Ampiainen hakkaa päätään kattoon niin kovin, että kopina ja surina herättävät minut ihan liian aikaisin unesta. On kuuma, edelleen, hiki tuntuu valuvan pitkin selkää ja lakanat kuristavat ympärillä. Kuumuus tuntuu sulattaneen viimeisimmätkin rippeet motivaatiosta ja energiasta, liian vähäinen juominen kostautuu päänsärkynä ja suolapitoisuus tuntuu olevan kääntäen verrannollinen migreenin vahvuuteen. Ruokahalua ei ole, joten dieetti koostuu erilaisista nesteistä, pelkällä suolalla maustetuista sipseistä ja satunnaisista mehujäistä.
Työhakemuksista kuuluu harvoin vastauksia. Pisimmillään olen ollut avoimessa haastattelussa ja toivon, toivon niin kovin että sieltä saisi edes jonkinlaisen paikan. Tunnen olevani jumissa, kirotussa limbossa, mistä pystyn rakentamaan itselleni elämän kun palaset putoilevat pois nopeammin kuin ehdin rakentamaan edes perustusta.
Tuuletin hohkaa lähes taukoamatta, mutta ilma liikkuu vain hieman. Iho on jatkuvasti nihkeä ja kutiseva. Viikkoon en tehnyt muuta kuin kärsin migreenistä.
Kuumassa, tukalassa huoneessa istuessani minulla on aikaa ajatella. Liikaa aikaa. Miten joku saattaa vieläkin olla kiinnostunut minusta yli vuoden jälkeen vaikka toinen on yksinkertaisesti niin hyvä ihminen ja minä olen tällainen tyhjä, ontto kuori. Kuvittelen tuntevani kaikenlaisia tunteita, mutta pelkään edelleen luottaa. Pelkään, että sillä hetkellä kun paljastan epävarmuuteni ja kerron kuinka paljon pelkään, kaikki romahtaa. Eli uskottelen itselleni että totta kai luotan koska toinen on yksinkertaisesti hyvä ihminen ja minä olen vain tunnevammainen. Välitän, todella kovin. Ahdistun jos en kuule vähään aikaan missä menee, arvostan yhteistä aikaa, mikään ei tunnu niin ihanalta kuin kadota kainaloon ja tuntea tulevansa suojelluksi. Mutta samaan aikaan tiedostan etten uskalla luottaa kunnolla. En, vaikka syytä epäluottamukseen ei ole ainuttakaan. Silti sisälläni sotilaat kiillottavat peitsiään ja haarniskoitaan valmiina pettymään ja käymään sotaa.
Ei, yritän kertoa itselleni. Se on turhaa. Mitään ei tule tapahtumaan.
Tiedän, että sanomalla pelot ääneen lietson pelkoa. Fake it 'til you make it. Hoen itselleni että olen päässyt yli varhaislapsuuden kiintymyssuhteiden (tai niiden puutten) takia johtuvasta hylkäämisen pelosta. Teeskentelen tietäväni että kaikki eivät arvostele minua yhtä paljon kuin ääni päässäni. Tiedän että jotkut pitävät minusta, mutta en yksinkertaisesti ymmärrä miksi. Eihän minussa ole mitään arvostettavaa.
Toinen vain on niin reipas. Kaikkien kaveri. Hengenpelastaja. Siihen on niin vaikea verrata omia ominaisuuksia jotka näen vääristyneen linssin läpi: ahdistunut. Ei kavereita. Peloissaan.
Mutta tiedän, se pieni rationaalinen osa minusta tietää, että asioilla on kaksi puolta.
Toinen raivoaa liikenteessä. Ärsyttää ihmisiä. Tupakoi kännissä. Minä uskallan lähteä yksin vaikka toiselle puolelle maapalloa. Tulen toimeen kaikkien kanssa. Välitän heikoimmista.
Viime aikoina olen ymmärtänyt kuinka hukassa oma identiteettini on. Työnhaussa pitää kertoa itsestään ja hyvistä ominaisuuksistaan, mietin, kerron, enkä mielestäni valehtele. Mutta mistä minä sen tiedän, enhän tiedä itsekään edes millainen olen.
