(Gimme that)

Enpäs oikein jaksaisi olla. Paikallani. Liikkeessä. Täällä. Tuolla. Kaikkialla!

Koko ilta on mennyt harjoitellessa huomista CCNA:n koetta varten, saapastelen sinne katselemaan, miten onnistun konfiguroimaan ties mitä. Mutta sinne saa ottaa "lunttilapun", A4-kokoisen lappusen, johon olen raapustanut askel askeleelta konfiguroinnit ja jotain muuta knoppitietoa. Vaikkei siellä semmoista edes tarvita. Tuleepahan vain parempi mieli.

Terapiassa olin hiljaa.
"Mitäs sun mielessä on?"
"Ei mitään, väsyttää vaan..."
*noin 10 sekuntia myöhemmin*
"Mihis sun ajatukset nyt meni?"
"No kuule ei mihinkään just äskenhän niin sanoin."
Tyydyn vain pudistamaan päätäni ja hymähtämään "ei mihinkään".

Matikantunnilla ahdisti niin paljon, että käsi halusi sanoa itsensä irti. Siis en oikein tuntenut sitä, vaikka se möllötti edessäni pöydällä. Ja näinkin sen vielä. Samalla ahdistustikari veteli edestakaista maratonia välillä kurkku-pallea-kurkku.

Tänään lähetin vain yhden työhakemuksen. Eilen lähetin yksi tai kaksi. Huomenna lähetän lisää, sillä kesätöitä on pakko saada, koska rahat, jotka saan vanhemmilta, menee terapiaan. Muuten voi tulla hieman köyhä syksy.

The Walking Deadista on jäljellä enää yksi jakso ennen kauden loppua. Ai että on jännää!

Ja tänä aamuna oli jälleen *näin* lähellä naarmuttelu. Mutta enhän minä nyt semmoista! ...öhhöh.

Here comes the rain again, falling from the stars

Ja siinähän meni iloiset.. öhhöh, neljä(?) päivää ilman ahdistusta. Mikäs sieltä sitten tulla tupsahti, tosi iso ahdistus ja masennus, oli *näin* lähellä jälleen kerran ihon rikkominen, mutta voi! - jälleen kerran - en ole ollut yksin kotona. Ja aikaa on pitänyt käyttää hyödyllisesti, olen itkenyt Cisco-koetta tässä iltasella.
Ja siinähän pitäisi osata jotakin, eikä vain huijata, hyi... Mutta kai (pieni) huijaaminen on sallittua, mikäli vaihtoehto on oman päänsä syöminen? Toisaalta, en ole edelleenkään aivan varma, miten tämä tapahtuisi oikeasti. Kaipa se jotenkin...



Tällä hetkellä on siis todella masentunut olo. Ja kurja. Ja kipeä. Ja valivalivaliranteetaukinytheti-olo. Ehkäpä pitäisi harkita melatoniinin ottamista ja nukkumista, täytyisi olla iloisena ja virkeänä luennolla kello kahdeksan. Eipä oikein huvittaisi. Ei sitten yhtään.

Drenched in my pain again.

Outside the wall

Olen ollut yllättävän normaali viimeaikoina.

Torstaina astelin opiskelijaelämän kuuluisimpaan puoleen, vaikken ihan baariin asti mennytkään. Olen aina kammoksunut alkoholia ja mahdollista humalatilaa
a) alkoholin pahanmakuisuuden takia
b) mahdollisen masennusta pahentavan tilan aiheuttajana, joka voisi johtaa vaikka mihin
mutta kevyessä nousuhumalassa (ei siis kännissä, koska olen fiksu, enkä juo siihen asti) olenkin hyvin iloinen. Ilta oli oikein mukava, kului Magicin ja pienten shottien muodossa. (Siinä missä pojat vetäisivät Gambinat kerralla huiviin, minä lipittelin sitä yhtä shottia kaksi tuntia.) Elämä tuntui ihanalta, enkä olisi halunnut olla missään muualla.

