Black No. 1

Koulussa ahdisti niin, että oksetti.

Nyt ahdistaa. Mahasta vääntää. Hengittäminen on hankalaa. En usko selviäväni velvollisuuksistani.

En. Vain. Jaksa. Nyt. Mitään.

Pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta kun keskittyminen jopa pelaamiseen on vaikeaa ahdistukselta.

Arvatkaa, onko kirjoittamiseen keskittyminen yhtään sen helpompaa?

Ja sen takia tää jääkin näin lyhyeksi.

I don't wanna be me

Eilisilta meni sängyssä itkeskellessä, kuunnellen kyseistä kappaletta, josta tämä postaus sai otsikon. Mietiskelin käyntiä psykiatrin luona; kertoilin siinä, etten varsinaisesti ole kunnolla masentunut enkä ahdistunut yleensä, mutta sitten toisaalta, yleisesti olen myös kovin ahdistunut ja ehkäpä vielä masentunut. Kuten näkyy, en itse oikein ole varma tästä, että mikä olen. Olenko normaali, jolla on vain hieman alhainen stressinsietokyky? Olenko masentunut, koska joskus haluaisin vain viillellä, enkä jaksaisi oikein tehdä mitään, ja onhan mulla myös selkeät itsemurhasuunnitelmat, mikäli joskus semmoisen aikoisin haluaisin toteuttaa.

Mutta sitten kuitenkin. Kun pystyn periaatteessa ihan normaaliin elämään. Pystyn (joskus) tekemään ruokaa ja (jossakin määrin) siivoamaan, koulussakin käyn (kohtalaisella menestyksellä). Tekeekö tämä musta terveen? Onko terveillä ihmisillä halua vahingoittaa itseään? Ehkä tämän takia diagnooseissa pysyy edelleen se .9, määrittämätön. Ehkä tämä on vain persoonasta kiinni. Olen aina ollut ahdistunut. Ehkäpä jossakin määrin masentu- anteeksi, melankolinen, kuten opiskelijaterveydenhuollon alentuva täti sanoi. Että onko tämä aina tätä? Kuten tänään Jonille totesin nähdessämme murrosikäisten hansalapsien lauman, en ole koskaan elänyt tuota vaihetta. Yläaste ja suurin osa lukioajasta meni jossakin määrin masentuneena. Aina olen ollut kovin yksinäinen, ilman kavereita, mutta juuri tuohon aikaan kavereiden pitäisi olla tosi tärkeitä. Mitäs teet, kun olette juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle, ja joudut syrjityksi? Jäät yksin. 

Edelleenkään en osaa luottaa kunnolla ihmisiin, sillä olen varma, että niillä on aina parempaa tekemistä, kuin olla mun kanssa. Ja miksipä haluaisivat, kun en mä itsekään halua olla itseni kanssa. Miten kukaan voi pitää musta, jos en pidä itsestäni? Sehän on se yleinen virsi, mutta miten sitä pystyy muuttamaan? Miten opin pitämään itsestäni? 

The train is coming and I'm tied to the track

Pelaan niin myöhään, että mennessäni nukkumaan olen niin väsynyt, että ajatus tervästä on liian raskas, ja tällöin iho säilyy ehjänä. Lomat ovat aina kamalia, tunnen oloni niin kovin yksinäiseksi. Lähettelin aasialaisille vaihtareille tekstaria, mutten saanut kummaltakaan vastausta. Totta kai tästä vainoharhaisempi(?), itsevihaava puoleni sai energiaa enemmän kuin maagikko kakusta, teki mieli silpoa pää kauloineen päivineen. Totta kai voisin ehkä kysyä joltakulta josko joku haluaisi viettää aikaa kanssani, mutta kun ei tietenkään kukaan halua, koska kaikilla on parempaa tekemistä kuin hengata tämmöisen itsestään kovin epävarman ihmisen kanssa, joka kaiken lisäksi kirjoittaa tahallaan kilometrilauseita, joista ei saa mitään selvää...

On kovin ontto olo. Samanaikaisesti kuitenkin ärsyttää, masentaa, ahdistaa, kiukuttaa, väsyttää. Kuuntelen Type O Negativea (parasta masennusmusaa ikinä!) ja olen yksin. Lauantaina käytiin Jonin kanssa kotona, ja voih! - koti-ikävä iski samantien. Haluan takaisin kotiin, mutta kolme viikkoa pitäisi vielä kestää. Mutta kun.

Ei mulla ole mitään järkevää kerrottavaa. En osaa muotoilla ajatuksiani runolliseen muotoon, olen vain ja plöjäytän kaiken rumasti mustalla valkoiselle. Enkä edes liitä mukaan kuvia, sillä en jaksa etsiä sopivia.

Jotain hyvää sentään on tapahtumassa: Kaze Tachinu TULEE Suomeen leffateattereihin!!! Huhtikuuhun pitäisi sitäkin jaksaa odottaa. No, maaliskuussa Jesus Christ Superstar ja mahdollisesti TFO:n pelimusakonsertti. Mitä? Jaksanko oikeasti olla niin kuin normaalit ihmiset, ja käydä jossakin(!).

IYDKMIGTHTKY

"It's been doing some thinking
And felt fair that she should know
All actions in which partake
Are far beyond it's control
Whether it was born or bred
(Genetic, Environment)
I wouldn't bother to ask it why
Simply concentrate on when

It lies awake, yes, quite obsessed
Making plans but It won't tell
So longs to hear her final words:
"I brought this on myself"
The theory of futility
Now you'll learn, so be prepared
Enemies are equal to
Wrath times the speed of fright squared"

Evakossa. Neljä viikkoa. Heti, kun olin astunut vanhempien asuntoon - ei siis kotiin, kuten useimmat puhuvat vanhempien kodista - ahdistusmöykky kasvoi rinnassa. Sinnittelin illan WoWin avulla, mutta mennessäni aikaisin nukkumaan itkin. Haluan kotiin. Tänään olo on ollut parempi, mutta tietenkin semmoista ahdistusta on ollut. Äsken pitelin käsissäni teräntapaista, mutten sitten viitsinyt tehdä mitään. Mutta ah, kuinka helppoa nyt olisikaan viiltää, kun ei ole ketään, joka ne näkisi! Puhun tietenkin reisistä, pitkähihaisten käyttö voisi herättää ikävää huomiota.

"If you don't kill me
I'm going to have to kill you... you-who

My God helps those who help themselves
Of thus, she shant be ashamed
Crawl into line and wait your turn
Remember Jesus slaves
Department of Probation:
"Legally It can't be blamed,
held therefore unaccountable
since It's clinically insane
- what a shame again""

Vielä kun saisi matikat ja ohjelmoinnit tehtyä, niin hyvä olisi. The Walking Dead palaa tauolta. Silti sisällä kaivertaa paha olo.

"You must decide
We're out of time
No place to hide
Your choice, not mine!"

- Peter Steele

Victim of the silence

"--siis kyllähän mäkin oon täällä vaikka on masennusta ja kaikkea."
"Et sä nyt niin masentunut oo."

----

"Onks toi ollu sun kädessä kauan?"
"Mmm.. ei, ei oo."
"Näyttää ihan eläimen tekemältä."
"Nii.. heh heh. Ei se oo.. ei se oo eläimen tekemä."

Ehkäpä olen liian iloinen. Ehkä totuutta ei haluta nähdä.

Ja pieni osa itsessäni huutaa, "etkö sä nyt näe, mulla on paha olla!"