...and not enough, I know

Kurja olo, vaikka päivä oli oikein mukava. Pääsin mönkimään lattialla kanin perässä (mokoma kyllä söi matikantehtäviä, mutta rapsutuksista ei tykkää), vietin ahdistus-masennus-yksinäisyysvapaata aikaa kaverin kanssa. Sain kaiken lisäksi sateenvarjon lainaan, ei tarvinnut kävellä terapiaan sateessa. Tai no, piti kävellä sateessa, mutta enpä ainakaan kastunut niin pahasti kuin olisin saattanut.

Jonikin on ollut vähemmän myrtsi kuin viimeaikoina, kaiken lisäksi se oli tullut kotiin ennen mua.

Mutta.

"But it's all ending, the clock's rewinding
We don't mean anything to me. You think?
I killed this silence for us to make things right
The words are loaded."

Huomenna on ykkösvuoden terveystarkastus, johon varasin ajan päänsäryn takia (ja tuleepa hoidettua tässä samalla sitten koko roska). Rokotuskorttia ei ole, mikä luonnollisesti ahdistaa suunnattomasti. Tässä sen huomaa, että ajatusmaailma ei ehkä ihan ole normaali. Siinähän meinasi itku tulla, kun tajusin, etten ole ihan satavarma mistä löydän terkkarin. Paikan ja kerroksen tiedän, mutta ei sellainen riitä. Täytyisi tietää tarkalleen mihin mennä, muuten jännittääahdistaapelottaa.

Taas tunnen itseni yksinäiseksi. Haluaisin satuttaa, raapia, viiltää.
Toisaalta, haluaisin, että joku tulisi nyt kertomaan, että olen tärkeä. Että mulla on syy olla täällä - edes jonkun muun vuoksi.
Väsyttää onneksi. Pian voisin mennä nukkumaan. Melatoniinia pitäisi hakea apteekista, tällä hetkellä se on loppu.

"There  is no cast, no real solution
When it is broken, it will stay that way
Believe me when I say this
I would not if I did not care"

- Tony Kakko