Our two souls shall be one from now on…

On ikävä.

Ikävä Natsukia.

Ikävä Japania.

Suomi ei tunnu omalta. Näen kaiken ulkopuolelta, kuin lasikummun toiselta puolelta. Olen ulkopuolinen, en kuulu mihinkään. Haluan takaisin Japaniin.

Neljän ja puolen kuukauden päästä Natsukin pitäisi tulla Suomeen, yli sata päivää.
Jotenkin pitäisi siihen asti jaksaa.

Olen jetlaginen ja kipeä. En jaksaisi mitään. Skypettäminen Natsukille on ainoa valopilkku päivässä.

Joku päivä pitäisi jaksaa purkaa matkatavarat. Ei vaan jaksaisi.

Väsyttää.

大だんご家族

Huomenna täytyy sanoa heipat kampukselle ja lähteä etelään. Päivän vietän Natsukin kanssa, ja lauantaina olisi lento takaisin Frankfurtin kautta Suomeen. Hauskaahan tässä asiassa on lähestyvä taifuuni, jonka vaikutusta lentoihin ei vielä tiedetä. Tiedä häntä jos joutuu jäämään lentokentälle asumaan kuin eräässä elokuvassa konsanaan, kun toi "viisumi" umpeutuu lauantaina.

Jotta elämä olisi mahdollisimman hauskaa, munuaiset päättivät tulehtua tälleen kivasti viimeisellä viikolla. Edellispäivästä asti sattui selkä, ja ajattelin muiden vaivojen perusteella että kyseessä saattaisi olla juurikin munuaistulehdus. Eilen en enää jaksanut kipua ja huonovointisuutta, joten kävin ensin kääntymässä terkkarilla, joka mittasi kuumeen ja käski mennä lääkäriin. Sinne sitten rohkeasti yksin hoitamaan vaivaa. Kaikki meni loppujen lopuksi erittäin hyvin ja sain reseptit kolmeen eri lääkkeeseen, vaikka kaikki piti hoitaa japaniksi (kukaan ei puhunut sanaakaan englantia). Ilmeisesti on kuitenkin jonkun verran karttunut kielitaitoa matkalla.

Japanissa lääkkeet annetaan just eikä melkein, vain se määrä mitä tarvitaan.

Lääkkeet annetaan paperipusseissa, joihin on printattu potilaan nimi, kuinka monta kertaa lääkettä täytyy ottaa päivässä, lääkkeen nimi yms. Samat kuin mitä lapussa joka Suomessa liimataan reseptilääkkeisiin.

Klinikoilta saa aina tällaisen potilaskortin, jossa on nimi, klinikan aukioloajat (koska Japanissa sairaalat (kaikkia näitä kutsutaan siis sairaaloiksi) ovat auki ihan mielivaltaisesti), syntymäaika, sukupuoli ja mahdollisesti joku potilasnumero tms.

Kyseessä oli toinen kerta lääkärissä Japanissa, viikko takaperin olin huuhteluttamassa korvani kun en enää kuullut mitään (ei mulla ahtaat korvakäytävät ole tai mitään...), nyt olikin vähän vakavampi tapaus. Eilen illalla menin heti tenkon (roll-call, mikä ikinä onkaan suomeksi) jälkeen sänkyyn, jossa itkeskelin kuumeessa (otin kyllä kuumelääkettä mutta silti) ja pelkäsin kuolevani (koska liian monta kauhutarinaa munuaistulehduksesta). Ainakin toimi hyvänä muistutuksena että aika hyvin olen masennuksesta päässyt irti kun ei todellakaan halua kuolla, päinvastoin. Vaikeuksien jälkeen (salamointi piti hereillä) sain unenpäästä kiinni ja nukuinkin reilut kymmenen tuntia.

Tänään olo on ollut keskimäärin hyvä, hieman voimaton mutta paranemaan päin. Pakkasin lähes kaiken ja matkalaukkukaan ei painanut yllätyksekseni kuin kaksi kiloa enemmän kuin lähtiessä, ja vielä mahtuisi tavaraa.

Munuaisten takia missasin omat läksiäisjuhlani, mutta toisaalta on mukava viettää iltaa tälleen chillaten. Ei tarvitse ainakaan välittää mistään ja voi syödä suklaakeksejä (jotka loppuivat jo koska yhdessä paketissa vaan kymmenen keksiä... sniff).

//Äh, munhan piti kirjoittaa siitä kun Natsuki oli Sendaissa ja mitä kaikkea kivaa se sanoi ja niin päin pois... Ehkä joskus toiste.

Home sweet home

Viikko.

Viikko.

Yksi ainut viikko.

Sitten joutuu roikkumaan epätietoisuudessa että milloin tänne pääsee takaisin.
Parhaimmassa tapauksessa vuoden kuluttua.
Pahimmassa... kahden vuoden? Ei, pahimmassa tapauksessa en tiedä, milloin.

Natsuki tulee huomenna Sendaihin, saadaan viettää neljä päivää yhdessä. Vaikka totean tämän niin lakonisesti, olen oikeasti tosi iloinen.



Jutellessani mukavia ihmisten kanssa dormissa, mainitsen usein että lähden viikon kuluttua. Ja sitä ihmetellään suuresti, "häh? Niin pian!"
Eikä siihen voi vastata kuin "niin".

Ulkona sataa  vettä kovin, ja tänään pitäisi mennä ostamaan virallista päällepantavaa huomista esitelmää varten. Pohdinkin tällä hetkellä mikä olisi paras tapa välttää totaalinen kastuminen, täytyy toivoa että sade lakkaisi pian (joo lol niin varmaan...).

Ei mulla hirveästi ole mitään erityistä sanottavaa.

Väsyttää.

Drip your personality into my open arms

Kaikin puolin hämmentävä aamu.

Ensinnäkin kaikki sokerittomat kofeiinipommit sokeritonta Red Bullia lukuun ottamatta olivat loppu, ja koska en tykkää punahärästä, oli pakko tyytyä normaaliin Monsteriin.

Joni oli jo perjantaina viestitellyt mulle kaikkea puolirandomia, tänään ilmoitin että palauttaa sakset jotka kuului mulle, sen jälkeen lisää randomia viestittelyä. On se randomia. Ehkä meistä tulee ihan ystäviä joskus. Niin randomia. Koska pakko käyttää sanaa "random".

Pitäis löytää itselle asiallinen puku perjantaiksi. Wuppiduu.

Kerroin Natsukista eilen äidille ja Marille, eipä hirveästi liikauttanut, hiukan kyselivät perusjuttuja. Muutetaan isompaan asuntoon Marin kanssa elokuun lopussa - jopa yksi kerros alaspäin! Eipä ainakaan tarvitse vaivautua opettelemaan uutta osoitetta kokonaan.

Kaksipäiväinen migreeni rupeaa helpottamaan viimeinkin, 30 asteen helle ei helpota yhtään. Totta kai nyt olen jossakin muualla kun Suomessa ei ole kovat helteet, arvatkaas vaan mitä tapahtuu kun tulen takaisin...

Tapasin kolme vaihtaria Hirosesta, aika vähän englantia osasivat mut sit yks ei millään puhunut mulle japania vaikka itse puolet ajasta puhuin nipponia. Saa nähdä miten sujuu syksyllä loppujen kanssa.

Ahdistaa ihan vietävästi tieto, et kahden viikon kuluttua joutuu palaamaan Suomeen. Itse asiassa... tasan kahden viikon kuluttua olen jo Suomessa. Ja. Se. Sattuu.

Erittäin paljon.

Äiti kysyi eilen "Onko mukavaa tulla pitkästä aikaa Suomeen?" enkä voinut vastata kuin "Ei". Kun ei se ole. Pakko yrittää etsiä paikka täältä neljänneksi vuodeksi, ei auta muu.

日本に帰りたい。

Und fühlte sich gut an

"I love you."

Viikonloppu meni liian nopeasti.

Uenon asemalla rullaportaissa jännitti enemmän kuin koskaan, vaikka samaan aikaan hymyilytti niin että oli vaikeuksia pitää naama perusjapanilaisena ilmeettömänä. Eihän sitä halua ylimääräistä huomiota herättää, eihän? Ja - voih! - kuinka hyvältä tuntui sitten nähdä koskea oikeasti eikä vain Skypen välityksellä, sitä en voi kuvailla sanoin.

Siitä sitten Asakusaan ihmettelemään turisteja ja temppeleitä, syötiin, jonotettiin Skytreehen ja vietettiin siellä hetki jos toinenkin, Tokio on auringon laskettua erittäin kaunis loputtomine valoineen.

Sunnuntaina tuli käytyä muun muassa Tokyo Metropolitan Govermentin näköalatasanteella (kyseinen byrokratiainstituutio on myös Natsukin työpaikka, mutta sunnuntaina oli sillekin ensimmäinen kerta kyseisessä kerroksessa). Pääsin jopa tutustumaan Tokion parhaaseen (tai näin se mulle väitti) ramenpaikkaan, jossa mua sitten ihmeteltiin oikein kaikkien työntekijöiden voimin (kyseessä on siis Natsukin/sen työkavereiden kantapaikka jossa tuntevat sen nimeltä ja auta armias kun vakiasiakas saapuu arkivaatteissa jonkun vieraan naishenkilön kanssa). Selkeästi se on musta ylpeä kun pomo ja työkaveritkin ovat musta kuulleet (ja ovat hirveän kiinnostuneita sekä kyselevät paljon). Kaipa se on osa japanilaista yhteisöllisyyttä, Suomessa ketään ei kiinnosta.

Oli mukava huomata että kaikki stereotypiat japanilaisesta "tunteettomuudesta" ei ainakaan tämän ihmisen osalta pidä paikkansa; tunnen itseni kunnon suomalaiseksi puupökkelöksi kun en vain osaa sanoa mitään mukavaa, sieltä taas tulee vilpittömiä kehuja ja asioita, joita en ole keneltäkään muulta kuullut ja sitä aitoa huolenpitoa, mitä en ole ennen saanut, siitä pidän kovin (ei saisi vertailla exiin mutta Natsukiin verrattuna Joni oli kyllä todellinen tunteeton moukka jopa suhteen alkuaikoina).

Eräänä hetkenä tuli käytyä arpia läpi (älkää kysykö mistä loukkaantumiskertomukset lähtivät kun en meinaa itsekään muistaa) ja lopulta päädyttiin mun hienoon kokoelmaani. Siinä sitten pieni itkunpoikanen silmässä sopersin jotakin ja tunsin oloni tyhmäksi, mutta mitä tekee hän? Ottaa syliin ja kertoo, että ei haittaa, pitää musta yhä. Ei tuomitse.

Illalla shinkansen takaisin Sendaihin lähti seitsemältä, eikä lähtö ollut helppo. Kahden viikon kuluttua tavataan uudestaan täällä Tohokun päässä, ja sitten onkin aikaa vähän enemmän. Onneksi.

Tänään oli yllätyksekseni vapaapäivä, ovet olivat labrassa lukossa joten täällä sitä laiskotellaan hyvällä omallatunnolla. Katson Clannad: After Storya ja onnistuin spoilaamaan itseni. Jes. Tää kuului taas tähän pakolliseen loppukevennykseen kun eihän tekstiä voi jättää tunteelliseen päätökseen, eihän? Ottakaa hauska kuva jonka löysin netistä:

Dressed in sparks and light

Tänään on niinku vapaapäivä mut oon kuitenkin labrassa et laiskottelen täällä silleen puolikkaalla omatunnolla. Lähden todennäköisesti aikaisemmin, menen tutkimaan Natorin temppeleitä, mikäli ei rupea satamaan (on uhkaavan harmaata nimittäin).

Huomenna lähden Tokioon(!).
Vähän jännittää, vaikka eilenkin olisi kevyesti mennyt enemmän aikaa Skypessä. Sekin mietityttää, että pitääkö huhut paikkansa ja saadaanko paljon tuomitsevia katseita. Oh Japanese, why you so Japanese? Ongelma ei olisi niin suuri Tohokussa, jostakin syystä ihmiset ovat täällä rennompia ja avoimempia, mutta ilmeisesti Tokiossa asia ei ole ihan niin. Eipä sille mitään voi, täytyy kestää.

Väsyttää.

Jätin jälleen kerran Monsterin ostamatta ja tyydyin "kofeiinipitoisena" mainostettuun Pepsi Strong Zeroon. Joo-oh, onhan siinä enemmän virkistystä kuin Nex Zerossa, jossa ei edes kofeiinipitoisuutta mainita, mutta toi 19 mg/100 ml ei pärjää edes Special Zeron 23 (tai 24) mg/100 ml kanssa tapellessa, Monstereista (40 mg/100 ml) puhumattakaan (ookoo, Monster onkin ihan energiajuoma joten eivät täysin vertailukelpoisia). Plussaa kovasta hiilihappopitoisuudesta. Siinä päivän kofeiiniesittely, ehkä tekin muistatte jo nämä luvut kun niitä kirjoitan tänne noin joka toinen viikko.

Tuota noin. Mitäs muuta.

Eipä tässä oikein mitään... tässä taas vähän jotain kuvia, osa aika kauan aikaa sitten otettuja.

Temppeli X paikassa Y. Jossakin päin Miyagia.

Edelleen paikka Y. Ei voi muistaa missä. Ei nähty karhuja.

Nagamachin asema (Sendain esikaupunkialuetta). Harvoin näkee Japanissa juna-asemaa näin tyhjänä, mutta sunnuntai-iltapäivä on varmaan paras aika nähdä se.

Hienosti epäonnistunut rajaus, mutta tässä normaali lounas asuntolassa.

Lounas eräässä ravintolassa Sendaissa. Riisiä, tonnikalaa (ehdin syödä suurimman osan tonnikalasta ennen kuvan ottamista (durp)) ja udonia.

Baseballia. Iso stadioni.