Semmonen lähes-melkein-ehkäpä-viikon tauko taas ollut. Ihmeellisyyksiä ei ole tapahtunut.
Olen ahdistunut, miten odottaa sopii. Tänään oli kohtalaisen mukava päivä pbl-päivän takia, mutta sitten toisaalta ei ollutkaan niin kiva ja ahdisti ja suretti aina välillä. Loukkaannun helposti ja tuntuu, että kohtasin ikävää läppää. Toisaalta en tiedä että onko se niin, koska jätkät ovat kuitenkin tosi kilttejä kaikesta häröstä läpästä huolimatta. En tiedä, en aina osaa tulkita sanoja oikein.
Ennen japanintuntia istuin Heikin keittiössä kanin kanssa, ahdisti kovin. Kanista on vaikea saada silitettävää, mutta se tuli kuitenkin nuolemaan sormia - viimeksi murisi, edistystä on tapahtunut. Siitä tuli hieman parempi olo. En tiedä huomasiko dataileva ystäväiseni, että katselin tyhjin silmin johonkin, puhumatta mitään. Yleensä olen kuitenkin oikeassa seurassa varsin puhelias. En vain... halunnut olla ikävä. Kynnys kertoa oikeasta ahdistuksesta, oikeasta surusta, on liian korkea.
Ahdistus pitää otteessaan, keuhkot puristuu kasaan. Olen huolissani ystävästäni, huolissani kaikista maailman ihmisistä, joiden täytyy kärsiä tällaisesta sairaudesta, joka vetää kaiken lukkoon. Olen vihainen aivoille, jotka kehittävät tällaisia sairauksia. Kurkkua kuristaa, aivan kuin rinnassa olisi tyhjiö. Rintalasta painuu, hengitys on hankalaa.
Voisipa joku vain ottaa tämän kaiken ikävän lian pois kehosta ja mielestä. Mutta toisaalta identiteettini on sidottu tähän niin vahvasti... en tiedä mitä olisin, jos en olisi ahdistuneisuushäiriöinen. Jotenkin ajatus, että olisin vain minä tuntuu tyhjältä, turhalta, ontolta. Ja samanaikaisesti haluan olla vain ja ainoastaan minä.
"I... I scream out to you
As I see them take you
Hell, it put me through
You... you gave me life
Then ripped out my emotion
And replaced it with a knife"
- Matthew Barlow
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti