"Mä en muista milloin olen nauranut viimeksi näin paljon!"
Päivä on ollut erittäin hyvä. Parempi kuin aikoihin. Pitkästä aikaa ei ole tarvinnut keskittyä siihen, miten kurja olo on, vaan on voinut nauttia elämästä.
Sitten... kuten aina. Joka ikinen kerta. Ahdistus ottaa vallan. Eroahdistus, se ahdistuksista julmin. Koen sen tuntemisen vääräksi, koska en voi tehdä kuin julma Sims-pelaaja ja lukita ihmisiä tänne ikuisiksi ajoiksi, en, vaikka niin tahtoisinkin. Kaikilla on omat elämänsä, mun on vain hyväksyttävä se.
Mutta itsekeskeinen minäni on vaikeuksissa yrittäessään ymmärtää sitä.
Ja täällä, ahdistuksen keskellä, vilkuilen teräviä esineitä ja yritän järkeistää itselleni miksi niin ei kannattaisi tehdä. Vielä olen voiton puolella, ja melatoniini (olen siirtynyt säännölliseen 3 milligramman annokseen ihan vain varmuuden vuoksi) rupeaa vaikuttamaan sen verran kovin, että pääsen nukkumaan - ehkä tästäkin päivästä tulee naarmuton. Niitä on nyt ollut jo... en ole varma, mutta jonkin verran. En ole laskenut. Perjantaina tai lauantaina taisi olla viimeisimmät?
Tiedän, miten minusta ollaan huolissaan, ja tunnen suurta syyllisyyttä aiheuttaessani huolta. Toiveissani olisin iloinen ja onnellinen, jonka ei tarvitsisi aiheuttaa huolta kenellekään, vaan joka pystyisi auttamaan muita.
Ajatus ei enää kulje. Ei ole kulkenut tätä kirjoittaessa ollenkaan, saattaa olla ties minkälaista tekstiä tuolla. Pitäisi varmaan siis mennä nukkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti