大だんご家族

Huomenna täytyy sanoa heipat kampukselle ja lähteä etelään. Päivän vietän Natsukin kanssa, ja lauantaina olisi lento takaisin Frankfurtin kautta Suomeen. Hauskaahan tässä asiassa on lähestyvä taifuuni, jonka vaikutusta lentoihin ei vielä tiedetä. Tiedä häntä jos joutuu jäämään lentokentälle asumaan kuin eräässä elokuvassa konsanaan, kun toi "viisumi" umpeutuu lauantaina.

Jotta elämä olisi mahdollisimman hauskaa, munuaiset päättivät tulehtua tälleen kivasti viimeisellä viikolla. Edellispäivästä asti sattui selkä, ja ajattelin muiden vaivojen perusteella että kyseessä saattaisi olla juurikin munuaistulehdus. Eilen en enää jaksanut kipua ja huonovointisuutta, joten kävin ensin kääntymässä terkkarilla, joka mittasi kuumeen ja käski mennä lääkäriin. Sinne sitten rohkeasti yksin hoitamaan vaivaa. Kaikki meni loppujen lopuksi erittäin hyvin ja sain reseptit kolmeen eri lääkkeeseen, vaikka kaikki piti hoitaa japaniksi (kukaan ei puhunut sanaakaan englantia). Ilmeisesti on kuitenkin jonkun verran karttunut kielitaitoa matkalla.

Japanissa lääkkeet annetaan just eikä melkein, vain se määrä mitä tarvitaan.

Lääkkeet annetaan paperipusseissa, joihin on printattu potilaan nimi, kuinka monta kertaa lääkettä täytyy ottaa päivässä, lääkkeen nimi yms. Samat kuin mitä lapussa joka Suomessa liimataan reseptilääkkeisiin.

Klinikoilta saa aina tällaisen potilaskortin, jossa on nimi, klinikan aukioloajat (koska Japanissa sairaalat (kaikkia näitä kutsutaan siis sairaaloiksi) ovat auki ihan mielivaltaisesti), syntymäaika, sukupuoli ja mahdollisesti joku potilasnumero tms.

Kyseessä oli toinen kerta lääkärissä Japanissa, viikko takaperin olin huuhteluttamassa korvani kun en enää kuullut mitään (ei mulla ahtaat korvakäytävät ole tai mitään...), nyt olikin vähän vakavampi tapaus. Eilen illalla menin heti tenkon (roll-call, mikä ikinä onkaan suomeksi) jälkeen sänkyyn, jossa itkeskelin kuumeessa (otin kyllä kuumelääkettä mutta silti) ja pelkäsin kuolevani (koska liian monta kauhutarinaa munuaistulehduksesta). Ainakin toimi hyvänä muistutuksena että aika hyvin olen masennuksesta päässyt irti kun ei todellakaan halua kuolla, päinvastoin. Vaikeuksien jälkeen (salamointi piti hereillä) sain unenpäästä kiinni ja nukuinkin reilut kymmenen tuntia.

Tänään olo on ollut keskimäärin hyvä, hieman voimaton mutta paranemaan päin. Pakkasin lähes kaiken ja matkalaukkukaan ei painanut yllätyksekseni kuin kaksi kiloa enemmän kuin lähtiessä, ja vielä mahtuisi tavaraa.

Munuaisten takia missasin omat läksiäisjuhlani, mutta toisaalta on mukava viettää iltaa tälleen chillaten. Ei tarvitse ainakaan välittää mistään ja voi syödä suklaakeksejä (jotka loppuivat jo koska yhdessä paketissa vaan kymmenen keksiä... sniff).

//Äh, munhan piti kirjoittaa siitä kun Natsuki oli Sendaissa ja mitä kaikkea kivaa se sanoi ja niin päin pois... Ehkä joskus toiste.