Say goodbye

I hate to hate
And I hate that
I hate my life so very bad

I'm just a sample of a soul, made to look just like a human being.

Käyn huvikseni katsomassa, josko kuukauden takaisesta lääkärikäynnistä olisi tullut diagnoosi Kantaan. F32.2, vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisia oireita.

Mitä? Minulla? Vaikea-asteinen? Ei voi olla, sehän kuulostaa... vakavalta. Sehän on vakavaa. Sehän on se, mikä pistää ihmisiä sairaslomalle...

Ja samalla tiedän, että se kaikki on totta. Tiesin, että voin huonommin kuin ennen. Mutta että noin huonosti... sitä en ajatellut tapahtuvan oikeasti. Toisaalta, se ei ole vaikuttanut mihinkään. Ensi viikolla on psykiatri, enkä tiedä yhtään mitä siellä on luvassa. Aloitin työharjoittelun ja jopa nautin päivästäni: minut nimitettiin lead graphics -asemaan, joten vastaan yhden pelin grafiikasta täysin yksin. 

Päivisin olen jollakin tavalla normaali. Pystyn juttelemaan ihmisille, tuntemaan oloni hyväksi ja näin. Ja illalla.. kun kävelen töistä kotiin, mietin miten ja milloin kuolen. Iltaisin ahdistaa, nytkin menen nukkumaan ihan liian myöhään, koska en halua kohdata sitä synkkyyttä minkä kohtaan aina ennen kuin nukahdan.

Ja ainoa keino välttää ihon rikkoutuminen on olla niin väsynyt ettei kättään jaksa nosta teräviä esineitä kohti.

Invincible

Mitäs jos vain kuolisit pois? Aiheutat vain pahaa mieltä ja surua kaikille ympärilläsi.

Olisko tämä ilta hyvä ilta?
Vai ehkä huominen?
Vai ehkä vasta viikonloppuna?

Vai ehkä heti nyt tässä näin? Ei, se ei ole hyvä. Mutta pian? Olisiko liian pian?

One of these days

Joku ilta.

Joku ilta sen on pakko tapahtua. Tämä ei voi jatkua näin. Ei voi. Ei vaan voi.
En jaksa sitä.

Verbaalinen ulosantini on niin säälittävän kapea-alaista. Samat sanat toistuvat uudestaan ja uudestaan, tuomatta mitään uutta. Se kuvaa hyvin tätä elämää. Samaa toistuvaa kehää uudestaan ja uudestaan ympäri.

Joka aamu herään ahdistukseen, miksi heräsin?, joka ilta itken itseni uneen, miksen tehnyt sitä tänään?. Keskustelen itseni kanssa, koska muita keskustelukumppaneita ei ole. Vähemmästäkin sekoaisi.

Olet kaikille niin turha, niin turha. Hauska bonuskappale, muttei mitenkään välttämätön. Kelpaat, jos parempaa ei ole saatavilla. Vanha kunnon b-suunnitelma. On olemassa parempaa seuraa, parempia ystäviä, parempia kaikkea. Olet liian syvällä omassa pahassa olossasi, kukaan ei jaksa sitä. Siksi et kelpaa kenellekään: olet aivan liian itsekeskeinen. Eli ihan oikein, että olet yksin. Deal with it.

Sormeen sattuu, siihen tehty naarmu osoittaa lieviä tulehtumisen merkkejä. Terve ihminen haluaisi puhdistaa sen, itsellä tekee mieli vain avata sitä uudestaan ja kaivautua luuhun asti.

The last drop falls

On keinot.

On suunnitelma.

On halu - ainakin jollakin tasolla.

Pitäisi vaan olla se viimeinen asia, joka lopulta työntäisi rajan yli.

...kävin sillä rajalla jo tänään. Palasin kotiin itkuisena, rikkinäisenä ja ahdistuneena. Suunnittelin miten voisin rikkoa itseäni mahdollisimman paljon, mutta voimat eivät riittäneet siihenkään. Suunnittelin, mietin ja laskelmoin, ja tulin lopputulokseen, että hallussa olevista lääkkeistä löytyisi varmasti tappava annos. Tiedän lääkkeiden olevan hirveän epävarma keino, mutta silti mahdollinen. Ja ken tietää, ehkä siinä kävisi niin kuin eräässä tunnetussa teoksessa, jossa varsinainen yritys epäonnistuu, mutta tuhoaa kehoa siten, että kuolee kuitenkin.

Olen ruvennut hilaamaan deadlinea lähemmäs nykypäivää.

Odotan sitä aamua, jolloin en enää jaksakaan pärjätä yksin.