I can get by now

"This time I won't hesitate
To kill to protect what I believe in"

Pelkäsin kaikkea pahaa, mutta täysin turhaan. Saksalainen, johon pelkäsin jo menettäneeni yhteyden, oli onkinut tietoni uudestaan ja jälleen löysin itseni viestittelemästä.
Lauantaina tehtiin ruokaa, pidettiin hauskaa, katsottiin South Parkia, juotiin, puhuttiin, ja lopulta päädyttiin tuttuun klubiin ensimmäistä kertaa ilman suurta seuruetta.

Halusi tietää painajaisistani, kertoi menneisyydestään, vitsailtiin kaikkea tyhmää, oltiin vain.
"I didn't know you could do such sweet things."
Olin täysin myyty kun Star Wars -referenssini tavoitti kohteensa, eikä jäänyt roikkumaan ilmaan ilman vastaanottajaa, kuten yleensä.

Tässä tuntuu olevan jotain enemmän.

Vaelsin väsyneenä ja krapulaisena kotiin sunnuntai-iltapäivänä, nukuin kolmen tunnin päiväunet ja olen ollut tekemättä mitään. Huomenna on tarkoitus tehdä koulujuttuja ja neljästoista päivä onkin kunnon syntymäpäiväjuhlat, sillä omien synttäreiden (huomenna) lisäksi kahdella muulla kaverilla on lähiaikoina omat syntymäpäivänsä. En jaksa murehtia edes opinnäytetyöstä, sillä niin paljon hyviä asioita on luvassa tässä ja seuraavassa kuussa. Ajatukseni eivät suostu liikkumaan maaliskuuta pidemmälle, koska tiedän, että silloin on pakko palata Suomeen, eikä yhtään onnellista asiaa mahdu sen ajatuksen kanssa samaan aikaan päähän.

Mutta nyt, mutta nyt, en halua ajatella sitä. Tällä hetkellä annan itselleni luvan olla onnellinen.

I thought I was a butterfly next to your flame

Keskiviikkona, viimeisenä iltana Suomessa. Ilta on onnellinen, parempi kuin aikoihin.
Miten voi ihminen, jota olen kohdellut heikosti, tai en  ainakaan mitenkään erikoisesti, olla se, jonka luota löytyy olo, ettei tästä pidä lähteä minnekään? Että tässä on kaikki hyvin ja oikein.
Oikein. Tämä tuntuu oikealta. Ei väliä, vaikka etenisi kuinka nopeasti. Ei haittaa, vaikka ei tulla näkemään puoleen vuoteen. Tämä on oikein, tässä pysytään.

Sille, mitä nyt on, ei ole sanaa.

Kyseessä ei ole seurustelu, siitä sovittiin, että katsotaan vasta Japanin jälkeen. Kyseessä ei ole tapailu, koska ei voida nähdä. Voisi kai sanoa että ystävyys, mutta sinä iltana sen rajan yli mentiin isosti.

Oikeaa termiä ei yksinkertaisesti ole. Eikä sitä tarvitsekaan, mikäli kukaan ei kysy mitään. Jos joku kysyisi, en osaisi vastata. Tiedän vain, että kyseessä on henkilö, jota ajattelen enemmän kuin muita. Ja toivon, että samanlainen tunne on toisinkin päin, etten ole ajatusteni kanssa yksin.

Ja nyt olen taas Japanissa. Olen ollut täällä puolisentoista viikkoa, ja tuntuu etten koskaan olisi lähtenytkään. Mikään ei ole sujunut hyvin ja hermot ovat olleet riekaleilla, mieliala on vaihdellut äärimmäisen hyvästä äärimmäisen huonoon. Kuusi kuukautta pitäisi tällä kertaa olla, saa nähdä miten siinä käy.

I hate to hate and I hate that

No ei vaineskaan, tässähän ollaan iloisempia kuin... Pikachu? En keksi tähän hätään mitään hyvää vertauskuvaa, mutta sanotaanko nyt näin, että olen iloinen. (Soi vain päässä kappale josta repäisin sanat otsikkoon.) Luonnollisesti ikävä Tokion lähistölle kasvaa päivä päivältä (kuusi päivää!), ja kauhulla odotan paluulentoa Suomeen, mutta muuten menee erittäin hyvin.

