Bileet ovat suorastaan levottomat.
"May I ask you a question?"
Katse käy käsivarressa, palaa silmiin, takaisin käteen, takaisin silmiin.
"Is that what I think it is?"
..."yes."
Heitin puoliksi vitsillä että jään kaverin huoneeseen yöksi, sillä siellä on oikea sänky kovan puukehikon sijasta, mikä itselläni on. Ajaessa muita ihmisiä pois, kääntyy katsomaan minua:
"you can stay".
...
Kerron kaiken.
Humala ja kieli tuottaa omituisia kommentteja keskustelukumppaniltani, vaikkei kuulemma mitään pahaa tarkoitakaan.
"I really like you as a person. I really do. I don't want to hurt you, but it's just... You're so much to handle. But I don't mean it that way, I really like you as a person."
Mitä se edes tarkoittaa? Pitää ihmisenä? Minä muunakaan?
Itken.
"Oh no, please, please, don't cry. Just don't cry, I can't watch that. Just... please, don't cry."
Ihan kuin olisin kuullut tuon saman lauseen ennenkin.
"But are you okay? That is too much. I can't offer you that kind of help."
"Don't need it."
"Okay good but just please, don't hurt yourself anymore, okay? If you do, I have to call the police. It is serious, really. Don't hurt yourself."
"I won't."
"Okay, good, good. But please don't hurt yourself."
Kävimme saman keskustelun läpi ties kuinka monta kertaa uudestaan ja uudestaan. Lopulta uskoi, että olen päässyt jo irti viiltelystä (on se nyt puoliksi totta) ja etten tarvitse häneltä minkäänlaista tukea. Haluan vain elää normaalisti.
En kysynyt lähtiessäni, muistaako vielä tuota keskustelua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti