Trigger warning

Meille on kotiutunut kissa. Viisivuotias mustavalkoinen löytöpötkylä nimeltä Dango. Ja voi sitä, istuskelisi sylissä päivät ja yöt mikäli vain mahdollista. Kissa on Marin, otan tästä vain hyödyt irti, silittelen ja leikittelen ja pidän seuraa, en ole oikeasti mistään vastuussa. Mutta näin sen täytyy olla, rahaa ei ole ja Japaniin palatessani ei eläintä voi ottaa mukaan.

Ja taas se nykyajan trigger - Japani. Olo Suomessa on edelleen niin junnaavaa, väliaikaista, mitätöntä. Aina välillä rintaa kouraisee, suru iskee, pakko päästä takaisin, ikävä. Ostin Steamista euron pelin nimeltä 9.03m, kuten arvata saattaa liittyi juurikin vuoden 2011 tsunamiin. Ja itku silmässä pelasin sen läpi, muistot tsunamin pyyhkimästä paikasta tulivat mieleen paremmin kuin pitkään aikaan, ja myötätunto niitä ihmisiä kohtaan jotka sen kokivat - esimerkiksi pari kaveria Natorista jotka ovat tällä hetkellä Helsingissä vaihto-opiskelijoina, tapasin heidät Turussa muutama viikko sitten - kasvoi vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Vaikka todennäköisesti tulevaisuuteni Japanissa on Tokion suunnalla, silti halu päästä takaisin Miyagin prefektuuriin on kova.

En ole kirjoittanut usein, koska... en osaa sanoa miksi. Inspiraatiota ei ole. Kirjoitan Natsukin kanssa, sen lisäksi ei riitä kirjoitettavaa enää muille. Olen kirjoittanut liikaa työhakemuksia, kohta pitäisi valmistella kirjoittamaan hakemusta työharjoittelupaikkaan Osakaan. Jos siinä ei nappaa, niin toinen vaihtoehto on Sendai ja Tohokun yliopisto. Uran kannalta Osaka olisi parempi, mutta Sendai ja sen helppous houkuttelee. Haen kuitenkin ensin Osakaan, ihan vain jos vaikka saisinkin paikan. Natsuki kuitenkin on Tokion lähellä, eli kaukana joutuu olemaan.

Mielialallisesti on mennyt... hyvin. Niin kai voisi sanoa. Ahdistun edelleen helposti, mutten usko sen koskaan muuttuvan. Perusluonteeltani olen liian melankolinen päästäkseni pois ikuisesta pessimistisyydestäni, mutta ainakin pystyn tekemään asioita enkä ole vetämässä ranteita auki.
Olenko parantunut? Jaa-a, se on hyvä kysymys.

"You only lose what you cling to." sanoo teepussin narun päässä oleva paperinpala. Noh, niinhän se vähän on. Voisiko tuosta lauseesta ottaa jotakin opiksi?

Step-by-step dissection kit

Pitkästä aikaa voisi sanoa että masentaa.

Lieneekö vieroitusoireita, en tiedä, mutta viimeaikoina on uuvuttanut niin paljon ettei mitta-asteikot riitä. Unta ei saa ja itkettää vain Ghibli-elokuvien muovikansien pällistely. Rytmihäiriöitä on vaikka muille jakaa ja verenpaine laahaa erittäin alhaalla. Neljäs päivä lähes lääkkeettömänä (lue: vain migreeninestolääke (lol onko toi sana?), jota otan nyt hieman pienemmällä annoksella koska niin alhainen verenpaine).

Nopea luonnos eräästä Dream Theaterin biisistä

Koulussa on kivaa, peliteknologia on kivaa ja 3D-mallinnus tosi kivaa. 107 päivän päästä Natsukin pitäisi olla Suomessa. Ja silti on se sama tylppä masennus jälleen kerran. 

Totta kai pelottaa että on käynyt "pahin", masennus ei koskaan parantunutkaan vaan lääkkeet pitivät sen vain niin hyvin loitolla, että sitä ei huomannut. Ja nyt kun ollaan ilman niin sit se on tätä. Tai sit vain on huono päivä viikko ja kohta kaikki on hyvin, en tiedä. Saapa nähdä.

Olen laulanut flunssaisen kurkkuni kipeäksi ja piirtänyt pitkästä aikaa runsaasti.

"All the left is right

All the black is white

All the fast was slow

All the loose is tight

All the heat is snow

All the high was low

All the grief is fun

All the, all the rain is sun"

- Till Lindemann

The darkness comes and eats us alive

On tää parin päivän unirytminsiirto tehnyt tehtävänsä, heräsin automaattisesti jo yhdeksältä... silti väsyttää, keho huutaa joka solullaan kofeiinia.

Tänään alkaa viimeinen päivä venlafaxiinin kanssa. Jänskää.
Rytmihäiriöt ovat olleet kamalia. Nyt ne ovat (viimein) lievenneet, mutta edellispäivä (eli toissapäivä teille kaikille ei-turkulaisille) oli tuskallinen, kun ei meinannut sydämentykytyksiltään pysyä tolpillaan.

Migreeniä ei ole ollut viikkoon, estolääke kaksinkertaistettiin. Toimii. Flunssan sain kyllä jälleen kerran, oltiin kavereiden kanssa mökillä. Oli kivaa, vaikka tuliaisina olikin krapula ja flunssa. Jälkimmäinen jatkuu edelleen.

Olen joka päivä opiskellut japania, tarkoitus olisi tehdä JLPT N3 -koe joulukuussa. Ainakin on jotakin mitä odottaa... eikun? Niin, Natsukin olisi tarkoitus tulla joulukuussa myös Suomeen, kylläkin vasta tämän kokeen jälkeen. Katseltiin eilen lentolippuja, odotus on kova.

Muutto alkaa huomenna enkä ole edes villasukkia heittänyt vielä laatikkoon. Tänään olis tarkoitus aloittaa. Koulu alkaa maanantaina, lähetin sopivasti perjantai-iltapäivällä kv-koordinaattorille sähköpostia että milloin pääsis jutskaamaan Japaniin paluusta.

Rappiksesta kuuluu outoja ääniä.

Joku vois kertoa Natsukille et sen olis tarkoitus olla hyvä teknologiassa yms. jutuissa.

Eipä mulla muuta.

//Edit. En osaa kirjoittaa yhtään. Puolustukseni sanon, että viestittelen samanaikaisesti Linessa japaniksi. Vie aivokapasiteettia jne, eiks je?

Skills in pills

"If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
A green one for my self-aggression
Then a red one – ecstasy"

Nyt on neljäs päivä venloista irroittautumisesta ja vieroitusoireet ovat oikeat. Olen vähentänyt yhdellä murusella, eli hieman pelottaa että mitä jatko tuo tullessaan (yhdessä kapselissa on kuusi murusta, otan yhden vähemmän joka kuudes päivä). Oksettaa, huimaa, masentaa, ärsyttää, kaikki on vain tiivisti sanottuna kamalaa.

"If the jag gets really strong
A pink one goes with booze and blow
So I keep fucking all night long
The orange is for… I don’t know
A grey one for my perfect sleep
Yellow for my needful cure
A blue one keeps my boner steep
I take two, just to be sure"

Mitä muuta kuuluu...? En ole oikein saanut elämänrytmistä kiinni Suomessa. Kaipaan edelleen Japaniin. En jaksa edes kuvata kuinka paljon sinne kaipaan. Olenkin täyttänyt tyhjät päiväni Japanilla kaiken mahdollisen muodossa. Laskuri kännykässä tikittää joululomaan ja aikaan jolloin Natsukin pitäisi saapua Suomeen. Kohta tulee vaihtarit. Kohta muutetaan isompaan asuntoon. Kohta kohta kohta. Carpe fucking diem vaan. Mitään ei tapahdu nyt.

"A white one for whatever pain
In the end I start to cry
So I take the first again
I have a last one and I hope to die"

- Till Lindemann

Our two souls shall be one from now on…

On ikävä.

Ikävä Natsukia.

Ikävä Japania.

Suomi ei tunnu omalta. Näen kaiken ulkopuolelta, kuin lasikummun toiselta puolelta. Olen ulkopuolinen, en kuulu mihinkään. Haluan takaisin Japaniin.

Neljän ja puolen kuukauden päästä Natsukin pitäisi tulla Suomeen, yli sata päivää.
Jotenkin pitäisi siihen asti jaksaa.

Olen jetlaginen ja kipeä. En jaksaisi mitään. Skypettäminen Natsukille on ainoa valopilkku päivässä.

Joku päivä pitäisi jaksaa purkaa matkatavarat. Ei vaan jaksaisi.

Väsyttää.

大だんご家族

Huomenna täytyy sanoa heipat kampukselle ja lähteä etelään. Päivän vietän Natsukin kanssa, ja lauantaina olisi lento takaisin Frankfurtin kautta Suomeen. Hauskaahan tässä asiassa on lähestyvä taifuuni, jonka vaikutusta lentoihin ei vielä tiedetä. Tiedä häntä jos joutuu jäämään lentokentälle asumaan kuin eräässä elokuvassa konsanaan, kun toi "viisumi" umpeutuu lauantaina.

Jotta elämä olisi mahdollisimman hauskaa, munuaiset päättivät tulehtua tälleen kivasti viimeisellä viikolla. Edellispäivästä asti sattui selkä, ja ajattelin muiden vaivojen perusteella että kyseessä saattaisi olla juurikin munuaistulehdus. Eilen en enää jaksanut kipua ja huonovointisuutta, joten kävin ensin kääntymässä terkkarilla, joka mittasi kuumeen ja käski mennä lääkäriin. Sinne sitten rohkeasti yksin hoitamaan vaivaa. Kaikki meni loppujen lopuksi erittäin hyvin ja sain reseptit kolmeen eri lääkkeeseen, vaikka kaikki piti hoitaa japaniksi (kukaan ei puhunut sanaakaan englantia). Ilmeisesti on kuitenkin jonkun verran karttunut kielitaitoa matkalla.

Japanissa lääkkeet annetaan just eikä melkein, vain se määrä mitä tarvitaan.

Lääkkeet annetaan paperipusseissa, joihin on printattu potilaan nimi, kuinka monta kertaa lääkettä täytyy ottaa päivässä, lääkkeen nimi yms. Samat kuin mitä lapussa joka Suomessa liimataan reseptilääkkeisiin.

Klinikoilta saa aina tällaisen potilaskortin, jossa on nimi, klinikan aukioloajat (koska Japanissa sairaalat (kaikkia näitä kutsutaan siis sairaaloiksi) ovat auki ihan mielivaltaisesti), syntymäaika, sukupuoli ja mahdollisesti joku potilasnumero tms.

Kyseessä oli toinen kerta lääkärissä Japanissa, viikko takaperin olin huuhteluttamassa korvani kun en enää kuullut mitään (ei mulla ahtaat korvakäytävät ole tai mitään...), nyt olikin vähän vakavampi tapaus. Eilen illalla menin heti tenkon (roll-call, mikä ikinä onkaan suomeksi) jälkeen sänkyyn, jossa itkeskelin kuumeessa (otin kyllä kuumelääkettä mutta silti) ja pelkäsin kuolevani (koska liian monta kauhutarinaa munuaistulehduksesta). Ainakin toimi hyvänä muistutuksena että aika hyvin olen masennuksesta päässyt irti kun ei todellakaan halua kuolla, päinvastoin. Vaikeuksien jälkeen (salamointi piti hereillä) sain unenpäästä kiinni ja nukuinkin reilut kymmenen tuntia.

Tänään olo on ollut keskimäärin hyvä, hieman voimaton mutta paranemaan päin. Pakkasin lähes kaiken ja matkalaukkukaan ei painanut yllätyksekseni kuin kaksi kiloa enemmän kuin lähtiessä, ja vielä mahtuisi tavaraa.

Munuaisten takia missasin omat läksiäisjuhlani, mutta toisaalta on mukava viettää iltaa tälleen chillaten. Ei tarvitse ainakaan välittää mistään ja voi syödä suklaakeksejä (jotka loppuivat jo koska yhdessä paketissa vaan kymmenen keksiä... sniff).

//Äh, munhan piti kirjoittaa siitä kun Natsuki oli Sendaissa ja mitä kaikkea kivaa se sanoi ja niin päin pois... Ehkä joskus toiste.

Home sweet home

Viikko.

Viikko.

Yksi ainut viikko.

Sitten joutuu roikkumaan epätietoisuudessa että milloin tänne pääsee takaisin.
Parhaimmassa tapauksessa vuoden kuluttua.
Pahimmassa... kahden vuoden? Ei, pahimmassa tapauksessa en tiedä, milloin.

Natsuki tulee huomenna Sendaihin, saadaan viettää neljä päivää yhdessä. Vaikka totean tämän niin lakonisesti, olen oikeasti tosi iloinen.



Jutellessani mukavia ihmisten kanssa dormissa, mainitsen usein että lähden viikon kuluttua. Ja sitä ihmetellään suuresti, "häh? Niin pian!"
Eikä siihen voi vastata kuin "niin".

Ulkona sataa  vettä kovin, ja tänään pitäisi mennä ostamaan virallista päällepantavaa huomista esitelmää varten. Pohdinkin tällä hetkellä mikä olisi paras tapa välttää totaalinen kastuminen, täytyy toivoa että sade lakkaisi pian (joo lol niin varmaan...).

Ei mulla hirveästi ole mitään erityistä sanottavaa.

Väsyttää.

Drip your personality into my open arms

Kaikin puolin hämmentävä aamu.

Ensinnäkin kaikki sokerittomat kofeiinipommit sokeritonta Red Bullia lukuun ottamatta olivat loppu, ja koska en tykkää punahärästä, oli pakko tyytyä normaaliin Monsteriin.

Joni oli jo perjantaina viestitellyt mulle kaikkea puolirandomia, tänään ilmoitin että palauttaa sakset jotka kuului mulle, sen jälkeen lisää randomia viestittelyä. On se randomia. Ehkä meistä tulee ihan ystäviä joskus. Niin randomia. Koska pakko käyttää sanaa "random".

Pitäis löytää itselle asiallinen puku perjantaiksi. Wuppiduu.

Kerroin Natsukista eilen äidille ja Marille, eipä hirveästi liikauttanut, hiukan kyselivät perusjuttuja. Muutetaan isompaan asuntoon Marin kanssa elokuun lopussa - jopa yksi kerros alaspäin! Eipä ainakaan tarvitse vaivautua opettelemaan uutta osoitetta kokonaan.

Kaksipäiväinen migreeni rupeaa helpottamaan viimeinkin, 30 asteen helle ei helpota yhtään. Totta kai nyt olen jossakin muualla kun Suomessa ei ole kovat helteet, arvatkaas vaan mitä tapahtuu kun tulen takaisin...

Tapasin kolme vaihtaria Hirosesta, aika vähän englantia osasivat mut sit yks ei millään puhunut mulle japania vaikka itse puolet ajasta puhuin nipponia. Saa nähdä miten sujuu syksyllä loppujen kanssa.

Ahdistaa ihan vietävästi tieto, et kahden viikon kuluttua joutuu palaamaan Suomeen. Itse asiassa... tasan kahden viikon kuluttua olen jo Suomessa. Ja. Se. Sattuu.

Erittäin paljon.

Äiti kysyi eilen "Onko mukavaa tulla pitkästä aikaa Suomeen?" enkä voinut vastata kuin "Ei". Kun ei se ole. Pakko yrittää etsiä paikka täältä neljänneksi vuodeksi, ei auta muu.

日本に帰りたい。

Und fühlte sich gut an

"I love you."

Viikonloppu meni liian nopeasti.

Uenon asemalla rullaportaissa jännitti enemmän kuin koskaan, vaikka samaan aikaan hymyilytti niin että oli vaikeuksia pitää naama perusjapanilaisena ilmeettömänä. Eihän sitä halua ylimääräistä huomiota herättää, eihän? Ja - voih! - kuinka hyvältä tuntui sitten nähdä koskea oikeasti eikä vain Skypen välityksellä, sitä en voi kuvailla sanoin.

Siitä sitten Asakusaan ihmettelemään turisteja ja temppeleitä, syötiin, jonotettiin Skytreehen ja vietettiin siellä hetki jos toinenkin, Tokio on auringon laskettua erittäin kaunis loputtomine valoineen.

Sunnuntaina tuli käytyä muun muassa Tokyo Metropolitan Govermentin näköalatasanteella (kyseinen byrokratiainstituutio on myös Natsukin työpaikka, mutta sunnuntaina oli sillekin ensimmäinen kerta kyseisessä kerroksessa). Pääsin jopa tutustumaan Tokion parhaaseen (tai näin se mulle väitti) ramenpaikkaan, jossa mua sitten ihmeteltiin oikein kaikkien työntekijöiden voimin (kyseessä on siis Natsukin/sen työkavereiden kantapaikka jossa tuntevat sen nimeltä ja auta armias kun vakiasiakas saapuu arkivaatteissa jonkun vieraan naishenkilön kanssa). Selkeästi se on musta ylpeä kun pomo ja työkaveritkin ovat musta kuulleet (ja ovat hirveän kiinnostuneita sekä kyselevät paljon). Kaipa se on osa japanilaista yhteisöllisyyttä, Suomessa ketään ei kiinnosta.

Oli mukava huomata että kaikki stereotypiat japanilaisesta "tunteettomuudesta" ei ainakaan tämän ihmisen osalta pidä paikkansa; tunnen itseni kunnon suomalaiseksi puupökkelöksi kun en vain osaa sanoa mitään mukavaa, sieltä taas tulee vilpittömiä kehuja ja asioita, joita en ole keneltäkään muulta kuullut ja sitä aitoa huolenpitoa, mitä en ole ennen saanut, siitä pidän kovin (ei saisi vertailla exiin mutta Natsukiin verrattuna Joni oli kyllä todellinen tunteeton moukka jopa suhteen alkuaikoina).

Eräänä hetkenä tuli käytyä arpia läpi (älkää kysykö mistä loukkaantumiskertomukset lähtivät kun en meinaa itsekään muistaa) ja lopulta päädyttiin mun hienoon kokoelmaani. Siinä sitten pieni itkunpoikanen silmässä sopersin jotakin ja tunsin oloni tyhmäksi, mutta mitä tekee hän? Ottaa syliin ja kertoo, että ei haittaa, pitää musta yhä. Ei tuomitse.

Illalla shinkansen takaisin Sendaihin lähti seitsemältä, eikä lähtö ollut helppo. Kahden viikon kuluttua tavataan uudestaan täällä Tohokun päässä, ja sitten onkin aikaa vähän enemmän. Onneksi.

Tänään oli yllätyksekseni vapaapäivä, ovet olivat labrassa lukossa joten täällä sitä laiskotellaan hyvällä omallatunnolla. Katson Clannad: After Storya ja onnistuin spoilaamaan itseni. Jes. Tää kuului taas tähän pakolliseen loppukevennykseen kun eihän tekstiä voi jättää tunteelliseen päätökseen, eihän? Ottakaa hauska kuva jonka löysin netistä:

Dressed in sparks and light

Tänään on niinku vapaapäivä mut oon kuitenkin labrassa et laiskottelen täällä silleen puolikkaalla omatunnolla. Lähden todennäköisesti aikaisemmin, menen tutkimaan Natorin temppeleitä, mikäli ei rupea satamaan (on uhkaavan harmaata nimittäin).

Huomenna lähden Tokioon(!).
Vähän jännittää, vaikka eilenkin olisi kevyesti mennyt enemmän aikaa Skypessä. Sekin mietityttää, että pitääkö huhut paikkansa ja saadaanko paljon tuomitsevia katseita. Oh Japanese, why you so Japanese? Ongelma ei olisi niin suuri Tohokussa, jostakin syystä ihmiset ovat täällä rennompia ja avoimempia, mutta ilmeisesti Tokiossa asia ei ole ihan niin. Eipä sille mitään voi, täytyy kestää.

Väsyttää.

Jätin jälleen kerran Monsterin ostamatta ja tyydyin "kofeiinipitoisena" mainostettuun Pepsi Strong Zeroon. Joo-oh, onhan siinä enemmän virkistystä kuin Nex Zerossa, jossa ei edes kofeiinipitoisuutta mainita, mutta toi 19 mg/100 ml ei pärjää edes Special Zeron 23 (tai 24) mg/100 ml kanssa tapellessa, Monstereista (40 mg/100 ml) puhumattakaan (ookoo, Monster onkin ihan energiajuoma joten eivät täysin vertailukelpoisia). Plussaa kovasta hiilihappopitoisuudesta. Siinä päivän kofeiiniesittely, ehkä tekin muistatte jo nämä luvut kun niitä kirjoitan tänne noin joka toinen viikko.

Tuota noin. Mitäs muuta.

Eipä tässä oikein mitään... tässä taas vähän jotain kuvia, osa aika kauan aikaa sitten otettuja.

Temppeli X paikassa Y. Jossakin päin Miyagia.

Edelleen paikka Y. Ei voi muistaa missä. Ei nähty karhuja.

Nagamachin asema (Sendain esikaupunkialuetta). Harvoin näkee Japanissa juna-asemaa näin tyhjänä, mutta sunnuntai-iltapäivä on varmaan paras aika nähdä se.

Hienosti epäonnistunut rajaus, mutta tässä normaali lounas asuntolassa.

Lounas eräässä ravintolassa Sendaissa. Riisiä, tonnikalaa (ehdin syödä suurimman osan tonnikalasta ennen kuvan ottamista (durp)) ja udonia.

Baseballia. Iso stadioni.

I hate to hate and I hate that

No ei vaineskaan, tässähän ollaan iloisempia kuin... Pikachu? En keksi tähän hätään mitään hyvää vertauskuvaa, mutta sanotaanko nyt näin, että olen iloinen. (Soi vain päässä kappale josta repäisin sanat otsikkoon.) Luonnollisesti ikävä Tokion lähistölle kasvaa päivä päivältä (kuusi päivää!), ja kauhulla odotan paluulentoa Suomeen, mutta muuten menee erittäin hyvin.

Eilen kerroin Natsukille itsestäni, historiastani ja tästä kaikesta mielisairausmikälieneeonkaan-hommelista. Kerroin, että olen just parantumassa (hei, se on totuus). Kerroin, että silti syön vielä lääkkeitä. Kerroin, että mulla on arvet ranteessa. Ja mitä sanoi hän?

"I don't want to know just about the good things. I want to also know the bad things. I wanna know everything about you, and I wanna accept all of them."

Toi on varmaan ihanin asia mitä mulle on ikinä sanottu.

Seuraavaksi menen syömään lounasta ja lähden kohti Sendaita. Toivottavasti sade olisi lakannut jo.

In mir ist auch das Böse gut

En ole saanut tehtyä hirveästi mitään kehittävää tänään, lähetin sähköpostin vaihtareille ja siinä kaikki.



Energiatölkkipino kasvaa ja kasvaa, olisin varmaan rikas mikäli pistäisin rahat kofeiinin sijaan vaikka... säästöön? Mitä ideaa olla väsynyt ja rikas mikäli voi olla virkeä ja köyhä?

On nälkä, tänään on taas currya enkä oikein pidä siitä. Kyllä nyt Japanissakin täytyy olla yksi ruokalaji mistä en tykkää.

Ilmastointi on kylmä, labrassa on mukavaa villatakki päällä, mutta silti hieman paleltaa.

Till Lindemann kuulostaa oudolta englanniksi.

Ei tästä tekstistä saa mitenkään jäsenneltyä.



Tänään on baseballia, sunnuntaina kielivaihto, tiistaina Sendai, lauantaina Tokio.
Kahdeksan päivää Tokioon. Sitä odotellessa. Uskon, että kaikki on parempaa kuin voin kuvitellakaan, mutta totta kai hieman sitä hermostuttaa.

Tein kauhean läjän avatareja mut sit yleisön suosikki oli erään toisen tekemä avatari (ja mainitulla henkilöllä oli muitakin projekteja, mulla tämä oli ainoa). Kaksi kuukautta töitä käytännössä turhaan.



Jep, tänään oli Pokémon-reaktiokuvien päivä.

Jeden Herzschlag kontrollieren

Jotenkin pystyisi kuvittelemaan, että rupeaisin pikku hiljaa kyynistymään, etten antaisi itseni luottaa, tuntea, tehdä itseäni haavoittuvaiseksi, että tekisin itselleni kuoren, josta kukaan ei pääsisi läpi.

Sitten löydän itseni varaamassa hotellihuonetta Tokiosta jotta pääsen tapaamaan Natsukia kasvotusten.

Ja mietin: miten tässä näin kävi? Koko hommahan alkoi puhumalla siitä, miten kumpikin uskoo että suhteet kehittyvät pikku hiljaa.

Sitten jotenkin siinä viikossa vaan kaikki loksahtaa kohdilleen, Skypessä menee kevyesti tunteja, Linessa voisi viestitellä äärettömästi ja kaikki on vain niin... hienoa. Sopivaa. Oikeaa. 

Ja kun kumpikin tuntuu lukevan toisen ajatuksia, se on hämmentävää. Olin eilen illalla kirjoittamassa viestiä, jossa ajattelin varmistaa että ollaanko samalla aallonpituudella niin eiköhän sieltä tule samantien samanlainen viesti takaisin (kylläkin erittäin japanilaisesti kierrellen kerrottuna. Ja kyllä! - siinä viestissä ihmeteltiin juuri samaa asiaa, miten viikon jälkeen voi tuntua tältä.

Ja samaan aikaan halkeaa ilosta ja ikävästä, surusta että täytyy jättää Japani viiden viikon kuluttua eikä tiedä milloin pääsee tulemaan takaisin. En voi sanoa jos pääsee tulemaan koska se nyt on ihan varmaa että tulen takaisin, kysymys on, milloin.

Mutta mitä muuta tässä on tapahtunut?

Eipä hirveästi. Olen tutustunut edelleen uusiin ihmisiin, Sendain kansainvälisiin piireihin, missä jostakin syystä olevat ihmiset ovat mieluummin kavereita muiden ulkomaalaisten kanssa kuin japanilaisten. Asu Japanissa, mutta älä puhu japania, credit. Logic?

Roope tulee maanantai-iltana Sendaihin ja tarkoitus olisi viettää tiistai sen kanssa pyörien Sendaissa, en malta odottaa, tulee varmasti mukava päivä.

Sanotaan, että muuttaminen toiseen maahan ei ratkaise mitään ongelmia, mutta olisi kiva tietää mistä tää mun elämän yhtäkkinen nousukiito johtuu. Ehkä siinä menneisyyden taakse jättämisessä on jotakin, kuitenkin.

Ja nyt väsyttää koska olin terveellinen ja jätin joka-aamuisen Monsterin kombinin hyllylle.

Siinä on missioni, lukea Harry Potter ja Viisasten kivi japaniksi. Kyllä, se on jaettu kahtia. Miksi, en tiedä, varmaan jotta jengi ostaisi enemmän kirjoja = enemmän rahaa.

Are you sure you really wanna do this?

Friends in Japanin kautta tulvii viestejä, eikä jaksaisi enää kiinnostaa, vaikka saa kuulla kuinka ihana, nätti ja suloinen olen. Muutaman kanssa on tullut juteltua enemmän, vaikuttavat jopa ihan ihmisiltä. Roopen kanssa ollaan puhuttu joka päivä sen jälkeen kun kävi Jukan kanssa Sendaissa ja kertoi mulle asian, jota ei ole kertonut monelle. Sama tapahtui toisin päin, kerroin sille  asioita, joista puhun lähinnä täällä, Heikille, tai... no, en voi sanoa enää että Jonille mutta joista joskus puhuin Jonille. Joni muuttaa viimeinkin pois, Marista tulee mulle kämppis. Puhuttiin kissojen hankkimisesta.

Ahdistaa jo nyt että täytyy palata Suomeen viiden viikon kuluttua. Viisi viikkoa. Mihin aika meni?

Rakastan tätä paikkaa. Tänään oli taas maanjäristys, työskentely ihmisten kanssa on joskus hankalaa, on kuuma ja sataa vettä, mutta silti tunnen oloni niin kotoisaksi. Riisi on hyvää, osaan käyttää puikkoja paremmin kuin haarukkaa (oikeasti, pari päivää sitten oli lounaaksi spagettia, jota syötiin haarukalla. Oli vaikeuksia.), kumarran automaattisesti jos on sellaiseen on hiukankin aihetta.

Pöytä täytyy energiajuomatölkeistä. voisi viedä ne jossakin vaiheessa pois. Projekti etenee luultavasti aikataulussa, kanjien opiskelu on hidastunut, mutta käytän silti japania, osaan puhua sitä nyt... Ainakin jonkin verran. Pystyn kommunikoimaan, ja tälleen. Ymmärrän sitä hyvin. Ehkä yksi kesätyöpaikkavaihtoehto, mikäli en löydä oman alan töitä, voisi olla Muumimaailma, kai ne japanintaitoisia sinne haluaa.

Seuraavaksi menen lounaalle, vaikken currystä välitä,

//

Sain jopa ekstrajälkkärin koska tädit toivat kalan mulle myöhässä (porsaanleikettä curryn kanssa normaalisti). Oli hyvä lounas loppujen lopuksi.

Tulee aika melankolisen kuuloista tekstiä, vaikka periaatteessa oon ihan onnellinen.

 

Kuva kissakahvilasta, jossa kävin viime sunnuntaina. Kisuilla oli ruoka-aika.

Samainen paikka. Kissoja ei kiinnosta vieraat.

バカ

"Hatred obsessing me
Hatred possessing me
Anger burning me
Anger turning me
Into someone I don't know
Rage that's shaking me
Rage that's making me
Into someone I don't know"

Ei mulla ole oikeutta olla vihainen tai mustasukkainen. Ja silti olen. Vaikka mitään syytä tai oikeutta tai mitään ei ole.

Tunnen itseni vain hirveäksi ihmiseksi. Ei ole normaalia tällainen.

Pitkästä aikaa tekisi mieli itkeä. Ja voi että! - jos pystyisin vain avautumaan koska olen jutellut tässä pari päivää yhden tyypin kanssa jolle voin kertoa kaiken ja tätä - en - vaan - pysty - avaamaan. En kehtaa sanoa sitä ääneen edes täällä.

Mä luulin että olin päässyt yli. Mutta ei. En.
Kuka ylipäätään tulee mustasukkaiseksi huhupuheiden perusteella? Varsinkin jos kyseessä on vain ystävä. Y-S-T-Ä-V.Ä. Sitä paitsi, pitäis olla onnellinen toisen puolesta, eikö? Ei vaan pysty. Edelleenkään. 
Sattuu liikaa.

Why wasn't I good enough?

Hävettää. Pakko vetää maski kasvoille ja jatkaa roolia ja olla kuinka kaikki olisi hauskaa ja hyvin vaikka tekisi mieleni kirkua ja huutaa ja itkeä ja potkia ja raivota ja ja ja...

"I can't lose you.
I can't lose you.
No I can't lose you.
I can't lose you."

- Peter Steele

Why? (Why?)

If I could just stop thinking about him I would be so happy.

Tai jos vain pystyisin unohtamaan sen sähköpostin jonka lähetin. Tulis edes vastaus. Ihan millainen vaan. Jotakin. Jotta vain tietäisin, että se on luettu.Tällä hetkellä oon riekaleina.

Ja voi että tekisi mieli vain huutaa kun joku rupeaa puhumaan jotakin ihmissuhteisiin liittyvästä (oh the hypocrisy, am I right?). Yksinäinen introvertti on yksinäinen.

Tiedän, tämmöstä ininää on raskasta lukea. Näin unta maanjäristyksestä, ja ilmeisesti yöllä oli ollut pieni maanjäristys. Sattumaako?

Ei mulla muuta. Väsyttää.

I am the joke that kills

Ulkona on harmaata, sadekausi on saapunut Tohokuun. Jossain päin maata on niin pahat sateet, että maa on sortunut ja vienyt taloista paloja mukanaan (tai rankkasade on tehnyt sen, en ollut ihan varma aamu-uutisten sisällöstä). Palasin viiden päivän matkalta eilen, ja jo shinkansenissa rupesi hymyilyttämään, vaikka samaan aikaan teki vähän nyyhkyttää onnesta, palasin kotiin. Siltä se tuntui, kun katseli junan ikkunasta Sendain maisemia. En olisi kuitenkaan halunnut lähteä, Minhin halaus tuntui liian hyvältä, olisin halunnut jäädä. Lähetin illalla sähköpostia, pyysin kuvia (koska Minh toimi matkan valokuvaajana), ja rivien välistä yritin huutaa ota hyvä mies muhun yhteyttä, en tiedä kiinnostaako (why mixed messages, why? ...ihan kun joku muka pitäisi susta - taas se ääni hakkaa päässä - olet tuomittu olemaan yksin. Et vain kelpaa ihmisille. Ehkä kavereina kelpaat, mutta muuten, ei. Voisiko joku vaimentaa sen äänen, joku?), saanko uuden battle.net-kaverin, uuden ystävän, uuden...
Ahdistuksessa, paniikissa ja jännityksessä odotan, josko kännykän näyttöön ilmestyisi sähköpostista kertova kuvake, ja kun sellainen ilmestyy, kahta kauheammassa jännityksessä avaan sähköpostin vain lukeakseni turhia sähköposteja jotka eivät voisi vähempää kiinnostaa.

Olen väsynyt, sydän hakkaa tuhatta ja sataa sillä en vain jaksanut kuvitella aamua illman keinotekoista energiaa. Khaos tuntuu olevan yksinkertaisesti vain vahvempi kuin monet muut energiajuomat täällä, vaikka kofeiinia ei pitäisi olla erityisen runsasta määrää (japanilaisella standardilla, Suomessa ei varmaan näitä saisi myydä...). Laiskottelen töissä koska ei vain huvita mikään, haluan nukkua, jalat ovat väsyneet matkasta, kiivettiin vuorelle koska temppeli ja monet portit (Kioto), käveltiin joka paikassa paljon, varpaat rakoilla, Converset (tumman turkoosit) päästivät väriä jalkoihin, nauhat ovat likaantuneet. Ostin mekon Harajukusta eli olen virallisesti tyylikäs, onnistuin hajottamaan Osakasta ostamani sukkahousut kättelyssä, (kolme paria 1000 jeniä, yhdet hajalla, kahdet jäljellä) ostin muutenkin kaikkea jännää.

Huomenna pari suomalaista tulee Tsuruokasta Sendaihin ja lupasin mennä moikkaamaan vaikka haluaisin vain nukkua mutta päätin, että nyt rupean oikeasti tekemään jotakin jotten olisi yksinäinen pelkän inisemisen sijaan. Ehkä kohta voisi ruveta tekemään töitä.

マンゴが好きですか？

Todellakin, tänään hilppailin koulun kauppaan ostamaan välipalaa, mukaan tarttui juoma ja vanukas - molemaat makua mango! Sitä en tajunnut vielä siinäkään vaiheessa kun kassatäti kyseli, tykkäänkö mangoista, vaan vasta ovella pohdittuani pitkän tovin. Imagonluonti +1.

Aloitin vapaaehtoistyön Omoide kaeru -järjestössä, joka kerää, puhdistaa ja palauttaa (/varastoi mikäli omistajia ei löydetä) valokuvia tsunamissa olleille ihmisille. Käytiin lauantaina vierailemassa tsunamialueella, missä oli jäljellä vain koulu, kaikki muut oli pyyhkiytynyt pois. Kurkkua kuristi katsoa kylpyammetta (semmonen japanilainen, pieni, pyöreä, syvä ja kivinen) ainoana jäljellä olevana asiana seisomassa talon perustuksissa. Voin sanoa, että oli järkkyä.
Koulussa (siinä joka siis on pystyssä) järjestö säilyttää valokuvia, siivottiin paikkoja ynnä muuta samanlaista käytännön hommaa. Perjantaina uudestaan.

Toisen kerroksen käytävä, valo takana tulee seinässä olevasta... aukosta, siinä siis oli seinä/ikkuna josta vesi tuli läpi. Vei seinän mukanaan.

Toisessa kerroksessa paikat oli kohtalaisen hyvässä kunnossa.

Keittiö oli ensimmäisessä kerroksessa, kannet jääneet auki todennäköisesti veden mukana (näette siis suunnan mistä tullut ja minne menossa). Koko ensimmäinen kerros todella huonossa kunnossa, paikat revenneet auki (kaapit, katto), ikkunoita ei ollut, seinät sortuneet paikoittain.

Siitä se vesi tuli. Kuvassa ei näy oikein kuinka pahasti katto oli auki, mutta voin sanoa että pahalta näytti. Yllättävän hyvin kuitenkin koulu kesti, kolmannessa kerroksessa ei ole enää oikeastaan mitään vaurioita. Julisteet ja kaikki seinillä.

Näkymä muistoalttarilta, joka rakennettiin lähelle rantaa (tai siis muuria, jonka tehtävänä on estää tsunami, mikäli sellainen sattuu tapahtumaan. Rakentavat edelleen, lauantainakin pari työmiestä oli töissä).

Siinä se koulu on. Ympärillä oli ennen paljon taloja. Enää ei yhtään.

Alueelle ei ole rakennettu uusia taloja (yhtä lukuun ottamatta), sillä tällä hetkellä se on luokiteltu vaaralliseksi (juurikin tsunamiuhan takia). Kuitenkin joillain tonteilla oli keltaisia lippuja, jotka merkitsivät sitä, että asukkaat haluavat palata takaisin kotiin. Saa nähdä, pääsevätkö he koskaan takaisin.

Kaikin puolin käynti paikalla oli erittäin antoisa, mutta hämmentävän surullinen kokemus. Pahinta oli juuri sen erään kylpyammeen lisäksi nähdä alueella kuolleiden nimet ja iät muistoalttarilla, siellä oli kokonaisia perheitä. Koko homman sisäisti ihan uudella tavalla. Ja todellakin, jos joku miettii, että missä tämä on, niin kyseessä on edelleen Sendai, sama kaupunki mistä olen puhunut aiemminkin. 

Mutta, olisikohan tässä jotakin iloisempaakin asiaa kerrottavana... Lähden lauantaina Tokioon, lähdetään kiertämään eteläistä Japania (Tokio, Kioto, Nagoya, Osaka), saa nähdä mitä kaikkea jännää sieltä löytyy. Olen kyllä uudestaankin menossa vielä Osakan, sillä näen yhtä kaveria, jonka tuutori olin syksyllä Suomessa. Niin paljon tehtävää, niin vähän aikaa. 

100-metrinen patsas. Sisällä 108 Buddhan eri ilmentymää ja parhaat Engrish-kyltit vähään aikaan.

うるさい！

Tälleen kivasti laiskottelen eli voisin jopa kirjoittaa jotakin...

Ai että täällä on kivaa! Siis edelleen. Vieläkin. Miten sen nyt sanoisi paremmin. Nautin.

Sendai, City of Trees. 

Kyseessä siis eräänlainen keskikaistale, kummallakin puolella menee autot, mutta paikka on yllättävän mukava hetken lepäilyyn tai vaikka eväiden syömiseen.

Sinänsä mitään ihmeellisen erikoista ei kuulu, tällä hetkellä kärsin kovista kofeiinin vieroitusoireista, sillä en ostanut joka-aamuista Monster Khaos Energy -juomaani (jossa kofeiinia (kofeinia? Ei tässä osaa enää kirjoittaa suomea...) 40 mg/100 ml - vrt, Suomessa taitaa kaikissa olla se 32 mg/100 ml + joissakin juomissa on täällä jopa 80 mg/100 ml - pärisee). Olen kääntänyt koko päivän tekstejä englannista japaniin, nyt pidän taukoa koska.. väsyttää, päätä särkee jne jne. 

Samainen kaupunki hieman ylempää kuvattuna.

Sendaissa tulee rampattua paljon, vaikka matka yhteen suuntaan onkin päätähuimaavat 237 jeniä Suica-kortilla (hei, 240 jeniä ilman korttia! (237 jeniä on noin 1,80 €)). Siellä vain on kaikkea, ja silti niin mukavan tuntuinen paikka. Viimeksi kävin siellä erään toisen ystäväni kanssa (lol, pitäiskö sanoa kolmannen koska mielestäni olen jo maininnut kaksi), käytiin ostamassa vaatteita (ensimmäinen tapaamani poika joka tykkää shoppailusta...), kirjoja (lähinnä siis itselleni kanji-kirjoja) ja syömässä sushia (koska kyllä nyt kerran täytyy käydä syömässä sushia jos Japanissa ollaan. Okonomiyaki hakkaa sushin edelleen kyllä 6-0, vaikka oli se sushikin ihan hyvää) ja macha-parfait'ia. (maccha? How do I romanji? Suomeksi sanottuna siis jauhettu, japanilainen vihreä tee) Kahvilahan oli siitä hauska paikka, että se oli lähinnä tyttöporukoiden ja pariskuntien paikka, eli arvatkaa kuinka monta lusikkaa kaksi henkilöä (eri sukupuolet) sai kahdelle parfait-annokselle? Aivan oikein, yhden! Saatiin sentään omat haarukat ettei tarvinnut ihan kaikkia ruokailuvälineitä jakaa. 

Fotogeeninen minä ja parfait. Otsatukka on päässyt kasvamaan aivan liian pitkäksi, siksi se on sivulle kammattuna, pitäisi leikata, mutta tuntuu ettei kukaan oikein tiedä missä sen voisi leikata.

Kaiken kaikkiaan elämä on oikein mukavaa. Joka päivä tulee juteltua ainakin jonkun kanssa, tuntuu että kavereita riittää ja tätä hehkutusta voisi jatkaa loputtomiin koska kaikki on vain niin ihanaa. 

Viikonloppuna on hyväntekeväisyysjärjestö NPO:n kanssa yhteinen... en ole itse asiassa ihan varma, liittyy vapaaehtoistyöhön ja vuoden 2011 tsunamiin. Sunnuntaina on jonkinsortin kiertoajelu Miyagin prefektuurissa (mihin kuuluu myös Sendai ja Natori), siitäkään en tiedä sen tarkemmin.

Torstaina on kampuksella lentopallo-ottelu, john jotenkin mut saatiin puhuttua mukaan, mutta siitäkään en tiedä mitään, odotan että joku tulee kiskomaan hihasta että nyt tänne ja vähän äkkiä. Kerroin kyllä, että olen erittäin huono ko. lajissa, mutta sain vastaukseksi vain "niin kaikki muutkin" ja "hyvin se menee", että... saa nähdä mitä tapahtuu...

Siinä on vielä vanha kunnon Engrish, paras mitä olen täällä nähnyt.

(Toivottavasti se näkyy jos avaa silleen isoksi.)

Oh, jos joku sattui lukemaan lehdestä Tokiossa tapahtuneesta maanjäristyksestä, niin voin mainita, että tuntui täällä asti. Ei pahasti, mutta oli aika pitkä. Olihan tässä nyt jo viikko ollutkin ilman maanjäristyksiä. Että silleen.

元気!

Katotaas jos viimeinkin saisi aikaiseksi jotakin tekstiä, voisi vähän kertoa mitä tänne maanjäristysten ja kolmenkymmenen asteen helteeseen kuuluu.

Eli sunnuntaina/maanantaina tulee kolme viikkoa täyteen Nipponlandissa, ja olen kotiutunut tänne täysin. Hetkeäkään en ole katunut lähtöä, olen nauttinut (lähes) joka hetkestä - tälleen sivuhuomiona että ainoastaan kerran on ahdistanut oikeasti, ja siinäkin oli selkeä syy: liikaa tuntemattomia ihmisiä kerralla, BAM, ahdistus ja paniikki. Ja voih, tunsin koko ajan kaverini (ystäväni?) katseen itsessäni kun tapitin silmät lasittuineina kaukaisuuteen, että selkeästi oli huolissaan, tai ainakin mietteliäs. Kotimatkalla selostin hieman tarinaani, ja sain kuulla, että hän on ihan samanlainen, viihtyy paremmin pienissä porukoissa jne. Vaikka se ei ahdistusta poistanut, niin kyllä silti siitä tuli hieman parempi mieli.

Ihmiset ovat yleisestikin erittäin ihania täällä, kovasti huolehtivat ja tervehtivät ja ovat vain niin mukavia että ei paremmasta väliä. Kaupoissakin on se hyvä puoli, että vaikka tervehditään, niin ei siltikään tungeta iholle (vrt. Iso-Britannia/USA), vaan saa olla rauhassa. Jos jossakin sitten näyttää eksyneeltä niin aina tulee hattupäinen setä tai täti avustamaan, juna-asemalla ei esimerkiksi kauaa tarvitse seisoskella sormi suussa.

Englannin taso on nolla, muutaman ihmisen kanssa pystyn puhumaan englantia, mutta paljon kommunikoin myös japaniksi, mikä tietenkin on hyvä juttu, saa harjoitusta. Olen saanut kuulla, että monet haluaisivat puhua, mutta juuri tuo englanti on semmoinen kynnyskysymys monelle, että sen takia ei uskalleta tulla juttelemaan. Muutama sitten kuitenkin on rohkea, eikä mun tarvitse esimerkiksi syödä aamupalaa käytännössä koskaan yksin.

Ruuasta puheen ollen, olen joutunut olemaan pescovege täällä, sillä käsite kasvissyönti on täysin tuntematon. Ruoka on ihan hyvää koulussa, muualla sitten erittäin hyvää. Ja halpaa. Eli isosti om nom nom.

Asuntolan säännöt ovat ihan blaah, mutta minkäs teet kun ollaan hierarkiapyramidin alapuolella jne jne. Puhumallahan niistä saattaisi joustaa, mutta sitten toisaalta kotiintuloaika pelasti mut suuremmalta ahdistukselta em. tilanteessa, että on siinäkin puolensa.

Nukun ilman melatoniinia. Se on mainitsemisen arvoinen asia, voisin kuvitella näin.

Maanjäristyksiä on paljon, viimeksi oli tänään, pari päivää sitten oli 6,8 Richterin järistys, josta mainittiin jopa Ilta-Sanomissa. Hälytykset pärähtivät soimaan kivasti kuuden aikaan ja siinä sitten unenpöpperössä ihmetteli, että mitäs nyt tehdään. Kukaan ei kuitenkaan reagoinut mitenkään erityisesti, niin menin itsekin takaisin nukkumaan. Ei edes kirjat tippuneet hyllyltä, niitäkään ei kiinnostanut.

Tästä tuli taas tämmöinen blörgh-kaadan-koko-pääni-tähän -viesti, mutta minkäs sille mahtaa. Jos on jotakin kysymyksiä jostain spesifeistä jutuista niin totta kai otan niitä vastaan.
Ja hei, mulla on tässä jopa vähän kuvia!

 Tältä näytti kun tultiin paikalle, kuva otettu mäen päältä jossa kampusalue sijaitsee, tarkemmin sanottuna pääportilta.

 Da entrance of da lab. Tänne tulee mentyä joka päivä. Kiviäkin kinostaa, mutta tulipahan tähän kuvabundleen mukaan.

 Muumi-osasto Sendaissa, ostoskeskuksessa, jonka nimeä en muista (niitä on aika paljon siellä!).

 Sendai. Rautatieaseman... edestä? Jostakin läheltä. Jalkakäytävät ovat nostettu tien yläpuolelle kätevästi.

 Sendain pääkatu (kävelykatu), paikallinen Yliopistonkatu, turkulaiset tietää. Hiukkasen enemmän ihmisiä, kylläkin.

 Eräs päivä käytiin Yamagatassa, jossa oli tämmöinen temppelikompleksi, jossa kipitettiin tuhat askelmaa vuoren rinnettä ylös. Tämmöinen pikkualttari oli matkan varrella.

 Keittiö. Se on kauppa. Natorissa. Edelleen siis Japanissa.


Siinä nyt tämmöstä tällä kertaa, yritän jaksaa kertoa jotakin jännää vielä lisää.

I would have run then had I known the cost

Pelottaa.

Ahdistaa.

Surettaa, masentaa ja kaikkea tämmöstä yhtä aikaa.

Ei mulla ole hienoa kerrottavaa, ei kiinnostavaa asiaa, ei mitään ihmeellistä. Pelkkää itsesäälissä pyörimistä ja surua ja vihaa kaikesta ja kaikkea kohtaan. Haluaisin nukkumaan mutten vain viitsi koska --- ei mulla ole mitään syytä. En vain mene.

"Blood - though thicker than water - is harder to clean up
You'll get it in the end boy if the weapon of choice is love
Expecting it from a stranger or maybe an acquaintance
Never from family or friends though a simple mistake and expense"

- Peter Steele

Ei tästä tuu mitään.

Did it give you pleasure to steal my soul?

"I've lost myself again
It's a nightmare
But it's clear
It will end
But when?

The break of day
I rot away
With every breath
I pray for death
(Death)"

Emmäjaksa. En.

Jaksa yrittää tämmöstä mitään, huonoa seuraa, huono ihminen, huono olento ynnä muuta ynnä muuta. Nää öiset jutut on kaikkein järkevimpiä. En varmaan osaa edes kirjoittaa vaikka olen olevinani niin kielipoliisi.

Mitä väliä lupauksilla on jos olen ihminen, jonka voi ignorata ilman anteeksipyyntöä? Miksen itse saisi itse satuttaa itseäni jos muut niin kuitenkin tekevät? Kuitenkaan muista että ikinä olisin mitään luvannut...

Väsyttää ja itkettää ja jopa pystyin itkemään pitkästä aikaa. Jos nyt jostakin haluaa iloita, siis.

"Pissed and disappointed I prey to learn to forgive
If I can't find it in my heart then I have no reason to live
Here is an education - the lesson professed is quite cruel
There are some things worse than death and one of them is you"

- Peter Steele

I still give my everything to love you more

Perjantai-lauantaiyö käytetty hyvin Smiten ja MTG:n parissa. Mitä sitä turhaan nukkumaan tai mitään, energiajuomalla ja parin tunnin nokosilla menee hyvin. Mutta ah, on se vain mukavaa, ei siitä mihinkään pääse.

Paitsi että sittenhän kotiin palatessa pääsi hyvinkin siihen surkeuteen, että löytää itsensä syömästä osittain koviksi jääneitä nuudeleita katsoen animea. Hehkeää. Päähän sattuu, tuoli hajosi ja kaaduin lattialle pää edellä pari päivää sitten, edelleen jymistää takaraivossa.

Haluaisin katsoa Game of Thronesia, mutta ei ole yhteistyökykyinen jakso, ei. Viikon ja yhden päivän päästä on lähtö Japaniin, ja se pelottaa edelleen. Mahdollisesti päästään kuitenkin viikon reissulle Kushiroon menevien Heikin ja Mihnin kanssa, mikäli Railway Passin hommaminen onnistuu. Tuntuu mukavalta.




En ole päässyt akillesjänteen takia lenkille pitkään aikaan ja selkä ja hartiat ovat ihan jumissa, eikä kippaus lattialle varmaan auttanut asiaa. Naureskelin (ja kirosin) sitä eilen Heikin kanssa, miten surkeaa on, että kun ei tahallaan ole itsetuhoinen, niin sitten loukkaa itsensä kaikin muin keinoin. Että sattua täytyy, vaikka sitten väkisin.




Ajattelin kokeilla Makken innoittamana tietokoneen näytöstä sinistä valoa suodattavaa ohjelmaa, jos se vaikka auttaisi nukkumaan. Ilmeisesti rytmittää valotuksen päivänajan mukaan, tiedä häntä miten se sitten täällä toimii. Mutta aina kannattaa kokeilla, ei siitä haittaakaan ole.

Maanantaina asennetaan vihdoin ja viimein valokuitukaapeli, eli pääsen ehkä jopa nauttimaan nopeasta netistä muutaman päivän ajan ennen Nipponlandiin lähtöä. Täytyisi vielä hommata niitä jenejä. Hurjaa, täytyy tyhejntää tili.

Näh, GoT jää nyt myöhemmksi. Elder Scrolls Online it is then...

So tell me, sweet sister, how do we go home?

Ahdistaa.

Ahdistaa.

Ahdistaa.

Yritän kattoa Game of Thronesia, lagailee koko ajan, netissä ei ole mitään, ei väsytä väsyttääpäs, eiku ei väsytä, emmätiiä, on kurja olo, on kylmä, on kuuma. Pelasin pitkään ESOa kunnes rupesin tuntemaan kuumuutta iholla ja näin silmäkulmastani miten piirtopöydän kynä liikkui itsekseen. En todellakaan tiedä mistä se johtui. Hullun (heh heh) lailla etsin merkkejä koneen ylikuumenemisesta tai mahdollisesta tulipalosta mutta mitään ei löytynyt, vainoharhailen täällä yksinäni ja haluaisin vain mennä nukkumaan mutten halua mennä nukkumaan vaan haluan muuttua iloiseksi ja onnelliseksi.

Haukotuttaa kovin mutta ei vain pysty menemään nukkumaan koska en pysty en halua haluan vain kirjoittaa tämän pahan olon pois koska muutakaan en osaa. Japani pelottaa suuresti, olen ihan varma että kaikki menee niin pieleen kun vain on mahdollista.

Ich will eure Blicke spuehren

本当に彼氏じゃない？

Heikki kävi hakemassa kanin pois, jos olisin yhtään säälittävämpi olisin heittäytynyt lahkeeseen roikkumaan rukoillen että edes toinen olisi jäänyt seuraksi. Mutta ei, en sentään niin säälittävä ole.

Ei saisi kiintyä ihmisiin, ainakaan tälleen yhteen ihmiseen. Parempi varmaan ettei kiintyisi ollenkaan, ei tulisi tällaisia suruja. Sitten olisin vain jatkuvasti surullinen, sehän olisi paljon parempi, hah.

Katsoin Death Notea, niin monta jaksoa kunnes en enää jaksanut. Itkisin yksinäisyyttäni jos pystyisin. Ahdistaa, mutta en pysty juoksemaan. Itkisin kipua jalassa jos pystyisin. Itkisin ahdistustani jos pystyisin, mutta ei kun ei pysty itkemään. Mistä tommoinenkin johtuu, en tiedä. Kuuntelen musiikkia ja kirjoitan tätä jotta pysyisin joissakin järjen rippeissä kiinni enkä purkaisi ahdistusta pahimmalla mahdollisella tavalla. 

Todennäköisesti jatkan pelaamista koska ainoa elämä on tietokoneella.  Ehkä olen porvari ja ostan Hearthstonen uusimman lisäosayksinpeliseikkailunmikäikinäseonkaan. Tai sitten jatkan Death Notea.

Akillesjänne sattuu. Jänteeseen sattuu? Jännettä sattuu? Sanojen taivutus, kaikki rakastavat sitä.

まだまだ行くよ

"ヘイッキは彼氏？"
"ううん、彼氏じゃない。友達。"
"そうね。。"

On yksinäistä, ei siitä mihinkään pääse.

Kävin maanantaina hölkkäämässä nilkkojen pienestä kipuilusta huolimatta. Loppumatkasta ei hölkkäys onnistunut, vaan piti kävellä. Maanantai-iltana kävely olikin kovin vaikeaa, tiistaina vielä vaikeampaa. Akilesjänne vähintään ärtynyt, mahdollisesti tulehtunut. Turvoksissa, kipeä. Kerroinko tästä jo? No, kerroinpa uudestaan.

Kädet on kuivat, vaikka kuinka rasvaisi, niin silti tämmöinen ei-kylmä-ei-lämmin ilma aiheuttaa sen, että ilman hanskoja mennessä kädet kuivuvat. Ja sitten sattuu.

Olin rokotuksessa taasen tänään, sinne humpsahti melkein kaksisataa euroa.

Ei mulla ole edelleenkään oikein mitään kerrottavaa. Kani on kiva.

Kaksi ja puoli viikkoa Japaniin. Pelottaa.

Positive feelings made this frustration vanish

Juuh. Täytyy hakea pepsiä niin sit voi jaktaa.



Kani rouskutteli porkkanaa tossa vieressä, Nyt se läjäytyi (makoilee munakoison muotoisena) viereen. En ole päässyt kunnolla pelaamaan koska koneelta ei ole näköyhteyttä olohuoneeseen, jotenka mikäli olen kahdestaan kanin kanssa on pakko tyytyä läppäriin jotta herra Pipanakone saa juoksennella häkkinsä ulkopuolella. Mikäli siis se juoksentelisi, sillä nytkin se vain makaa tuossa läjänä.

Eli nyt on niinku pääsiäisloma. Viikonloppuna olis tarkoitus mennä käymään vanhempien luona. Muuten pitäisi tehdä kouluhommia. Vielä en ole saanut tehtyä mitään kovin kehittävää, ellei yhden kokonaisen sarjan katsomista päivässä lasketa (Ano Hana).

Japani lähestyy suorastaan pelottavalla vauhdilla, varsinkin kun tuntuu ettei tiedä eikä ole millään valmis. Eli todella hämmentävää. Pelottaa suorastaan. Enkä ole vielä hakenut ensi vuodeksi kv-tuutoriksi, saa nähdä jaksaako. Voisihan sitä, yrittäis ottaa japanilaisia Natorista, vaikkapa. Jaha, ilmoittauduin sitten kv-tuutoriksi. Japanilaisia odotellessa.

Tässä pitäis olla viikko lähestulkoon yksin, koska yleensäkään en ole paljon ihmisten seurassa, mutta nyt Heikki on Kanarialla niin sosiaalisuusleveli laskee aika paljon. Vähän yksinäinen olo, aika vähän vielä, mutta kattoo sitä sitten parin päivän päästä että miten sitten menee.

Kani söi ruokaa hiukan, mikä on ihan kiva, että tietää ettei se ole enää paniikissa tai mitään. Joo, ei tässä oikeen muuta kerrottavaa ole.

Soak your feelings into the black hole of abuse

Stressaan peliprojektista. Stressaan Japanista. Stressaan kaikesta, enkä tiedä miten pystyisin rauhoittumaan. Sitten löydänkin itseni tekemästä - no, en oikeastaan yhtään mitään. Kävin hölkkäämässä, tuli parempi olo, jonka jälkeen sain jopa tehtyäkin jotakin.

Mutta näinä yön pimeinä tunteina, jolloin en nuku, vaan datailen ja katselen Jimin myöhäisohjelmia, ahdistus ryömii takaisin varoittamatta. Eikä nyt tähän aikaan viitsi lähteä juoksemaankaan kun olen jo ottanut melatoniinit ja odotan väsymystä. Ja ei nyt öisin muutenkaan viitsi tuolla juoksennella.

The Walking Deadissa on jäljellä enää yksi jakso. Mikäs sitten on viikon kohokohta?



Ja eräissä blogeissa puhutaan eroamisesta - jättämisestä - ja flashbackit vyöryvät takaisin. Sitä ei vain unohda. Ja kaikkein oudointa tässä on, että "sama homma" (jos nyt näitä voidaan verrata keskenään) Jonin kanssa ei tunnu enää miltään. Toisaalta, siihen olin valmistautunut. Mutta silti taidan olla hiukan paha ihminen.

Not from a Jedi

Kävin lenkillä. Siitä tuli hyvä olo. Olin hämmentynyt.

Näin eilen vanhemmat ja Marin, ja mummunkin, ja tädin. Jouduin vain kauheaan tenttiin kun kerroin että Joni on muuttamassa pois, mutta ei siinä sen enempää ihmeellisyyksiä ollut.
Ihan hyvinhän ne sen kuitenkin ottivat. Miten muutenkaan?

Olen pelannut paljon, koska muutakaan tekemistä en ole jaksanut. Vaikka silleen on kuitenkin ihan hyvä olo.

Tänään on raidi.

Kani tulee pääsiäisviikolla tänne hoitoon.

En mä tiedä onko mulla mitään asiaa.