Eilen kerroin Natsukille itsestäni, historiastani ja tästä kaikesta mielisairausmikälieneeonkaan-hommelista. Kerroin, että olen just parantumassa (hei, se on totuus). Kerroin, että silti syön vielä lääkkeitä. Kerroin, että mulla on arvet ranteessa. Ja mitä sanoi hän?

"I don't want to know just about the good things. I want to also know the bad things. I wanna know everything about you, and I wanna accept all of them."

Toi on varmaan ihanin asia mitä mulle on ikinä sanottu.

Seuraavaksi menen syömään lounasta ja lähden kohti Sendaita. Toivottavasti sade olisi lakannut jo.

Jeden Herzschlag kontrollieren

Jotenkin pystyisi kuvittelemaan, että rupeaisin pikku hiljaa kyynistymään, etten antaisi itseni luottaa, tuntea, tehdä itseäni haavoittuvaiseksi, että tekisin itselleni kuoren, josta kukaan ei pääsisi läpi.

Sitten löydän itseni varaamassa hotellihuonetta Tokiosta jotta pääsen tapaamaan Natsukia kasvotusten.

Ja mietin: miten tässä näin kävi? Koko hommahan alkoi puhumalla siitä, miten kumpikin uskoo että suhteet kehittyvät pikku hiljaa.

Sitten jotenkin siinä viikossa vaan kaikki loksahtaa kohdilleen, Skypessä menee kevyesti tunteja, Linessa voisi viestitellä äärettömästi ja kaikki on vain niin... hienoa. Sopivaa. Oikeaa. 

Ja kun kumpikin tuntuu lukevan toisen ajatuksia, se on hämmentävää. Olin eilen illalla kirjoittamassa viestiä, jossa ajattelin varmistaa että ollaanko samalla aallonpituudella niin eiköhän sieltä tule samantien samanlainen viesti takaisin (kylläkin erittäin japanilaisesti kierrellen kerrottuna. Ja kyllä! - siinä viestissä ihmeteltiin juuri samaa asiaa, miten viikon jälkeen voi tuntua tältä.

Ja samaan aikaan halkeaa ilosta ja ikävästä, surusta että täytyy jättää Japani viiden viikon kuluttua eikä tiedä milloin pääsee tulemaan takaisin. En voi sanoa jos pääsee tulemaan koska se nyt on ihan varmaa että tulen takaisin, kysymys on, milloin.

Mutta mitä muuta tässä on tapahtunut?

Eipä hirveästi. Olen tutustunut edelleen uusiin ihmisiin, Sendain kansainvälisiin piireihin, missä jostakin syystä olevat ihmiset ovat mieluummin kavereita muiden ulkomaalaisten kanssa kuin japanilaisten. Asu Japanissa, mutta älä puhu japania, credit. Logic?

Roope tulee maanantai-iltana Sendaihin ja tarkoitus olisi viettää tiistai sen kanssa pyörien Sendaissa, en malta odottaa, tulee varmasti mukava päivä.

Sanotaan, että muuttaminen toiseen maahan ei ratkaise mitään ongelmia, mutta olisi kiva tietää mistä tää mun elämän yhtäkkinen nousukiito johtuu. Ehkä siinä menneisyyden taakse jättämisessä on jotakin, kuitenkin.

Ja nyt väsyttää koska olin terveellinen ja jätin joka-aamuisen Monsterin kombinin hyllylle.

Siinä on missioni, lukea Harry Potter ja Viisasten kivi japaniksi. Kyllä, se on jaettu kahtia. Miksi, en tiedä, varmaan jotta jengi ostaisi enemmän kirjoja = enemmän rahaa.

Liebe ist für alle da - auch für mich

Kaikki menikin paljon paljon paremmin kuin mitä olisi voinut kuvitellakaan.

Ajattelenkin sitä niin värisee sydän ja jalkoja heikottaa.

Pelattiin iltapäivä ja ilta Magicia, kollektiivisesti ESOa (minä näppiksellä, Heikki hiirellä) ja vain oltiin. En jälleen jaksanut lähteä kotiin illalla, joten kahden aikoihin painuimme pehkuihin. Seitsemän aikoihin rupesin heräilemään, jolloin yllätyksekseni kuulin "ootsä hereillä?". Vastattuani myöntävästi mutina jatkui, en täysin saanut alusta selvää, "...äh fuck it, kuule, et sä... niinku pidä musta?" (Huom. Turussa on tapana aloittaa kysymys "ei"-sanalla, joten suomeksi kyseinen lause olisi "pidätkö musta?") Eihän siihen voinut vastata kuin "no mitäs luulet?". Eli totta kai.

(Kuulemma rohkeutta oli pitänyt kerätä jonkin aikaa, mutta olen iloinen siitä, koska jos mun olisi pitänyt olla se aloitteen tekijä niin olisi mennyt todella kauan.)

(Eikä tuota tilannetta oikein saa kuvailtua tälleen jälkeenpäin kirjoitettuna, siinä oli jotakin sellaista, minkä jo unohdin, vaikka muistan kaiken. Sanatkin todennäköisesti väärin koska en vain muista mitä oikeasti sanottiin, vaikka kuvittelen niin.)

Ja jos joku nyt pitää mua inhottavana pettäjänä, niin me erottiin Jonin kanssa tässä jo jonkin aikaa sitten, valitettavasti muutossa kestää vielä, eli joudun asumaan sen kanssa tässä pari kuukautta. Mainitsinko tästä aikaisemmin? No nyt viimeistään.

...on vaan niin hyvä olo tällä hetkellä. On ihana tietää olevansa jollekin tärkeä.

Ja kuulemma uus tukkamalli on nätti.

Hier kommt die Sonne

Sain viimeisen levyn Rammstein-kokoelmaani, olen tyytyväinen. Kolmas kerta pyörimässä nyt, ai että, ihanaa.

Menin liian myöhään nukkumaan, TeamSpeakissa oli liian hyvää juttua brittien kanssa. Pyysivät minua harkitsemaan heidän kiltaansa liittymistä. Lupasin harkita asiaa, raidataan yhdessä siitä huolimatta. Kiitos Blizzard cross-realm-mahdollisuudesta. Täytyy sanoa, että oli aikamoinen itsetuntobuusti. Joku haluaa mut johonkin!

Iltapäivällä oli parin tunnin hyppytunti, hengailin Heikin kanssa, ja oh, oikeasti puhuttiin kaikenlaista. On se mukavaa kun huomaa, että juttua vaan riittää. Sai purettua vähän mieltä lähdöstä Japaniin, molemmat samassa stressaavassa veneessä. Mainitsin ohimennen terapian loppumisesta, ja sain vastaukseksi kaikkein yllättävimmän mahdollisen:
"Miltä se susta tuntuu?"

Olin hämmentynyt. Vain yksi ihminen on kysynyt tuota aiemmin, ja silloinkin kyseessä oli henkilö, joka on itse samassa tilanteessa (moi!) Edes Joni ei ole kysynyt tuollaista. Ja... se, että joku, joka ei tiedä kyseisestä aiheesta mitään, kysyy jotakin sellaista, tuntui hyvältä, en voi valehdella.

Japanista ei ole edelleen(kään) tullut tarkempaa tietoa, kaikki ovat epätietoisuuden ja tuskan vallassa. Suunniteltiin porukalla viettävämme pari päivää Tokiossa, voisi olla mukavaa. En vain pysty ajattelemaan sitä, sillä rupeaa ahdistamaan. Tuntematon pelottaa.

These three things

Ja sittenpähän kivutaankin ylös niin että heilahtaa.

Koska olen tänään ollut koko päivän pyjamassa tekemättä mitään, mietin, mikä päivä tänään oli. Muistin että torstai. Ja sitten mahassa muljahti: unohdin mennä terapiaan. Mutta sitten tajusinkin, että tänäänhän on jo perjantai, ja olin eilen terapiassa! Eli jee.

Keskiviikkona oli pikkujoulut, oli todella kivaa. Hopeatoffeelikööri oli vaarallisen hyvää, kymmenen aikaan heilui jo aika lujaa, josta alkoi vesilinja ja pääsin kotiin hyvillä mielin. Ja silti heräsin neljän aikaan pyörivään maailmaan, ei tän näin pitänyt mennä! Aamulla oli paha olo, mutta aika nopeasti siitäkin pääsi ohi. Valtteri nauroi seuraavana aamuna battle.netin chatissa, "ette te raukat osaa juoda!", paraskin puhuja, lähti jo yhdeksältä tapaamaan tyttöä klubille. Mites se olikaan, bros before hoes?.

Huomenna käväisen Heikin luona pelailemassa - ja ehkä jopa projektityötä tekemässä, jos hyvin menee. Olin ylpeä ujosta ystävästäni, joka kerrankin uskalsi pyytää mua käymään, tämä on edistystä!

Joni on kaverinsa tupareissa, eli saan popittaa, laulella ja datailla täysillä. Näyttis pamahti pari päivää sitten, isä osti uuden, mutta samassa rytäkässä hajonnut näyttö on vielä Jimm'sillä korjattavana. Sain varanäytön käyttööni, eli kakkosnäytöstä tuli nyt ykkösnäyttö ja varanäytöstä kakkosnäyttö. Vähän temppuilua asetuksien kanssa, mutta ehkä tässä pärjää - toivottavasti - muutaman päivän.

Mmh, olikohan muuta. Olen voinut taas hiukan paremmin, selvisin japaninkokeesta. Koulu on vähän niin kuin loppu tältä syksyltä, parina päivänä täytyy käydä muutamalla tunnilla, mutta aika tyhjää näyttää aikataulu.

「さようなら」

"Die Liebe ist ein wildes Tier
In die Falle gehst du ihr
In die Augen starrt sie dir
Verzaubert wenn ihr Blick dich trifft"

Love is a wild animal
You fall into its trap
It stares into your eyes
Spellbound when its gaze hits you

- Till Lindemann

Pitäis ehkä kertoa jotakin.
Niinku mitä kuuluu ja niin päin pois.

Kai ihan hyvää.

Ainakin periaatteessa ja masennustestissä. Hei, olen kai parantunut. Tai sit tänään oli hyvä päivä, olen ehkä kohta melkein normaalien parissa. Vaikka toisaalta, mikä on normaalia? Luulisin, että tulen lopun ikäni olemaan masentuneisuuteen taipunut ahdistusmöykky, mutta kaipa sitä osaa sitten hallita ja kaipa sen kanssa pärjää sitten. Pärjäänhän nytkin.

Luulisin.

Ainakin yleisesti olen pärjännyt pientä mukilointia lukuun ottamatta. Ja sekin oli pieni, enemmän nilkkaa värittää vahingossa raavitut jäljet. Jotka eivät lähde sitten millään pois. Mitäs siinä, eikös arvet vain lisää elämäntarinaa tai jotakin...



Siirryin nukkumaan melatoniinin kanssa, ja tänäänkin olin nukkua pommiin. Varaherätys pelasti. Pitäisi yrittää mennä aikaisin nukkumaan, mutta ei oikein saa unta. Nyt rupeaa hieman väsyttämään, toivottavasti simahtaisin tässä heti kun kömmin sänkyyn,

Olen ystävystynyt kovin erään kanssa, mutta mitä enemmän itsestäni paljastan, sitä enemmän pelkään. En tiedä mitä pelkäisin enemmän kuin yksinjättöä, pettämistä, haavoittumista. Mitä enemmän kerron, sitä enemmän minuun sattuu lopulta. Mutta eihän tuosta voi uskoa pahaa, samanlainen reppana kuin minäkin. Ja meillä on kivaa, mukavaa ja rentoa. Puhutaan asioista, ei ehkä mitään maailman syvällisimmistä, mutta sellaisista, mitä ei ehkä ihan kaikille puhuta.

Ehkä... ehkä uskallan pikku hiljaa oikeasti luottaa. Ehkä tätä se parantuminen rupeaa olemaan.
Pitkästä aikaa on ollut sellainen olo, että haluaa elää.

Please make me smile

Lähden Japaniin!
Oikeesti.
Varmasti.

...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.

Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.




"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"

Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!


Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.

Outside the wall

Olen ollut yllättävän normaali viimeaikoina.

Torstaina astelin opiskelijaelämän kuuluisimpaan puoleen, vaikken ihan baariin asti mennytkään. Olen aina kammoksunut alkoholia ja mahdollista humalatilaa
a) alkoholin pahanmakuisuuden takia
b) mahdollisen masennusta pahentavan tilan aiheuttajana, joka voisi johtaa vaikka mihin
mutta kevyessä nousuhumalassa (ei siis kännissä, koska olen fiksu, enkä juo siihen asti) olenkin hyvin iloinen. Ilta oli oikein mukava, kului Magicin ja pienten shottien muodossa. (Siinä missä pojat vetäisivät Gambinat kerralla huiviin, minä lipittelin sitä yhtä shottia kaksi tuntia.) Elämä tuntui ihanalta, enkä olisi halunnut olla missään muualla.

Perjantaina tapasin Kaukoidästä tulleet vaihtarit pitkästä aikaa, ohjasin heidät(kin) Latteen, missä paikan omistaja ihmetteli, miksei minua ole siellä näkynyt aikoihin. Korealainen halusi kokeilla salmiakkia, mutta saatuaan pienen (ja oikein hyvän!) salmiakin suuhunsa, hän halusi sen sieltä heti pois. Ilmeisesti oli aika pahaa.
Tapaamisen jälkeen kotona odotti Rayman Legends, jota on ollut oikein mukava pelailla Jonin kanssa.

Tänään käväisimme Jonin ja Krisun kanssa testaamassa uuden kebab-pizzerian tarjonnan (aivan loistavat falafelit!), jonka jälkeen oli Jonin vuoro lähteä kavereiden luokse. Olenkin koko päivän nyt istunut koneella, raidannut, kuunnellut musiikkia ja etsinyt kaikkea kivaa netistä. Ehdinpä myös kerrata hieman japanin sanastoa. Ahdistus käväisi tässä nopeasti, mutta lähti pois, kun rupesin katselemaan netistä kaikkea kivaa. Vähän on yksinäistä, muttei mitenkään pahasti.

Mukavaa kun on ollut näin monta päivää hyvä mieli.



Jaa miksi toi kuva on noin iso? No, kattokaa sitä, niin ymmärrätte!

Love while the night still hides the withering dawn

Viimepäivät ovat olleet aika mielenkiintoisia tavallaan. Kyynärvarressa on jollakin tasolla tulehtunut naarmu, jonka olen - vahingossa? tahallani? tietämättäni? - tehnyt, ehkä ahdistuksessa, ehkä en. Toisessa käsivarressa näkyi vielä aamulla kynnenpainauma, jonka tein eilen - tarkoituksella - ahdistuksissani. Eipä näy enää.

Mutta sitten toisaalta, vaikka on ollut niin kurjaa kaikinpuolin, on ollut myös erittäin mukavaa ja ihanaa. Tänään menen ystävän kanssa teatteriin, en joudu olemaan yksin, toisin kuin yleensä. Perjantaina oli Magic: The Gathering -ilta Heikin kanssa, pelattiin, syötiin kaikkea mättöä ja katottiin Tubesta kaikkea tyhmää. Oli oikein mukavaa, suurin suru illalla oli se, että kani luuli varvasta purtavaksi ruuaksi... Kiitti vaan, demonikani.

Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen saanut kouluporukastakin ystävän. Kavereitahan siellä on paljon, mutta nyt siellä on joku, jonka kanssa voi olla täysin aito - saa olla vähän tyhmä ja hihittää kaikelle übersöpölle, eikä toinen katso tuomitsevasti - mutta saa myös olla rehellinen, erityisesti näistä pääasiainhoidoista. Mielestäni viime maanantain lohkaisu todisti tämän kaiken:
"Miksi mä saan tän masentuneen ja aneemisen robotin?" (kaksi robottia, joista toinen näyttää masentuneelta, ja juuri se annettiin mun hoidettavaksi (eli siis säilytykseen))
"Se sopii sulle", mutta perään lämmin hymy - jo nyt ollaan siinä vaiheessa, että tästä asiasta voi heittää läppää. Terapiasta voi puhua, siitäkin voi vitsailla, on rento olo. Ehkä olen opettanut Heikille, että masentuneet ja ahdistuneetkin on ihan normaaleja ihmisiä - hyvä jos olen, haluan opettaa sen kaikille. Ehkä sitä jossakin vaiheessa saa kerrottua muillekin, mutta tässä on nyt hyvä.

