Viime päivät ovat meneet ohi niin, että humahtaa. Kiirettä - tai ainakin sen tunnetta - on aiheuttanut vaihtarit (tulevat perjantaina!!! IIK), kaikki se valmistelu, yliopiston japaninkurssille hakeminen (pääsin!) ja toisen löytäminen. Kohta alkaa koulu, sen mukana kaikki uusi kiire ja stressi. Joka aamu ja joka ilta olen ollut ahdistunut, eikä tämä päivä ole ollut poikkeus. Luon itselleni kovaa stressiä vaatimalla enemmän kuin mitä tarvittaisi. Tätä pohdittiin terapiassa, mutta fakta on, että olen aina ollut tällainen. Päätin hakea sittenkin jo ensi kevääksi vaihtoon, ja se stressaa jo yksinään. Syyskuussa alkaa hakuprosessi, ja vaikka haluan sinne enemmän kuin mihinkään muualle, pelottaa mahdollinen yksinolo jo kovin.
Todellakin, Japani pyörittää arkea enemmän kuin ehkä pitäisi, aloitan kaksi kurssia siitä normaalin koulun lisäksi. Mietin pitkään, että jaksanko, mutta tulin siihen tulokseen, että kun kyse on näin tärkeästä asiasta, niin on pakko jaksaa. Ja uskonkin, että jaksan. Sitten kun kaikki on ohi, siitä en sitten enää tiedäkään niin varmaksi. Mutta, ehkä viimeinkin, viimeinkin, voisin uskoa, että elämä kantaa.
