Kun vaan ei pysty.
Periaatteessahan kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin. Opiskelu on kivempaa- tai siis ainakin koulussa on kivempaa kuin koskaan ennen, tunnen olevani merkityksellinen ja - tattadadaa! - sain viimeinkin kunnon (pöytä)koneen uusine näppäimistöineen ja näyttöineen. Sen käyttöönotto ei sujunut hirveän mallikkaasti, vaan netti on aiheuttanut niin paljon harmistusta ja tuskaa, ettei tässä aina tiedä miten päin olisi.
Ja voih!, mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä! Jätin matikan läksyt tekemättä, sillä en ollut viime tunnilla, enkä mitenkään olisi osannut tehdä niitä. Lähes sama selitys fysiikassa. Japania luin jonkin verran, mutta sitten ei vain jaksanut. Motivaatiokirje vaihtohakuun odottaa vielä valmistumista, onhan siinä vielä viikko aikaa! Joo, piti saada se jo eilen valmiiksi. En edes koskenut siihen tänään, vaikka tarkoitus olisi.
Pitäisi on ollut kuuluisa flavor of the month, kuukauden suosikkisana. Kaikkea pitäisi tehdä, mutta sitten huomaa jumittuneensa telkkarin ääreen katsomaan viidettäsadatta Gordon Ramsay'n ohjelmaa koska ei vain jaksa tehdä muuta.
Japanilaisia näen kerran viikossa, ja vaikka se niin mukavaa onkin, niin samalla se tuntuu raskaalta, niin suunnattoman kuluttavalta, etten tiedä mitä tästä tulee. Tai siis... ei se silleen ole kuluttavaa. Mutta samalla on kuitenkin, sillä raukat eivät osaa englantia ja pelkkä kommunikaatio vie tuhottomasti energiaa. Mutta, ehkä tämä tästä. Mukavia kuitenkin ovat, tullaan hyvin juttuun.
Suurin syy hiljaisuuteeni onkin ollut tämä jatkuva kiireen tunne. Koko ajan olisi tehtävää, projektityötkin kolkuttelevat ovilla. Käyn tyhjentämässä lomailevien vanhempieni postilaatikkoa, siskosta en ole kuullut muutamaan kuukauteen. Huomenna pitäisi japanintunnilla esitellä perhekuvaa, mutta minkäs teet kun sellaista ei ole (eikä tähän hätään saa, sillä olen ainoa Suomessa tällä hetellä). Päivällä tuli hieman surullinen, suorastaan kateellinen olo, kun luennon "Social media in teaching" tehtävänä oli käyttää Facebookia tehtävän tekemiseen, ja sain nähdä kaikkien iloiset kuvat kavereiden ja perheiden kanssa.
Missä itse olin siihen aikaan, kun muut pitivät hauskaa ystäviensä kanssa?
Vaikka aiemmin sanoin, että miten tunnen viimeinkin olevani tärkeä ja merkityksellinen, niin silti tajuan, että koko elämäni ajan olen aina ollut yksinäinen. Eikä se tule ikinä muuttumaan.
Ja se on muuten aika ikävä tajuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti