[Razor blades scraping on glass surface]

Luulen, että olen kadottanut suhteellisuudentajuni täysin. Muistelen keskusteluja, jossa lapsuudenkaveri kertoo miten tarvitsi eritysjärjestelyjä yo-kirjoituksissa ja miten kaikki oli niin kamalaa, koska hänelle oli diagnosoitu lievä ahdistus.

Luen tekstejä netistä, jossa bloggaaja kirjoittaa miten on kurjaa ja ei jaksa. On niin mielenterveysongelmainen, hänelle oli diagnosoitu lievä masennus.

Itse pääsin lääkityksillä laskeutumaan keskivaikealle masennukselle, mutta silti olen ihmeissäni. Eihän se voi nyt olla niinkään vakava koska ihmisillä on paljon kärsimystä jo lievissäkin! Ties vaikka saisivat sairaslomaakin! Ja itse syön lääkettä lääkkeen perään koska koulusta on valmistuttava ja töihin on päästävä. Olen joutunut luopumaan lamotriginista ja olen apaattisempi kuin aikoihin. Elämässä on nautintoa tuottavia asioita tasan nolla plus miinus yksi kappaletta, useimmiten se on vain tyhjyys tyhjyys tyhjyys tyhjyys.

Ja sätin itseäni, miksi olen tällainen, en ole tarpeeksi sairas mutta olen liian huono etten ole tehnyt mitään oikein. Toiset suhaa hyvissä työpaikoissa tai ulkomailla, itsellekin on kertynyt hieno saldo opiskelujen aikana ja nyt se kaikki on turhaa, kuten lukionkin jälkeen.

Kirjoitan työhakemusta ja yritän olla niin ammattimaista ja myyvää. Todennäköisesti näkevät kaiken sen läpi. Mutta pakko sitä on yrittää, joskus toisille kertoessa rupean itsekin uskomaan valheeseeni "kyllä tällä alalla nyt pitäisi jotain työtä saada!". Silmät kirkkaina valehtelen optimismistani.

Kaikki äänet ärsyttävät, haluan olla yksin.
Hiljaisuudessa.
Rauhassa.
Hiljaa.

Lievässä masennuksessani nirhasin käsiä harpilla.
Vaikeassa masennuksessani availin reisiä partaterällä.
Keskivaikeassa masennuksessani en tee mitään koska niin ei saa tehdä. 

Ja mietin, miksi ihmeessä mietin edes mitään diagnooseja, sillä ne eivät taida kertoa mitään totuudesta, mitä ei itse ole päästänyt suustaan ulos.