where"
- Marco Hietala
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti