Reippaasti putoan sitten kuitenkin alaspäin, vaikka kuinka vielä vähän aikaa sitten uskoin, että nyt se rupeaa kääntymään taas hyväksi.
Tuntuu, että mieli roikkuu siinä yhdessä viimeisessä langanpätkässä, joka on *näin* lähellä katkeamista. Huomenna on japanin loppukoe, lähdin kesken kaiken dialogikokeesta kovassa migreenissä, käytännössä itkien. Huomenna pitäisi tehdä se. Pelottaa.
Heräsin viiden aikaan yöllä ahdistumaan, nukahdin pariksi tunniksi painajaisiin ja heräsin surkeaan aamuun. Reittä kirvelsi suihkussa ja laitoin käsivarteen laastarin.
Olen avannut rastat, pää tuntuu oudolta mutta kevyeltä. Avaaminen oli sen verran raskasta puuhaa, että nyt oikeassa kädessä taitaa olla jännetupentulehdus. Ei pitäisi siis kirjoittaa koneella, sillä se sattuu. Ei pitäisi kirjoittaa käsinkään, sehän sattuu vielä enemmän. Mutta huomenna on pakko herätä aikaisin lukemaan japania, sillä tänään en vain jaksa. Oltiin Jonin kanssa Valkin luona, oli mukavaa, mutta olen tuollaisten sosiaalisten juttujen jälkeen niin älyttömän poikki.
Ranne ja peukalo särkee. Väsyttää. Ahdistaa tämä ahdistuksessa eläminen. Kunpa kaikki stressi olisi jo takana päin. Viikon päästä kavereiden kanssa pikkujoulut, sitä odotan. Saa hetken olla vain ilman surua, ilman murhetta. Siellä on ihmisiä, joiden seura ei uuvuta. Joista yhdelle paljastin tänään pahimman pelkoni ("hylätyksi tuleminen"), vaikka ajattelin, että eihän tuommoista voi kertoa... vaikka ehkä halusinkin koko ajan kertoa sen. Haluan, että ihmiset - ne tietyt - tuntevat minut. Vaikka se pelottaa niin kovin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti