I've ran out of patience, tears and hope.

Ties kuinka monta kertaa olen yrittänyt avata tämän, ja kirjoittaa edes jotakin, mutta ei.

Kun vaan ei pysty.

Periaatteessahan kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Opiskelu on kivempaa- tai siis ainakin koulussa on kivempaa kuin koskaan ennen, tunnen olevani merkityksellinen ja - tattadadaa! - sain viimeinkin kunnon (pöytä)koneen uusine näppäimistöineen ja näyttöineen. Sen käyttöönotto ei sujunut hirveän mallikkaasti, vaan netti on aiheuttanut niin paljon harmistusta ja tuskaa, ettei tässä aina tiedä miten päin olisi.

Ja voih!, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä! Jätin matikan läksyt tekemättä, sillä en ollut viime tunnilla, enkä mitenkään olisi osannut tehdä niitä. Lähes sama selitys fysiikassa. Japania luin jonkin verran, mutta sitten ei vain jaksanut. Motivaatiokirje vaihtohakuun odottaa vielä valmistumista, onhan siinä vielä viikko aikaa! Joo, piti saada se jo eilen valmiiksi. En edes koskenut siihen tänään, vaikka tarkoitus olisi.



Pitäisi on ollut kuuluisa flavor of the month, kuukauden suosikkisana. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta sitten huomaa jumittuneensa telkkarin ääreen katsomaan viidettäsadatta Gordon Ramsay'n ohjelmaa koska ei vain jaksa tehdä muuta.

Japanilaisia näen kerran viikossa, ja vaikka se niin mukavaa onkin, niin samalla se tuntuu raskaalta, niin suunnattoman kuluttavalta, etten tiedä mitä tästä tulee. Tai siis... ei se silleen ole kuluttavaa. Mutta samalla on kuitenkin, sillä raukat eivät osaa englantia ja pelkkä kommunikaatio vie tuhottomasti energiaa. Mutta, ehkä tämä tästä. Mukavia kuitenkin ovat, tullaan hyvin juttuun.

Suurin syy hiljaisuuteeni onkin ollut tämä jatkuva kiireen tunne. Koko ajan olisi tehtävää, projektityötkin kolkuttelevat ovilla. Käyn tyhjentämässä lomailevien vanhempieni postilaatikkoa, siskosta en ole kuullut muutamaan kuukauteen. Huomenna pitäisi japanintunnilla esitellä perhekuvaa, mutta minkäs teet kun sellaista ei ole (eikä tähän hätään saa, sillä olen ainoa Suomessa tällä hetellä). Päivällä tuli hieman surullinen, suorastaan kateellinen olo, kun luennon "Social media in teaching" tehtävänä oli käyttää Facebookia tehtävän tekemiseen, ja sain nähdä kaikkien iloiset kuvat kavereiden ja perheiden kanssa.

Missä itse olin siihen aikaan, kun muut pitivät hauskaa ystäviensä kanssa?

Vaikka aiemmin sanoin, että miten tunnen viimeinkin olevani tärkeä ja merkityksellinen, niin silti tajuan, että koko elämäni ajan olen aina ollut yksinäinen. Eikä se tule ikinä muuttumaan.

Ja se on muuten aika ikävä tajuta.

Requiem for a Souless Man

Yritin jo aiemmin päivällä kirjoittaa, mutta jostakin syystä inspiraatio (lol mikä se on?) oli kateissa. No, oikeammin sanottuna ahdistus oli syönyt sen. Nyt, vihdoin ja viimein, olen palaillut takaisin normaalitilaan... tai ainakin siihen, mitä pidetään normaalina.

Älkää käsittäkö väärin, olen voinut viime aikoina paremmin kuin pitkiin aikoihin. Viime viikolla japanilaiset pitivät kiireisinä, ja tällä viikolla alkoi koulu. Mutta silti sama vanha ahdistus löysi tiensä luokseni. Osasyynä voi pitää stressiä: tänä vuonna pitäisi tehdä yritysvierailu ja raportti ko. aiheesta (wää täytyykö mun soittaa puhelimella?), projektityö asiakkaalle, hakea suuntautumisvaihtoehtoihin ja miettiä vaihtoon lähtöä. Onneksi kaksi ensimmäistä tehdään ryhmätöinä. Ikävämpi osa tätä ryhmätyöntarvetta on se, että ryhmiin jakautuminen on aina ollut heikko kohtani. Ja täytyy myöntää, että itseluottamukseni sai kovan kolauksen, kun sain kuulla, että nelihenkinen ryhmä (maksimikoko oli kuusi) ei ota mukaan koska "halutaan pysyä nelihenkisenä". Joo, tiedän lapsellista tuntea surua tällaisesta, mutta silti. Onneksi ensimmäistä kertaa elämässäni mulla on paljon kavereita koulussa, eikä ryhmän perustaminen tuottanut sittenkään (loppujen lopuksi) vaikeuksia.

Tämän hetken stressaavin asia on vaihtoon lähtö. Ajattelin alunperin lähteä harjoitteluun Japaniin, mutta nyt en olekaan varma olisiko sittenkin haettava vasta kolmanneksi vuodeksi vaihtoon - joko puoleksi vuodeksi tai kokonaan. Olen kaikin puolin hämmentynyt tästä, ja mietinkin, pitäisikö ottaa rohkeasti yhteyttä kv-koordinaattoriin ja puhua asia perinpohjin. Tai siis, totta kai pitäisi. Mutta kaikki tuntuu niin sekavalta, varsinkaan, kun en tiedä haluanko oikeasti lähteä vuodeksi vai en. Mietin, kuinka ikävä tulee kaikkea. Mutta sitten toisaalta... en tiedä, mitä ajatella.

En tunne itseäni tarpeeksi aikuiseksi tähän kaikkeen. Haluan takaisin turvalliseen vanhaan, jossa ei tarvitse ottaa näin paljon vastuuta itsestään. Muutenhan tässä sekoaa.

Terapia muuttuu kerran viikossa käytäväksi, sillä lukuisat japaninkurssit (no okei, vain kaksi) menevät juuri niihin päiviin missä ajat ovat ennen olleet. Ja jostakin syystä terapeutilla on aikataulu muuten ihan täynnä. Mutta ehkä se on hyvä, mikäli pysyn suunnitelmassani lopettaa terapia keväällä Kelan tuen loppuessa. Luulen pärjääväni, ainakin pärjäsin hyvin sen kesätauon ajan. Mutta tällä hetkellä tuntuu hieman... erikoiselta.

Nukahtaminen on hankalaa, melatoniinia ei ole talossa edelleenkään yhtään. Ajattelin antaa aikaa viikon, kaksi, jos vaikka kyse on unirytmin muutoksesta, mutta mikäli sen jälkeenkään asia ei ole parantunut, on lisäavun aika. Luulen, että nämä mustat silmänaluset ovat jo pysyvä osa ulkonäköäni, sillä en muista milloin niitä ei olisi ollut.

Onneksi menen huomenna kouluun vasta yhdeksitoista. Saan nukkua hieman pidempään - tai oikeastaan valvoa hieman myöhempään jolloin nukahtaminen on (ehkä) helpompaa.

 "I've got a problem
A problem with hate
I can't go on dragging this weight
A cold steel hand that won't let go
Acid-filled thoughts out of control

I built myself a nice little cage
With bars of anger and a lock of rage
I can't help asking Who's got the key?
When I know damned well it's me

No I ain't hinting for sympathy
I'm used to dealing with apathy
The scars on my wrists may seem like a crime
Just wish me better luck next time

So what if I died a thousand deaths
You think I'm insane but I have no regrets
One more time won't matter no question
Suicide is self expression."

- Peter Steele