Olen varpaita myöten väärä, kieroutunut, jumissa.
Jouduin jättämään työt väliin migreenin takia ja tunsin itseni vain huonoksi ihmiseksi. Totta kai tiedän, että lapset olivat vain iloisia pianotunnittomasta päivästä, mutta en tehnyt velvollisuuttani = huono ihminen. Ei mitään uutta tämän(kään) taivaan alla.
Olen viettänyt illan yksin, suurin tapahtuma oli kissojen välinen konflikti. Huusivat taas, raahasin yhden pois, toinen hyppäsi takaisin jääkaapin päälle. Raukka. Vähän kuin minä, tavallaan. Tuntuu että kaikki käy päälle, eikä rauhaa saa kuin eristäytymällä. Kaikista ja kaikesta. Ja siinä kärsii eniten itse, tiedän sen. Mutta oma kärsimys on ehkä pienempi siten kuin toisella tavalla. Stand your ground, mikä se sellainen on. Kaadu muiden tieltä, hyvää elämää kynnysmattona. Jos sitä elämäksi voi kutsua.
"I'm not ashamed you're entertained
But
I'm not a puppet
I am a grenade"
Totta kai pyrin elämään siten, että itse määrittelisin mahdollisimman paljon kaiken. Mutta... kun se ei ole mahdollista. Mokomat ihmiset ja niiden tunteet. Olisi huomattavasti helpompaa olla tunteeton psykopaatti, tai sosiopaatti, tai mikä ikinä sellainen onkaan. Ei välittäisi mistään. Ja pelkään, että jossakin kohtaa tulee se "räjähdys". Siitä näkee aina välillä viitteitä, ainakin itse näen sen. Sen täydellisen piittaamattomuuden ja tunnekylmyyden. En tiedä pyrinkö tarkoituksella siihen, koska en halua, että enää sattuisi. Ja täydellisellä tunnekylmyydellä se olisi saavutettavissa. Kenellekään en kelpaa muutenkaan, miksei vetäisi sitä kunnolla loppuun saakka. Olisi iloisena yksin.
"Whose mistake am I anyway?"
Kissa huutaa. On nälkä. Ja tästä tuli aina yhtä positiivista kuin ennenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti