All dreams end here

En ole melkein viikkoon kirjoittanut. Kaipa sitä ehkä voisi pitää pitkähkönä taukona. No mutta. Eipä ole ollut mitään kirjoitettavaa, koska mitään ei ole tapahtunut.

Terapiasta on tämä viikko taukoa, ja valitettavasti ("ahdistuneisuushäiriöstä kärsivälle erittäin tyypillistä", sanoi psykiatri) tauko ei tee hyvää. En ole ajatellut, että terapiasta olisi hyötyä, mutta sitten, kun sitä ei ole, niin sekoan. Olen halunnut mm. avata ranteet ja kädet ja jalat, eräänä iltana mietin, olisiko kukaan surullinen jos kuolisin. Ja silleen. Ahdisti, raavin. Raavin lisää, olin pettynyt, että jälkiä ei jäänyt (muutamaa pientä lukuun ottamatta). Että.... ehkä se on ihan hyvä, että terapia jatkuu ensi viikolla. Jos sitten pysyisin järjissäni.

Melatoniini rupeaa pärisemään, rupeaa väsyttämään oikein kunnolla. Viime yönä näin painajaisia, joten nukkumaanmeno pelottaa. Jos vaikka tänä yönä näen taas painajaisia... En uskalla. En halua, haluan nähdä ihania unia, sellaisia mitä näin vähän aikaa sitten.

Ties kuinka pitkään aikaan puhuin yläasteajoista. Ihmiselle, jolle en ole siitä puhunut ennen. Varmasti aikaisempien tekstien perusteella saattaa pystyä päättelemään, ken tämä valitettava sielu saattoi olla. Tapahtuihan ko. tapahtuma kahden matikantunnin välissä. En tiedä, tuliko puhumisesta hyvä vai paha olo. Tavallaan hyvä, mutta kuitenkin... helpompaa on unohtaa. Ei tarvitse muistaa. Mutta kun olen osittain käynyt saman yläasteen kuin Heikki, niin tietenkin kiinnostaa puhua mitä kaikkea ollaan samassa paikassa koettu - täysin eri näkökulmista. Toinen on ollut kohtalaisen huomaamaton ja huono koulussa, toinen taasen (negatiivisen) huomion kohteena ja kaikkien opettajien suosikki.

Väsyttää. Huomenna kahdeksaksi kouluun, ohjelmoimaan. Yhtä lukuun ottamatta sain edelliset tehtyä, ja kaiken lisäksi arvosanaksi ensimmäisestä välikokeesta 3 (asteikolla 0-5). Olen tyytyväinen. Japaninkoe ahdistaa, tämän päivän dialogiosuus ei mennyt ollenkaan putkeen. Ei ollenkaan. Minkäs minä sille voin, että jäädyn täysin, kun puoli luokallista on kuuntelemassa samalla, kun yritän sopertaa jotakin lähes paniikissa.