Perjantaina tapasin Kaukoidästä tulleet vaihtarit pitkästä aikaa, ohjasin heidät(kin) Latteen, missä paikan omistaja ihmetteli, miksei minua ole siellä näkynyt aikoihin. Korealainen halusi kokeilla salmiakkia, mutta saatuaan pienen (ja oikein hyvän!) salmiakin suuhunsa, hän halusi sen sieltä heti pois. Ilmeisesti oli aika pahaa.
Tapaamisen jälkeen kotona odotti Rayman Legends, jota on ollut oikein mukava pelailla Jonin kanssa.

Tänään käväisimme Jonin ja Krisun kanssa testaamassa uuden kebab-pizzerian tarjonnan (aivan loistavat falafelit!), jonka jälkeen oli Jonin vuoro lähteä kavereiden luokse. Olenkin koko päivän nyt istunut koneella, raidannut, kuunnellut musiikkia ja etsinyt kaikkea kivaa netistä. Ehdinpä myös kerrata hieman japanin sanastoa. Ahdistus käväisi tässä nopeasti, mutta lähti pois, kun rupesin katselemaan netistä kaikkea kivaa. Vähän on yksinäistä, muttei mitenkään pahasti.

Mukavaa kun on ollut näin monta päivää hyvä mieli.



Jaa miksi toi kuva on noin iso? No, kattokaa sitä, niin ymmärrätte!

Less than zero

Ahdistaa ihan liikaa.

Aivan liian paljon.

Yritä tässä sitten rentoutua, jotta jaksaisi tehdä jotakin.

Huimaa. Päässä tuntuu oudolta. Nämäkö nyt on taas niitä ahdistuksen fyysisiä oireita?

En vain kestä tätä oloa.

Ahdistus pois! Pois! Pois! Pois!

Olen niin lamaantunut, etten jaksa edes yrittää lyödä ahdistusta pois.

The immolation scene

Media Player ei meinannut toimia ollenkaan, ja meinasipa nää pienet hermonriekaleet viedä mukanansa, mutta sainpa sen kuitenkin toimimaan.

Kuuntelen musaa Sithin kostosta, nostalgisoin SW-juttuja (pärisen siis täällä itsekseni Obi-Wanin (vähemmän)kuuluisista lausahduksista) ja kerään voimia tehdä kaikkea. Paitsi en tee mitään kivaa. Hoidan kouluasioita. Työasioita. Työharjoitteluasioita. Kaikkea.

Ja.

En.

Ehkä.

Haluaisi.

Tehdä.

Niitä.

Näin tänään pikaisesti kaveria kaupungilla, oli oikein mukava nähdä pitkästä aikaa. Muutenhan olen ollut normaalin epäsosiaalinen, ainoat ihmiskontaktit ovat koulussa. Olen päässyt takaisin kotiin, meillä on keittiössä uusi hana ja kylppärissä uusi suihku. Sadan megan netti odottaa vielä jossakin ulkoavaruudessa loppujen taloyhtiön osien odottaessa valmistumistaan.

Ja nyt voisin ruveta lukemaan koulusähköposteja. Ja yrittää olla hajoamatta Cisco-kokeeseen.
Eihän mulla taaskaan mitään asiaa ole.

"Hello there."

 ps. OMG, Bloggerissa samoja näppäinyhdistelmiä kuin Wordissa. Imma wizurd.

Loving you was like loving the dead

Pitkästä aikaa tulee kirjoitettua.
Tein CCNA-viikkokokeen ja huijasin vain vähän, koska tietoverkot eivät kiinnosta.

Raavin reiden naarmuille, rasvasin sen eilen ja kipu oli käsittämätöntä. (Miten The Body Shopin kookosvartalovoi voi tuntua rikkinäisellä iholla niin pahalta?) Seuraavaksi kirjoitan Japanin kulttuurikurssia varten tekstin kulttuurista.

Elämä rullaa tyhjänä paikoillaan, yritän vain pysytellä siinä kyydissä. Vielä viikko, sitten pääsee asumaan taas kotiin.

Ei ole mitään sanottavaa.

Haluaisin silti sanoa jotakin.