Jooniinkuniinkääs. Ahdistaa kivasti (joo ei), tein kuitenkin matikantehtävät, joihin meni puolitoista tuntia. Seitsemän tehtävää, eli se tekee... noin 13 minuuttia per tehtävä. Keskittymiskyky on nollan luokkaa, ehkä sen takia meni niin kauan aikaa. Pyörin tuolilla, heiluttelin jalkoja epätoivoisena ja tunsin itseni kaikin puolin laskutaidottomaksi sieneksi.
Raavin reiden naarmun jälleen kerran auki, ja siihen sattuu, vaikka kyseessä ei ole iso jälki. Tulehtunut varmaankin, punainen ja kipeä. Mutta ehei, koska kyseessä on vain naarmu, jonka olen tehnyt omin kynsin (enkä ole yhtään avannut jälkeenpäin millään terävällä, eiku oho...) niin en anna sen parantua, vaan kynsin sitä lisää, jotta se suurenisi, kipeytyisi, arpeutuisi. Koska jostakin syystä mieleni haluaa nähdä kehossani arpia. Jälkiä, joista tarinoida (joo ei, en).
Pojat sai melkein mut lähtemään rastikierrokselle huomenna, mutta siellä on kylmä. Ja vähän arastelen edelleen humalaisia. Mutta lupasin harkita vakavasti seuraavaa häppeningiä.
Käsivarren naarmua olen repinyt lähes yhtä suurella ilolla kuin reittä, paitsi että sitä pystyy repimään puolihuomaamattomasti myös julkisesti, koska rupiahan on hyväksyttävää raapia. En ihan oikeasti muista, oonko sitä availlut millään terävämmällä, taidan kyllä olla, koska siltä se näyttää.
"Näyttää siltä, että tää arjen rytmi tekee sun voinnille hyvää."
Niin no joo, tavallaan, mutten jaksanut väittää terapeutille vastaan. Oonhan mä päivisin onnellinen.
Öisin näen painajaisia. Eikä ilmeisesti Blogger näytä Ö-kirjainta. Voilol*sniff*
"Ever throwing at his home
Two glass houses, twenty stones
Fourteen yellow, six are blue
Could it be worse?.. Quite doubtful."
- Peter Steele
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti