Hajosin kotiin päästyäni.
Koko päivän olen mennyt iloisella ilmeellä, välillä feikisti, välillä jopa oikeasti iloisesti. Iltaa kohti rupesi mieliala laskemaan synkkiin syvyyksiin ja lopulta, heitettyäni Heikin kotiin, painui olo kokonaan miinukselle. Ovenavaus meinasi jyrätä kissat, oven suljettua alkoi itku.
Ja se kipu. Se painava, raskas taakka joka sattuu ja vetää alemmas ja alemmas ja alemmas.
Itken yksinäisyyttäni, kukaan ei ole lohduttamassa. Itken pelkojani, en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En usko sen tuovan mitään hyvää. En tiedä ensi vuodesta, en haluaisi enää lähteä Japaniin, mutta pelkään jäädä. Pelkään, että kipu kasvaa liian suureksi. Jalka on paketoitu sideharsoihin, haluaisin repiä ne irti ja antaa haavojen tulehtua ja muuttua kamaliksi arviksi. Mitä väliä, kukaan ei kuitenkaan ikinä tule rakastamaan sinua, sanoo ajatukseni, mikset tekisi niin? Mikset tuhoaisi itseäsi kokonaan, jolloin olisi jokin ulkoinen syy, mikset kelpaa kenellekään. Nyt vika on vain ja ainoastaan persoonassasi.
"I don't care if it hurts
I want to have control
I want a perfect body
I want a perfect soul
I want you to notice
When I'm not around
You're so fuckin' special
I wish I was special"
Olen umpikujassa. Yksin. Ypöyksin.
Ja niin se tulee aina olemaan.
"Whatever makes you happy
Whatever you want
You're so fuckin' special
I wish I was special
But I'm a creep, I'm a weirdo
What the hell am I doing here?
I don't belong here
I don't belong here"
Tällaisina hetkinä sitä vain vihaa elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti