Two steps forward, three steps back

Olen elossa.

Ja kaiken lisäksi ihan hyvässä kunnossa.
Tapaninpäivän kunniaksi kävin apteekissa ostamassa lisää venlafaksiinia jotta pää pysyisi edelleen kasassa. Nyt olen tyytyväisenä lääkevarastoineni eristäytyneenä kotiin. Paitsi että enpäs olekaan, sillä huomenna täytyy palauttaa auto, jonka sain jouluaattona käyttööni. Ja kaupassa pitäisi käydä, enää ei voi käydä syömässä sukulaisten kustannuksella.




Sosiaalinen elämä on rajoittunut Solamnic Knights -killan jäseniin ja skypettelyyn erään japanilaisen kanssa. Olen katsonut paljon animea (Ninja Scroll meni kokonaan, Ouran High School Host Club on nyt puolivälissä) ja pelannut WoWia. Löysin uuden rakkauden Type O Negativen muodossa ja kaipaan hieman ehkä kouluun. Mutta sitten toisaalta en kaipaa, olen onnellinen että saan valvoa puoli viiteen aamuyöstä ja nukkua kaksitoista tuntia, heräten aamiaiselle joskus neljän-viiden aikoihin.

En ihmettelisi, vaikka tämä ei-ahdistunut olotila häviäsi jossakin vaiheessa. Niin siinä aina käy. Tänään pieni masennukseen viittaava tuntemus käväisi nopeaan, mutta hävisi aika pian. Se kuitenkin muistutti siitä, että on ihan turha odottaa, että elämä olisi aina näin auvoisaa. Joo, onhan tää hirveen negatiivinen ajattelutapa, mutta en voi sille mitään.

Death is only a matter of a little pain

"Something thicker than despair
Rides upon the midnight air"

Turha varmaan edes sanoa mikä olo on.

En vain pysty käsittelemään mielessäni kaikkea, mitä terapiassa puhuttiin. Ilmeisesti mun pitäisi vain pystyä tekemään elämälläni jotakin myös loma-aikaan, eikä vain möllöttää masentelemassa kotona. Mutta minkäs teet kun olet niin yksin, jonka kavereilla on parempia kavereita joiden kanssa tehdä kaikkea. Pitkästä aikaa eikunsiiseihänsiitäolekuinparipäivää... ajattelin taas, että ei tässä elämässä ole mitään järkeä. Kuten terapiassa sanoin, ei mulla ole mitään.

"No light nor reef
No unsinkable of romance keeps me
Safely from the stormy seas"

- Dani Filth

And the miracle is that nothing has happened

Ahdistaa.

Ahdistaa.

Ahdistaa.

Täytyy ottaa melatoniinia, jotta nukahtaisin järkevään aikaan. Olen hukuttanut ahdistusta pelaamalla aamuyöhön, nyt pitäisi raahautua lounastamaan yhdeksi koululle. Fantasiapeleihin, Ruohonjuureen (20€ lahjakortti!!! (oikeesti Jonin mut ei se sitä halua)) ja terapiaan. Näin terapiasta untakin, olin jotenkin etuajassa/myöhässä sieltä. Ei ole ensimmäinen kerta, kun lomalla näen tällaista unta. Vuorokausirytmi kun on sekaisin, niin viikonpäivät menevät sekaisin myös.

Lyhyestä BDI-testistä keskivaikean masennuksen pisteet. Tämän takia se on varmaan määritämätön diagnoosissa, puolisen vuotta sitten tehtynä olisi varmaan tullut lievän pisteet. Eikun hetkinen, kesällähän oli vielä pahempi, raidallinen reisi kertoo siitä. Ohhoh, aika rientää, mutta arvet pysyvät. En tiedä, määrittämätön mikä määrittämätön.

Ei pitäisi ahdistaa.

Ei pitäisi masentaa.

Kaikkihan on hyvin.

Junnailen tässä tilassa varmaan koko loppuelämäni.

So glad for the madness

"From grief that creeps to wreathe the sun
In drapes inwove with deathshead wing
I thank God for the suffering"

Tänään halusin kuolla.

Oikein paljon paljon kuolla. Viime päivinä olen ajatellut yliannostamista, viiltämistä, läheistä moottoritien (ja junaradan) kulkevaa ylikulkusiltaa.

Mutta sitten kuitenkin. En ole uskaltanut kehdannut viitisnyt  edes naarmutellut reisiä, raapinut vain. Ilmeisesti olen raapinut sääreni arville, koska jäljet eivät ole lähteneet sitten millään.

Olen tuntenut itseni yksinäiseksi, tunnen ehkä jollakin tavalla edelleen itseni yksinäiseksi. Oudoksi, myös. Miksi mä ajattelisin itsemurhakeinoja jos en ole edes kunnolla masentunut? Millainen olo mulla oikeasti on? Tunnen oloni kovin sekavaksi.

"Love would have conquered all
Love would have conquered...

Hate"

- Dani Filth

In the end

“And you rage and scream and reach through the Force to crush the shadow who has destroyed you, but you are so far less now than what you were, you are more than half machine, you are like a painter gone blind, a composer gone deaf, you can remember where the power was but the power you can touch is only a memory, and so with all your world-destroying fury it is only droids around you that implode, and equipment, and the table on which you were strapped shatters, and in the end, you cannot touch the shadow. In the end you cannot touch the shadow, in the end you don't even want to.” 

-Matthew Stover, Star Wars Episode III: Revenge of the Sith

Kept my heart in dark ruins

Ei tänään tapahtunut kai mitään erikoista. Viimeksi olen kirjoittanut... viisi päivää sitten? No, ahdistutti koko loppuviikon. Myös masennutti. Terapiassakin oli näääin lähellä etten purskahtanut itkuun. Mutta kun mähän en itke, en itke, en en en.

Reidet naarmuilla, raavin naarmuja auki. Käsivarsiin naarmuja, haluan enemmän.

Mutta sitten toisaalta tänään on ollut ihan ookoo päivä. Ei ihmeellisyyksiä, japanin dialogikoekin meni yllättävän hyvin. Olen taas liian myöhään hereillä, vaikka piti mennä aikaisin nukkumaan. Ehkä sitten huomenna menen aikaisin nukkumaan...

Ehkä se angstimasennusahdistuskausi meni nyt jo ohi?

Under red leaves bleeding

En jaksa tätä.

Ahdistaa.

 

Raavin reisiä verille, haluaisin tehdä jotakin paljon paljon enemmän. 

Mutten voi. Jos teen jotakin, olen jälleen kerran paha ihminen. Tai ainakin tyhmä. Ja kyllähän mä tiedän mitä siinä sitten käy, riitaa ja itkua ja lisää tuskaa. Mutta silti, miten ihmeessä tämä kurkkuuntarttuva ahdistus olisi saatava aisoihin?

En. Yksinkertaisesti. Kestä. Aamusta asti ahdistanut, enkä vain saa sitä pois, en sitten millään. En. Vain. Jaksa.

"Sairasta pilaa

Koko elämä

Yksinäisyys

Halauksena ympärillään"

- Hynynen

I grow fat with hatred

Aamulla tuli ajatus:

"voisinpas vähän raapia kättä silleen että siitä tulisi verta!"

jonka sitten toteutin.

Edelleen, näin iltasella, kätönen (siis käsivarsi) on kauniisti naarmuilla. Ei edes oikeasti kauniisti, mutta silti unohtelin tämän kaunokaisen ja esittelin sitä tahtomattani koulussa. Ehkä saatoin nähdä sivusilmällä pieniä, huolestuneita(ko?) katseita matikantunnilla, mutta koska aikaisemminkin Heikki on näitä ihmetellyt, olen kuitannut ne kuivalla iholla - mikä ei läheskään aina ole valetta, mulla menee usein vahingossa iho rikki, jos raavin sitä. Ja näin on käynyt aiemmin matikantunnilla, että olen ajatuksissani raapinut käsivarren rikki, joten... eipä sitä varmaan sitten sen suuremmin ihmetellä.

Ahdistelen täällä Exceleiden kanssa, olen hienosti saanut tehtyä vaikka mitä, mutta lähes kamalammin on hommia vielä tekemättä. Haluaisin kuitenkin kerrankin mennä ajoissa nukkumaan, niin fiksua olisi olla kirjoittamatta tätä, vaan tehdä jotakin järkevää, vetää melatoniinit kurkusta alas ja painella nukkumaan.

Mutkunmutkun. Kirjoituttaa, haluan purkaa ahdistusta. Möh. En edes osaa. Ehkä sitä vain pitäisi mennä nukkumaan. Mutta kun ahdistaa... eikä ahdista. On sekava olo, en taaskaan tiedä miten päin tässä olisi. Keskittyminen ei riitä mihinkään, olen vain ja ahdistun.

"You may find me crying in the closet of your room
What ghosts know only is how to come back
My prison will claim me again and again..."

...ja tekisi mieleni toistaa aamuinen.

Ps. Käteni (ranteesta alaspäin) pääsivät Turun Sanomien nettisivuille.

Pps. Ilmeisesti muu kehoni pääsi lehteen (kyllä ne kädetkin siellä varmaan on).

"...and take me, don't know where"

- Marco Hietala

Who hears the tears of nightfall?

Niin.

Tuotanoinikääs. Eipä ole mitään kerrottavaa. Kirjoituttaa vain.

Tänään oli kiva päivä. Esiteltiin Battlemastersit, enkä olisi yllättynyt (tai no olisin mut niinku silleen) jos paljastuisi, että ryhmämme olisi voittanut tämän(kin) kisan. Ständillä kuitenkin kävi porukkaa ihan runsaasti ja toimittajia tuli Turun Sanomista yms. paikallismedioista. Ja ilmeisesti tuomaritkin tykkäsivät.

Silleen on ollut vähän ikävää, kun en ole saanut mitään koulujuttuja tehtyä. Menin nukkumaan perjantai-iltana jo klo 23, nukahdin saman tien (migreeni avusti asiaa hieman), heräsin lauantaina klo 15 - koska Joni herätti. Olisin todennäköisesti nukkunut koko lauantaipäivän jos en olisi joutunut herätetyksi. Enkä mielestäni nähnyt mitenkään ihmeellisen mieleenpainuvia unia, jostakin syystä unta vain riitti. Randomeita ahdistuksia on (tietenkin) ollut, mutta... ei ihmeellistä. Olen raapinut itseäni verille - tahallisesti ja tahattomasti - olisin ehkä halunnut tehdä jotakin muutakin, mutta en sitten kuitenkaan ole tehnyt.

Ajattelin, että menisin heti The Walking Deadin jälkeen nukkumaan, mutta tässä sitä palloillaan. En ole ohjelmoinut, en tehnyt matikanläksyjä. Eli jee jee ja niin päin pois. Ahdistaa laiskuus. En vain saa itseäni tekemään mitään, mistä en nauttisi. Loppuviikosta mahdollisesti neljän päivän WoW-lanit. Kiinnostaisi osallistua, mikäli sinne tulee joku kaveri. Täytyy vain kantaa komeat lääkearsenaalit mukaan, tyylikästä.

Eipä mulla muuta.

Tearing down my mind - my reality

Semmonen lähes-melkein-ehkäpä-viikon tauko taas ollut. Ihmeellisyyksiä ei ole tapahtunut.
Olen ahdistunut, miten odottaa sopii. Tänään oli kohtalaisen mukava päivä pbl-päivän takia, mutta sitten toisaalta ei ollutkaan niin kiva ja ahdisti ja suretti aina välillä. Loukkaannun helposti ja tuntuu, että kohtasin ikävää läppää. Toisaalta en tiedä että onko se niin, koska jätkät ovat kuitenkin tosi kilttejä kaikesta häröstä läpästä huolimatta. En tiedä, en aina osaa tulkita sanoja oikein.

Ennen japanintuntia istuin Heikin keittiössä kanin kanssa, ahdisti kovin. Kanista on vaikea saada silitettävää, mutta se tuli kuitenkin nuolemaan sormia - viimeksi murisi, edistystä on tapahtunut. Siitä tuli hieman parempi olo. En tiedä huomasiko dataileva ystäväiseni, että katselin tyhjin silmin johonkin, puhumatta mitään. Yleensä olen kuitenkin oikeassa seurassa varsin puhelias. En vain... halunnut olla ikävä. Kynnys kertoa oikeasta ahdistuksesta, oikeasta surusta, on liian korkea.

Ahdistus pitää otteessaan, keuhkot puristuu kasaan. Olen huolissani ystävästäni, huolissani kaikista maailman ihmisistä, joiden täytyy kärsiä tällaisesta sairaudesta, joka vetää kaiken lukkoon. Olen vihainen aivoille, jotka kehittävät tällaisia sairauksia. Kurkkua kuristaa, aivan kuin rinnassa olisi tyhjiö. Rintalasta painuu, hengitys on hankalaa.

Voisipa joku vain ottaa tämän kaiken ikävän lian pois kehosta ja mielestä. Mutta toisaalta identiteettini on sidottu tähän niin vahvasti... en tiedä mitä olisin, jos en olisi ahdistuneisuushäiriöinen. Jotenkin ajatus, että olisin vain minä tuntuu tyhjältä, turhalta, ontolta. Ja samanaikaisesti haluan olla vain ja ainoastaan minä.

"I... I scream out to you
As I see them take you
Hell, it put me through
You... you gave me life
Then ripped out my emotion
And replaced it with a knife"

- Matthew Barlow

You will take the body parts and put them on the wall

Kättä painaa, siinä on liikaa painetta, jonka täytyy päästä ulos. Tunnen reiden arvet legginssien läpi, haluan uusia, lisää, enemmän, haavojavertaarpiakipuahelpotusta... häpeää.

Olen solmussa, umpparissa, täysin sotkussa. Terapiassa olin kiukkuinen, surullinen, vihainen. Läksiessäni kauppakeskuksen läpi ainoa ajatus oli tänään hajoan. Tänään hajoan. Tänään hajoan hajoan hajoan.

"You, you went beyond
And you lost it all
Why did you go there?
From beyond
You saw it all

Why did you go there?"

Vielä en ole hajonnut. Tuntuu vain, että keikkuisin rajalla... enkä tiedä mitä tapahtuu kun tasapaino muuttuu.

Vihaan kaikkia ja kaikkea. No en vihaa, olen vain kiukkuinen. Ei edes itketä. Haluaisin, mutta ei pysty. Ei kykene.

Mitä ihmettä tämä oikein on?


"Dreaming of screaming
Someone kick me out of my mind
I hate these thoughts I can't deny"

- Malakian & Tankian

Love while the night still hides the withering dawn

Viimepäivät ovat olleet aika mielenkiintoisia tavallaan. Kyynärvarressa on jollakin tasolla tulehtunut naarmu, jonka olen - vahingossa? tahallani? tietämättäni? - tehnyt, ehkä ahdistuksessa, ehkä en. Toisessa käsivarressa näkyi vielä aamulla kynnenpainauma, jonka tein eilen - tarkoituksella - ahdistuksissani. Eipä näy enää.

Mutta sitten toisaalta, vaikka on ollut niin kurjaa kaikinpuolin, on ollut myös erittäin mukavaa ja ihanaa. Tänään menen ystävän kanssa teatteriin, en joudu olemaan yksin, toisin kuin yleensä. Perjantaina oli Magic: The Gathering -ilta Heikin kanssa, pelattiin, syötiin kaikkea mättöä ja katottiin Tubesta kaikkea tyhmää. Oli oikein mukavaa, suurin suru illalla oli se, että kani luuli varvasta purtavaksi ruuaksi... Kiitti vaan, demonikani.

Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen saanut kouluporukastakin ystävän. Kavereitahan siellä on paljon, mutta nyt siellä on joku, jonka kanssa voi olla täysin aito - saa olla vähän tyhmä ja hihittää kaikelle übersöpölle, eikä toinen katso tuomitsevasti - mutta saa myös olla rehellinen, erityisesti näistä pääasiainhoidoista. Mielestäni viime maanantain lohkaisu todisti tämän kaiken:
"Miksi mä saan tän masentuneen ja aneemisen robotin?" (kaksi robottia, joista toinen näyttää masentuneelta, ja juuri se annettiin mun hoidettavaksi (eli siis säilytykseen))
"Se sopii sulle", mutta perään lämmin hymy - jo nyt ollaan siinä vaiheessa, että tästä asiasta voi heittää läppää. Terapiasta voi puhua, siitäkin voi vitsailla, on rento olo. Ehkä olen opettanut Heikille, että masentuneet ja ahdistuneetkin on ihan normaaleja ihmisiä - hyvä jos olen, haluan opettaa sen kaikille. Ehkä sitä jossakin vaiheessa saa kerrottua muillekin, mutta tässä on nyt hyvä.

Totta kai pelkään, että jossakin vaiheessa kaikki murenee... mutta en halua ajatella sitä nyt, koska tunnen itseni onnelliseksi. Kerrankin haluan uskoa, että asiat menee hyvin.

I see dead stars collide

Voimakas ahdistus. On liian myöhä, nukkumassa pitäisi jo olla. Käväisin tänään apteekissa ostamassa rautaa, sillä hemoglobiini on alhaalla, mutta melatoniinireseptiä ei tietenkään ollut mukana. Ja nyt kaipaisin oikein kovin sitä mukavaa turruttavaa tunnetta, joka auttaa pääsemään uneen.

Väsyttää. Ehkä saan unta kuitenkin. Jos vain viitsisin yrittää. Koneella on jotenkin vielä turvassa ahdistukselta, vaikka se rupesi lähestymään uhkaavasti jopa Azerothin rajoja. Eipä siltä oikeasti missään ole turvassa.

Käsivarsia pakottaa. Ne vaativat kipua.

...and not enough, I know

Kurja olo, vaikka päivä oli oikein mukava. Pääsin mönkimään lattialla kanin perässä (mokoma kyllä söi matikantehtäviä, mutta rapsutuksista ei tykkää), vietin ahdistus-masennus-yksinäisyysvapaata aikaa kaverin kanssa. Sain kaiken lisäksi sateenvarjon lainaan, ei tarvinnut kävellä terapiaan sateessa. Tai no, piti kävellä sateessa, mutta enpä ainakaan kastunut niin pahasti kuin olisin saattanut.

Jonikin on ollut vähemmän myrtsi kuin viimeaikoina, kaiken lisäksi se oli tullut kotiin ennen mua.

Mutta.

"But it's all ending, the clock's rewinding
We don't mean anything to me. You think?
I killed this silence for us to make things right
The words are loaded."

Huomenna on ykkösvuoden terveystarkastus, johon varasin ajan päänsäryn takia (ja tuleepa hoidettua tässä samalla sitten koko roska). Rokotuskorttia ei ole, mikä luonnollisesti ahdistaa suunnattomasti. Tässä sen huomaa, että ajatusmaailma ei ehkä ihan ole normaali. Siinähän meinasi itku tulla, kun tajusin, etten ole ihan satavarma mistä löydän terkkarin. Paikan ja kerroksen tiedän, mutta ei sellainen riitä. Täytyisi tietää tarkalleen mihin mennä, muuten jännittääahdistaapelottaa.

Taas tunnen itseni yksinäiseksi. Haluaisin satuttaa, raapia, viiltää.
Toisaalta, haluaisin, että joku tulisi nyt kertomaan, että olen tärkeä. Että mulla on syy olla täällä - edes jonkun muun vuoksi.
Väsyttää onneksi. Pian voisin mennä nukkumaan. Melatoniinia pitäisi hakea apteekista, tällä hetkellä se on loppu.

"There  is no cast, no real solution
When it is broken, it will stay that way
Believe me when I say this
I would not if I did not care"

- Tony Kakko

You'll learn that demons are not fairytales, they're factual

Masennus iski jälleen kerran. Ehkä lähempänä angstia kuitenkin nyt. Vähemmästäkin saisi lentää tietokone ikkunasta. Ohjelmointi ei suju, ei jaksa pelata. Ajattelin valloittaa sohvan ja mättää kaikkea hyvää mutta ah-niin-epäterveellistä vain jotta saisi paremman olon. Hyvä meininki, eikös joo?

Perjantai oli mukava, lauantaina löysin tupollisen kissankarvaa kengästäni ja surin, etten edelleenkään omista lemmikkiä. Tänään olin vanhempien luona syömässä papupihvejä ja kakkua. Mitäs siinä, ei tarvitse itse kokata, eikä maksaa ruuasta.

Olen kaikin tavoin täysin normaali ihminen. Kukaan ei voisi aavistaakaan, että juuri äsken mielihalu repiä nahka auki käsistä oli suurempi kuin aikoihin. Kuvittelen haistavani tupakansavun, vaikka kaikki räppänät on suljettu - tarpeeksi kylmä ilman ylimääräistä syystuulta, kiitos vaan.

Tunnen itseni jälleen möllin ja fletkumadon risteytykseksi.

Dunroamin, duncarin, dunlivin

Noh, eihän tässä asiat nyt niin huonosti ole.

...ainakaan tällä hetkellä. On ollut ikävää tunnetta, joka ei ole meinannut lähteä sitten millään, olen ärsyyntynyt hyväätarkoittaviin ihmisiin ja haikaillut jotakin, mutten tiedä mitä. Kärsin nälästä, en ole syönyt kunnolla tässä pariin päivään. Tänään sain sentään ruokaa, mutta ei se korjaa energiavajetta tai mitälie. Olen riidellyt liikaa ja jotkut asiat tuntuvat oikein sekavilta.

Mutta huomenna näen erästä kivoista kivointa ihmistä, että ehkä huomisesta tulee hyvä päivä. Toivonmukaan pääsen pian myös tutustumaan erään toisen kivan ihmisen kaniin, eli ei tarvitse ehkä istua kaiket illat yksin kotona.

Ei väsytä, mutta tiedän, että huomenaamuinen kolmen tunnin suomen kieli ja viestintä väsyttää. Ehkä ajattelen sitä kun menen nukkumaan?

"I'd like to go on with this bit of a song
Describing this schmuck
I'd like to go on, but I'm going to throw up"

- Roger Waters

A passing fad

Ahdistus. Suru. Itku. Raivo.

Kynnet. Viivoitin. Terät?

luovutin siis en tehnyt mitään pysyvää huonohuonohuono

Kolmioviivaimessa on terävät kulmat



...käsivarsi naarmuilla.

josolisiollutoikeateräolisikäsivarsinytkaunisPILOILLA

enkä edes halua lisää

I LIED!!! haluanpas...

Time will kill

Joskus olin tyhmä ja kuvittelin, että ahdistus menisi pois. Että masennus menisi pois. Mutta eipä se koskaan taida poistua. Kyllä, psykiatri sanoi, että ahdistuneisuushäiriöstä on vaikea parantua, mutta tällä hetkellä en jaksa uskoa solullanikaan siihen, että joskus en olisi tällainen. Joskus ajattelin, että kyllä tästä on mahdollista parantua.

Mutta nyt ei.

Ahdistus on liian iso osa itseäni. Sillä on liian kova ote. Kuin hiiri hiirenloukussa, kuristun pikkuhiljaa kuoliaaksi.

The patron saint of heartache

"I tripped my foot on a fallen star"

En pysty uskovani mihinkään hyvään. Kuvittelen, että kaikki vihaavat minua. Uskon vakaasti, että kaikki mitä teen, on huonompaa kuin mitä normaalit ihmiset pystyisivät tekemään. Tunnen itseni vain...
niin...
huonoksi.


"Can't see my world is falling
The world is falling down..."

- Dani Filth

Painting flowers white never suited my palette

"Two tracks
Bric-a-brac
Something passed between us
Like a bad crack"

Ahdistaa. Masentaa. Tunnen oloni orvoksi, yksinäiseksi. Surulliseksi.

"Come my friend, to fate let's raise
Two finger shots at this our last soiree
For tomorrow I fear
Swoops all too deadly near
This precipitous weir to Hell's high gate

We touched the stars
That now laugh from afar
At we, the damned"

- Dani Filth

Death-knells pound my dreams

Itku on ollut tänään monta kertaa lähellä. Muutenkin on ollut kurja olo, en ole yhtään viihtynyt elämässäni tänään. No, ehkä hetkittäisiä hyviä hetkiä on ollut, mutta kokonaisuudessaan on ollut angstia.

Kunpa tätä elämää saisi paeta hetkeksi jonnekin muualle, menisin mielelläni lepäämään. Olisinpa edes joku muu kuin itseni. 

Eeyore the old grey donkey stood by the side

of the stream and he looked at himself in the water

"Pathetic" he said, "That's what it is"

- A.A. Milne

Haastetta

Kiitoksia kuiskaukselle!

VIISI ASIAA, JOITA TARVITSET JOKA PÄIVÄ:

1. Pepsi Max (vähintään lasillinen, normaali määrä noin puoli litraa päivässä...)
2. Tietokone (sekä koulussa että kotona, välttämättömyys)
3. Lääkkeet
4. Hammasharja
5. Omenoita (vähintään kaksi per päivä)

VIISI KIRJAA, JOITA SUOSITTELET:

1. Matthew Stover: Star Wars Episode III: Revenge of the Sith
2. Christie Golden: Arthas: Rise of the Lich King
3. Edgar Allan Poe: Kootut kertomukset
4. J.K. Rowling: Harry Potter ja Viisasten kivi (ja kaikki muutkin, mutta alusta pitää aloittaa)
5. Margaret Weis: The Soulforge

VIISI MATERIALISTISTA JOULULAHJATOIVETTA:

1. Rahaa (paljon)
2. Pelikone + Razerin pelinäppäimistö
3. Cradle of Filthin Darkly, Darkly, Venus Aversa -CD
4. Matka Japaniin
5. Silent Hillin alkuperäinen japaniversio


VIISI ADJEKTIIVIA, JOTKA KUVAAVAT SINUA:

1. Pakkomielteinen
2. Herkkä
3. Vainoharainen
4. Ristiriitainen
5. Outo

VIISI ELÄMÄNOHJETTA, JOTKA ANTAISIT MUILLE:

1. Aina kannattaa yrittää.
2. Ole avoin.
3. "Älä keikuta venettä. Älä edes nouse veneeseen. Osta jäätelö ja kävele laiturilla." (Homer Simpson)
4. Mene omien voimien mukaan.
5. Suosi kasvisruokaa.


En haasta ketään, sillä uskon, että kaikki kuitenkin päätyvät tähän haasteeseen jotenkuten.

All dreams end here

En ole melkein viikkoon kirjoittanut. Kaipa sitä ehkä voisi pitää pitkähkönä taukona. No mutta. Eipä ole ollut mitään kirjoitettavaa, koska mitään ei ole tapahtunut.

Terapiasta on tämä viikko taukoa, ja valitettavasti ("ahdistuneisuushäiriöstä kärsivälle erittäin tyypillistä", sanoi psykiatri) tauko ei tee hyvää. En ole ajatellut, että terapiasta olisi hyötyä, mutta sitten, kun sitä ei ole, niin sekoan. Olen halunnut mm. avata ranteet ja kädet ja jalat, eräänä iltana mietin, olisiko kukaan surullinen jos kuolisin. Ja silleen. Ahdisti, raavin. Raavin lisää, olin pettynyt, että jälkiä ei jäänyt (muutamaa pientä lukuun ottamatta). Että.... ehkä se on ihan hyvä, että terapia jatkuu ensi viikolla. Jos sitten pysyisin järjissäni.

Melatoniini rupeaa pärisemään, rupeaa väsyttämään oikein kunnolla. Viime yönä näin painajaisia, joten nukkumaanmeno pelottaa. Jos vaikka tänä yönä näen taas painajaisia... En uskalla. En halua, haluan nähdä ihania unia, sellaisia mitä näin vähän aikaa sitten.

Ties kuinka pitkään aikaan puhuin yläasteajoista. Ihmiselle, jolle en ole siitä puhunut ennen. Varmasti aikaisempien tekstien perusteella saattaa pystyä päättelemään, ken tämä valitettava sielu saattoi olla. Tapahtuihan ko. tapahtuma kahden matikantunnin välissä. En tiedä, tuliko puhumisesta hyvä vai paha olo. Tavallaan hyvä, mutta kuitenkin... helpompaa on unohtaa. Ei tarvitse muistaa. Mutta kun olen osittain käynyt saman yläasteen kuin Heikki, niin tietenkin kiinnostaa puhua mitä kaikkea ollaan samassa paikassa koettu - täysin eri näkökulmista. Toinen on ollut kohtalaisen huomaamaton ja huono koulussa, toinen taasen (negatiivisen) huomion kohteena ja kaikkien opettajien suosikki.

Väsyttää. Huomenna kahdeksaksi kouluun, ohjelmoimaan. Yhtä lukuun ottamatta sain edelliset tehtyä, ja kaiken lisäksi arvosanaksi ensimmäisestä välikokeesta 3 (asteikolla 0-5). Olen tyytyväinen. Japaninkoe ahdistaa, tämän päivän dialogiosuus ei mennyt ollenkaan putkeen. Ei ollenkaan. Minkäs minä sille voin, että jäädyn täysin, kun puoli luokallista on kuuntelemassa samalla, kun yritän sopertaa jotakin lähes paniikissa.

Sometimes I feel fucked up in the head

Aloitin päivän tyylikkäästi koodaamalla. Paitsi etten saa tehtyä mitään, homma tyssää aina siihen "mitäköhän nyt sitten pitäisi tehdä"-ajatukseen. Hoen itselleni, en luovuta, en luovuta, en luovuta, vaikka tekisi mieli luovuttaa miljoonan jonnen voimalla.

Annan itselleni luvan pelata, jos saan yhden tehtävän tehtyä. Sitten jonkin ajan kuluttua voin siirtyä seuraavaan tehtävään. Mutta miksi näiden täytyy olla niin kohtuuttoman vaikeita?



Pientä pahaa mieltä on ollut tänään, mutta ei mitään sen kummempaa. En muistanut eilen siitä mainita, mutta eilen, aamupäivällä, kun vein roskat ja kävin ostamassa Pepsi Maxia, tunsin oloni todella kummaksi. En ollut oma itseni... kaikki tuntui hieman unenomaiselta, aivan kuin en olisi ollut täysin läsnä. Nytkin rupeaa tuntumaan hieman siltä, väsyttää, mutta ei sitten kuitenkaan väsytä. Todellisuus liukenee jonnekin muualle, olen erilläni muista. Lievää dissosiaatiota, ehkäpä.... Kerran olen kokenut semmoisen "oikean" dissosiaation, en sen useammin. Tällaisia lievempiä, mistä ei oikein voi sanoa, että ovatko ne oikeasti mitään, koen huomattavasti useammin. Pää tuntuu oudolta, silmät tuntuvat oudolta. En tunne käsiäni kunnolla, ehkäpä joku muu kirjoittaakin tätä? No ei sentään, kyllähän mä nyt sen tiedän, että minä se olen, joka tätä kirjoittaa. Mutta silti, kaikki tuntuu jotenkin epätodelliselta.

Ehkä olen vain väsynyt.

A mere glimpse of murmur

Remontin vuoksi pitkään nukkuminen ei onnistu, liian kovat äänet tunkeutuvat asuntoon herättäen lähes-kivoista unista. Aamupalan syötyäni katosin pelien maailmaan, mutta Ni no Kunin voittaminen jäi millin päähän. Mortal Kombatia hakatessa Heikki koputti oveen ("Emmä oikein koskaan osaa käyttää ovikelloa.") ja aloitimme pienimuotoiset pleikkalanit. Muutama rundi tappelua (voitin jokaikisen!), jonka jälkeen Tales of Graces f ja luvattoman ala-arvoista läppää. Viime aikoina mulla ei ole ollut niin hauskaa kun tänään. Kuuden aikoihin vaihtui seura, Heikki lähti seuraaviin (WoW-)laneihin, Joni palasi kotiin (ilmeisesti kohtasivat rappukäytävässä, mutta kumpikaan ei tunnistanut varmasti toista). Reipastuttiin, tiskattiin ja syötiin. Pelasin WoWia ja katsottiin South Parkin uusi jakso.

On ollut hyvä olo. Huomenna olisi tarkoius oikeasti tehdä jotakin, mutta pitkästä aikaa tuntuu, että olen saavuttanut jotakin, ainakin sosiaalisella tasolla. Kunpa vielä loppuviikko menisi näin hyvissä merkeissä, niin olisin onnellinen.

Väsyttää kovin, pitäisi mennä nukkumaan, mutta kun en halua. On se kumma, vaikka tuntee väsymyksen, ja muistaa kuinka ihanalta se sänky tuntuu, niin silti ei halua mennä nukkumaan.

Is that.. me?

Löysin täysin itseäni kuvaavan Confession Bearin. Hämmentävää?

Beyond heart-stopping eyes

Syysloman ensimmäinen päivä, enkä edes ollut kovin paljon yksin kotona - tietoisessa tilassa, nukuin aamupäivän ohitse ja heräsin, kun Joni palasi kotiin. Pelailtiin sitten yhdessä, Joni lähti pankkiin ja jäin wowittamaan. Lyhyet keskustelut ohjelmointien deadlinesta (onneksi vasta ensi viikon tiistaina!) ja siihen loppuikin päivän sosiaalisuus. No, aamulla Joonatan pahoitteli tavoittamattomuuttaan, mutta onneksi raportti saatiin valmiiksi ilman häntä.

Käväisen pienellä ajolenkillä, haen siskon teatterista ja vien kotiin. Päivän kohokohta, todellakin. Mutta huomenna joudun taas menettämään auton, rakkaani.

Eilen olin katsomassa pienen pieniä kissanpentuja, pienet kynnet raapivat kättä (koska raukat eivät osanneet vielä kontrolloida niitä), kipu tuntui mukavalta. Illalla rupesi ahdistamaan oikein kunnolla, kotiin tullessani vain romahdin. Hieman arkeologiaa Pandareanissa, ja kaikki oli taas lähestulkoon hyvin.

Tyhjyys kolkuttelee sisälläni, olen ontto. Ahdistusta ei ole, muttei iloakaan.

Haluaisin tuntea eläväni.

Sandstorm in an hourglass

"Many never want to see
Many never want to know
The truth behind their fantasies
Their deepest needs
Let alone be shown them"


Mjoo. Mitäs tässä sanoisi.
Olo fyysisesti kehno.
Eikä henkisesti sen parempi.


"Nothing left to do but run"

- Dani Filth

He appears your friend, but the Saint hides many Satans

Aamu on alkanut melkoisen ikävästi, ahdistaa oikein kovasti. Haluaisin vain pois täältä, mutten tiedä minne menisin, mitä tekisin, kestäisinkö yksinäisyyttäni nähdessäni muita ihmisiä, joilla on aina joku, jonka kanssa olla. Jonkin verran juttelin Azerothissa, mutta sekin oli vain kyseiseen maailmaan liittyviä juttuja, ei muuta. Samaten keskustelu WhatsAppissa liitty vain erilaisiin glypheihin. Haluaisin puhua, mutten toisaalta tiedä mitä puhuisin.

En pysty kuvailemaan tätä tunnetta. Mustaa ahdistusta joka lamaannuttaa, masentaa, saa haluamaan kuolemaa, lepoa, rauhaa.

"How many secrets can they read by your face?"

En tiedä, tietääkö kukaan millainen olo mulla on. Vaikutan, ja oikeasti olenkin, päivisin hyvinkin iloinen, mutta sitten taas... välillä välitän viestejä, joista ehkä saattaisi pystyä päättelemään jotakin. Ehkä. En uskalla oikein kertoa mitään, kun sehän saatetaan kokea ahdistavaksi, tunkeilevaksi. Pelkään, että olen nytkin ollut liian painostava, lähettäessäni välillä tekstiviestejä erinäisistä asioista. En uskalla tehdä mitään ilman syyllisyyttä.

Ja voi kuinka terävät esineet kutsuvat minua jälleen!

"With these words scrawled in a severed hand
Tears fall like shards of glass that band
In rivers, like sinners

Swept with me to join the damned"

- Dani Filth

Am I retarded or am I just overjoyed?

Ja nyt ei kyllä iloituta yhtään. Vainoharhailen senkin edestä, kaikki kaverit olivat lähteneet WoWista 12-10 minuuttia ennen kuin itse saavuin paikalle. Olenko kamala ihminen, eikö kukaan halua pelata kanssani? Onko "ystävyys" illuusiota, oman mieleni käsite? Epävarmuus on kamalaa, se syö sisältä päin. Haluaisin varmistuksen, mutta mitä kysyisi? Sitä paitsi, mitä jos kyseessä oli sattuma, jengi menee aikaisin nukkumaan... tai niin ja näin ja noin. Ajatukset risteilevät ja pyörivät ympyrää, järkeä ei löydy mistään. Tällaisina hetkinä tunnen olevani täysi sekopää. Ei taida olla tervettä vainoharhailla kaikesta, ainakaan näissä mittasuhteissa. Ylitulkitsen eleitä ja sanoja, pelkään, että sanon itse jotakin, joka saatetaan tulkita jollakin tavalla. Rasittavaa.

Muutenkin päivä on mennyt stressaillessa ja ahdistuksessa, saisi nyt edes illalla hengittää vapaasti. Eipä olisi pitänyt ryhtyä pelaamaan, olisin ollut iloinen ilman tietoa luuloa, että kaikki vihaisivat mua.

Haluaisin ottaa kourallisen melatoniinia, jotta uni olisi syvää ja pitkää, mutta tyydyn kahteen. En tiedä tarkalleen mitä tapahtuisi melatoniiniyliannostuksesta, jos sellainen on edes mahdollista ottaa. Pitkä uni?

Päässä soivat sanat Green Dayltä:

"Nobody likes you!
Everyone left you!
They're all out without you
Having fun!"

So farewell to distant thunder

Olo on ollut mitä parahin. AMKA-tunnilla keskusteltiin opiskelutaidoista, ja teimme (minä vastasin koristelusta) uskomattoman upean muistilappuhävittäjän. En kyllä tiedä mihin se päätyi.
Japanin opiskelu valitettavasti takkuaa todella paljon, jotenkin en pidä siitä opettajasta niin paljon, opiskelu ei tunnu niin mukavalta. Pyörästä irtosi illalla ketjut, sain ne paikoilleen. Kotipihaan kurvatessani vaihdekeppi hajosi. Täytyy viedä pyörä korjattavaksi naapurin pimeään korjaamoon.

Viimeinkin olen kuin normaali ihminen. Tällä hetkellä en edes kaipaa lohduttavaa pimeyttä, vaan istun valot päällä ja tunnen itseni (ainakin kohtalaisen) iloiseksi. Olen yksin kotona, enkä ole ahdistunut, mikä eroaa hieman entisestä. Voisiko nyt olla aika päästä ahdistuksesta, elää normaalisti?

...erään asian olen kyllä huomannut. Koulun myötä olen sosialisoitunut, ja tuntuu, että kärsin hirveän herkästi eroahdistuksesta. Olen kuin koira, jonka omistaja jättää kaupan eteen viideksi minuutiksi; raukka itkee ovella ja luulee, että hänet on hylätty iäksi. Tällä hetkellä eroahdistusta pitää poissa musiikki ja kirjoittaminen, tuntuu melkein, että puhuisin jollekin, kun kirjoitan tätä. Kohta astelen Azerothiin, ja todennäköisesti siellä on muutama muukin, jonka kanssa saattaisin vaikkapa puhuakin.

Ja ilmeisesti olen menossa ensi torstaina ykkösten saunailtaan raitaisine reisineni. Jos nyt viitsin mennä saunaan asti, enkä jää emulaattorien luokse.

In floods of tears so well refined

"Aiotko mennä ensi viikon torstaina saunailtaan?"
"Emmä tiiä, täytyy kattoa pbl:ssä kuka haluaisi tulla."
"Niin... mä oon vähän miettinyt sitä, kun on ruma vasen jalka... rumia arpia..."
Ja noin kaksi minuuttia sitten olin kertonut terapiasta, väittäisin, ettei Heikki ole niin tyhmä, ettei osaisi yhdistää nämä kaksi asiaa. Heti sen jälkeen ahdistus iski erittäin vahvasti, hautasin naaman matikanvihkoon. Mutta kun huomasin, että asiat olivat normaalisti, ahdistus rupesi hälvenemään.

Olen saanut kerrottua ainakin osan salaisuudesta. Enkä joutunut heti hylätyksi. Ehkä, ehkä joku pitää musta... ehkä mun on mahdollista saada ystäviä...

Päivä olikin sitten erittäin mukava. Eilen olin kovin tyly ja kylmä iskuyrityksiä tehneelle tyypille, tänään se tuskin puhui mulle. Sain kerrottua asioita ja läppä oli loistavaa, erittäin mukava päivä. Terapiassakin oli kunnolla puhuttavaa, kaikin puolin onnistunut päivä. Ainona ikävänä asiana oli se, ettei mp3-soitin toiminut aamulla. Latasin sen, ja nyt sen pitäisi toimia. Toivottavasti.

Skippaan huomisen aamutunnin, sillä tietokoneen käyttötaito -tunnit ovat osoittautuneet erittäin hyödyttömiksi. Yhdeksi kouluun, saan nukkua (kohtalaisen) pitkään, täytyy herätä tekemään läksyjä, koska olen laiska WoW-nörtti, joka tuhlaa iltansa Azerothissa.

All this burden is killing me

Mikään ei ole muuttunut eilisestä, mutta haluan silti purkaa tuntojani.

Sain sentään yhden ohjelmoinnin tehtyä, viimeiseen en pystynyt, joten säästin sen suosiolla huomisen illan viimeisille tunneille, jos vaikka päivällä saisin apua koulussa. Haluan keskittyä, mutta se on vain mahdotonta. Tiedän, että pitäisi tehdä matikan läksyt, mutten jostakin syystä tee niitä. Ahdistus on fyysinen, on paha olla, enkä oikein tiedä miten päin olisin.

Eikä mulla ole oikein mitään sanottavaakaan.

Tunnen itseni kovin yksinäiseksi.

One by one the stars are falling

Päivä meni Azerothissa Heikin kanssa pyörien. Ja koko sen kuusituntisen kakistelin itsekseni, pystyisinkö paljastamaan kuinka paljon mua joskus ahdistaa. "Mitä mieltä olet tyypeistä koulussa?". "Ootko huomannut miten se tyyppi kohtelee mua erillä tavalla?". Mutta ei, en pystynyt. En vielä uskalla, ollaan sen verran uusia tuttavuuksia, en halua riskeerata potentiaalista ystävyyttä huolilla vielä tässä vaiheessa.

Mutta kuinka olisin halunnutkaan!

Jonille luonnollisesti kerron oikeastaan kaiken, mutta haluaisin myös puhua jonkun, jota näkee päivittäin, joka tietää tämän yhden tyypin, jonkun joka näkee tilanteen mahdollisesti omalla tavallaan.

Haluaisin myös, että joku tietäisi, etten ole täysin normaali.

Ilmeisesti joku tuleva ilta järjestetään koulun ykkösille saunailta. Ajattelin osallistua, jos sinne tulee kivoja tyyppejä. Aion osallistua, ja otan raitaisen reiteni mukaan. Sittenpähän näkevät. Mutta miten arpiin suhtaudutaan? Huomataanko niitä, kyselläänkö niistä? Olisiko joku kenties huolissaan? 

Kännykkä poltteli kädessäni kun sanoimme heipat Azerothissa, halu paljastaa salaisuus oli suurempi kuin aikoihin. Selasin WhatsAppia, numero löytyi, en pystynyt. En uskaltanut. Haluaisin uskoa, että saisin ystävän koulusta, mutten osaa luottaa siihen vielä täysin. Mitä jos olenkin vain täysin väärässä?

Katsoin X-Factoria unohtaakseni ahdistukseni, muttei se auttanut. Salaisuus poltteli keuhkoissa, pyrkien pakoon vaikka väkisin. Ranteet huusivat painetta, olisin halunnut helpottaa oloa päästämällä paineet avaamalla ihon, mutta enhän voi tehdä niin. Sehän olisi tyhmää.

Epätoivoisesti kirjauduin myöhemmin uudestaan WoWiin, mutta ystävälistalla oli vain yksi henkilö paikalla, sellainen, jonka kanssa en niin paljon ole puhunut. Eipä se auttanut, joten pikaisen huutokauppakäynnin jälkeen poistuin paremmasta maailmasta oikeaan, kurjaan kylmyyteen.

Kehossa tuntuu ahdistuksen fyysiset oireet; mahasta vääntää, on huono olla, levottomuus - kaikin puolin paha olla. Venlafaxin on hyvä, mutta sekään ei ole aukoton.. valitettavasti sellaista lääkettä ei ole vielä keksitty, joka veisi kaiken pahan pois.

"All that great heart lying still
In silent suffering
Smiling like a clown until the show has come to an end
What is left for encore
Is the same old Dead Boy's song
Sung in silence"

- Tuomas Holopainen

Stand on a chair and scream as the tables turn

Olen ollut jotenkin niin irrallani kaikesta, etten keksi mitään kirjoitettavaa. Tällaista se normaali elämä on. Iloista arkielämää. En ole nähnyt edes painajaisia paljon, ainoastaan muutaman. Koulussa menee mukavasti, ihmiset ovat yhtä (joka yrittää jatkuvasti iskeä, vaikka hyvin tietää, että olen parisuhteessa... enkä edes pidä ko. henkilöä ylipäätään "viehättävänä", jos niin voi sanoa miespuolisesta henkilöstä) lukuun ottamatta mukavia ja kivoja.

Mutta sitten kun on yksin kotona, kuten nyt, tulee todella tyhjä olo. Tätäkö se on, kun puhutaan, miten identiteetti rakentuu pahan olon ympärille? En osaa olla ilman. Totta kai välillä tulee ahdistuksia ja muuta, jotenkin käsivarret huutavat "satuta mua", vaikkei ole silleen paha olla. Lääke ilmeisesti toimii kohtalaisen hyvin, ihmisten seurassa olen iloinen. En tunne itseäni masentuneeksi, en tunne itseäni iloiseksi. Olen vain.
Enkä pidä siitä, haluan olla jotakin. Loogista, eh?


"And here, I've grown
So fond of dread
That I swear it's heaven"

- Dani Filth

Our primrose path to hell is growing weed

Pudotus olikin nopeampi kuin luulin. Aamusta imuroinnin jälkeen tulokseton ohjelmointiyritys masensi pahasti, pakenin Azerothiin. Jotenkin päivä rullasi eteenpäin, illalla ruokaa tehdessäni en meinannut pysyä nahoissani, keskittymiskyky oli nollassa. Nyt sitten ahdistaa, haluan takaisin viimepäivien iloon, viihteeseen, onnellisuuteen. Ehkä joitakin ihmisiä ei ole tarkoitettu elämään onnellisena.

About to Crash?

"I'm alive again
The darkness far behind me
I'm invincible
Despair will never find me

I feel strong
I've got a new sense of elation
Boundless energy
Euphoria fixation"

- John Petrucci


Venlafaxin toimii kuin unelma. Olen ollut virkeä, iloinen, ihana, normaali ihminen. Paitsi nyt on flunssa. Masennusta tai ahdistusta ei ole näkynyt mailla eikä halmeilla, olen viimein elossa. Ostin pelihiiren WoWia varten, koulussa on kavereita, eikä Jonin kanssa olla riidelty aikoihin.

Mutta.

Pelkään, että tämä on vain vaihe. Että kohta tulee pudotus. Kovaa ja korkealta.

Putoaminen surujen suohon on todennäköisesti kova ja kipeä. Ja se on pilvi, joka uhkaa varjostaa hyvän mielen auringon.

All in all it was just a brick in the wall

Muutama päivä meni erittäin hyvissä merkeissä. Mutta tänään asiaan tuli muutos. Ahdistaa niin vietävästi. Toinen päivä ilman lääkkeitä, nyt elimistöni on poistunut pahoista SSRI-myrkyistä. Huomenna alkaa uusien myrkkyjen syönti, ja toivon todella, että ahdistus helpottaisi sillä. Yritin viettää aikaa Azerothissa - ja niin kyllä teinkin lähes neljän tunnin ajan - mutta sekään ei poistanut ahdistusta. Eli olo on kovin kurja.

Eipä mulla ole muuta sanottavaa, olen yksi kolmesta luokan opiskelijaedustajista. Ainakin jonkin aikaa, sillä asia ahdistaa ihan älyttömästi. Sovin opettajan kanssa, että saan katsella ja osallistua hieman omalla tahdilla, ja ilmoitan heti kun hommat ei suju. Infosin muutenkin opettajaa näistä psyykeongelmista, en tiedä tuleeko ko. asia vielä esille aloituskeskustelussa joka on parin viikon päästä.

Dancing on the borderline

Juupsista.
Viimeinen päivä Seronilia menossa. Pari päivää ilman mitään lääkkeitä, sitten Venlafaxin. Jänskää.

Mielenkiintoinen huomio Seronilin vähentämisestä: en ole nähnyt painajaisia. En ainuttakaan. Mistäköhän voisi johtua? Toisaalta, painajaiset ovat siirtyneet oikeaan elämään. Olo on ollut sanalla sanoen kauhea. Kuitenkin eilisen japaninkokeen jälkeen olo koheni silmissä. Nyt on taasen ihan-lähestulkoon-mitensennytsanoo-normaali olo. Ei se koe mennyt huonosti, muttei se mitenkään kauhean hyvinkään mennyt. "Isoisän kurkku on punainen. Ja kipeä." Joo, en muistanut oikein sanastoa, katkelma kirjoitustehtävästä "Suzukin perhe sairastaa".

Tänään kolmen tunnin hyppytunnilla voisin linnottautua ICT-talon nurkkaan WoWittamaan. Ellei se patchi pistä kaikkea tukkoon. Tänään myös japania, uusi kurssi ja opettaja. Kurssilla huomattavasti enemmän porukkaa kuin kesäyliopiston kurssilla.

Saa nähdä muuttuuko mieliala tästä johonkin suuntaan.

It could be a trap... It could be a trap.

Reisi sinisenä torstain ahdistuksesta olen roikkunut paniikin reunalla. Kouluprojektit vaativat voimia, tekisi mieli murtua. Japania olen lukenut aivan liian vähän. Azerothissa mieli lepää, mutta syyllisyys kolkuttelee päässä: mitäs sitä pelailet kun pitäisi tehdä töitä koulun ja japanin eteen? Häh? Ootpas taas niin hyvä, oikein kunnon ihminen!

"Mutkun ahdistaa ja haluan rentoutua ja wää!"

Sain pbl-raportin tehtyä. Hyvä siitä ei tullut, mutta kaipa kohtalainen. Ensi viikolla uusi juttu. Muut jutut odottavat tekijäänsä, mutta niillä ei ole niin kiire. Ehtii siis ahdistella ja panikoida myöhemmin.

Kunpa saisi vain murtua, säröytyä, ja tuhoutuatuhoutuatuhoutua.

“Pain is itself a god: the taskmaster of life. Pain cracks the whip, and all that lives will move. To live is to be a slave to pain.” 

- Matthew Stover, Traitor

The day that laughter died

Olen yksin kotona. Luukutan uudestaan ja uudestaan Cradle of Filthin Suicide and Other Comforts -kappaletta ja olen ahdistunut. Välillä taasen mikään ei tunnu miltään. Mitään ei jaksaisi tehdä. Yritin saada matikasta jotakin aikaiseksi, mutta liiallinen ahdistus esti keskittymisen. 

Seronilia olen nyt syönyt kaksi päivää kahdenkympin annoksella. Pari päivää vielä, sitten kymppiä neljä päivää. En siis ihmettele, jos mieliala tästä vielä laskisi.

Ryhmässä vaikutuksen alaisena asennan tällä hetkellä World of Warcraftia uuteen koneeseen. Ilmeisesti palaan takaisin Azerothiin. Se olikin vain ajan kysymys, olen tiennyt palaavani sinne joku päivä, olen ajatellut sitä vähintään kerran kuukaudessa. Luotan, että rahaa riittää. Ensin kuukauden testaus, josko kotona netti olisi tarpeeksi vahva pyörittämään sitä. Jos ei, niin sitten on surku.

Pelkään, että olen taas mokannut kaiken kaikilla elämän osa-alueilla. Elämä ahdistaa.

"Suicide is tried and tested formula for release."

- Dani Filth

Frostbitten

Niin.

Koulu on nyt sitten ihan virallisesti alkanut. Seronilit vaihtuvat ensi viikolla Venlafaxiiniin. Nyt annosta vähennettiin, pari päivää täytyy olla kokonaan ilman Seronilia. Ja näitähän ei sitten saa ottaa yhtä aikaa, kun on riski serotoniinisyndroomaan. Onko sulla ollut ajatuksia lääkkeiden yliannostuksesta?
"Ei silleen oikeasti, vähän tai joskus ehkä enemmän, emmä tiiä.."
Mutta Venlafaxiinin pitäisi auttaa paremmin juuri ahdistukseen, paniikkiin, kaikkeen mikä on viime aikoina ollut suurimpia ongelmia.

Nyt hieman ahdistaa. Muutama päivä ennen kallisarvoista viikonloppua. Sunnuntaina näen toivottavasti erään kaverin, on jotakin mitä odottaa (kouluttomuuden lisäksi).

Aloitin jälleen kerran Revenge of the Sith -kirjan lukemisen, sillä se on vain niin hyvä. Uskon, että se viehättää myös ihmisiä, jotka eivät ole niin Star Wars -ihmisiä. Ja kaiken lisäksi suomennoskin on loistava.

Aika pitäisi varata viiden viikon päähän, tässähän tulee rampattua psykiatrilla.
Ja oikeasti en haluaisi tehdä mitään muuta kuin huutaa, itkeä ja viiltää.

"I keep on walking, far away.
I keep on crawling, all in vain"

- Tony Kakko

Under construction

Tässä se on.

Kesken, mutta tässä se kuitenkin on.

Muuttuu lähiaikoina.

Tervetuloa!