Totta kai pelkään, että jossakin vaiheessa kaikki murenee... mutta en halua ajatella sitä nyt, koska tunnen itseni onnelliseksi. Kerrankin haluan uskoa, että asiat menee hyvin.

A mere glimpse of murmur

Remontin vuoksi pitkään nukkuminen ei onnistu, liian kovat äänet tunkeutuvat asuntoon herättäen lähes-kivoista unista. Aamupalan syötyäni katosin pelien maailmaan, mutta Ni no Kunin voittaminen jäi millin päähän. Mortal Kombatia hakatessa Heikki koputti oveen ("Emmä oikein koskaan osaa käyttää ovikelloa.") ja aloitimme pienimuotoiset pleikkalanit. Muutama rundi tappelua (voitin jokaikisen!), jonka jälkeen Tales of Graces f ja luvattoman ala-arvoista läppää. Viime aikoina mulla ei ole ollut niin hauskaa kun tänään. Kuuden aikoihin vaihtui seura, Heikki lähti seuraaviin (WoW-)laneihin, Joni palasi kotiin (ilmeisesti kohtasivat rappukäytävässä, mutta kumpikaan ei tunnistanut varmasti toista). Reipastuttiin, tiskattiin ja syötiin. Pelasin WoWia ja katsottiin South Parkin uusi jakso.

On ollut hyvä olo. Huomenna olisi tarkoius oikeasti tehdä jotakin, mutta pitkästä aikaa tuntuu, että olen saavuttanut jotakin, ainakin sosiaalisella tasolla. Kunpa vielä loppuviikko menisi näin hyvissä merkeissä, niin olisin onnellinen.

Väsyttää kovin, pitäisi mennä nukkumaan, mutta kun en halua. On se kumma, vaikka tuntee väsymyksen, ja muistaa kuinka ihanalta se sänky tuntuu, niin silti ei halua mennä nukkumaan.

So farewell to distant thunder

Olo on ollut mitä parahin. AMKA-tunnilla keskusteltiin opiskelutaidoista, ja teimme (minä vastasin koristelusta) uskomattoman upean muistilappuhävittäjän. En kyllä tiedä mihin se päätyi.
Japanin opiskelu valitettavasti takkuaa todella paljon, jotenkin en pidä siitä opettajasta niin paljon, opiskelu ei tunnu niin mukavalta. Pyörästä irtosi illalla ketjut, sain ne paikoilleen. Kotipihaan kurvatessani vaihdekeppi hajosi. Täytyy viedä pyörä korjattavaksi naapurin pimeään korjaamoon.

Viimeinkin olen kuin normaali ihminen. Tällä hetkellä en edes kaipaa lohduttavaa pimeyttä, vaan istun valot päällä ja tunnen itseni (ainakin kohtalaisen) iloiseksi. Olen yksin kotona, enkä ole ahdistunut, mikä eroaa hieman entisestä. Voisiko nyt olla aika päästä ahdistuksesta, elää normaalisti?

...erään asian olen kyllä huomannut. Koulun myötä olen sosialisoitunut, ja tuntuu, että kärsin hirveän herkästi eroahdistuksesta. Olen kuin koira, jonka omistaja jättää kaupan eteen viideksi minuutiksi; raukka itkee ovella ja luulee, että hänet on hylätty iäksi. Tällä hetkellä eroahdistusta pitää poissa musiikki ja kirjoittaminen, tuntuu melkein, että puhuisin jollekin, kun kirjoitan tätä. Kohta astelen Azerothiin, ja todennäköisesti siellä on muutama muukin, jonka kanssa saattaisin vaikkapa puhuakin.

Ja ilmeisesti olen menossa ensi torstaina ykkösten saunailtaan raitaisine reisineni. Jos nyt viitsin mennä saunaan asti, enkä jää emulaattorien luokse.

In floods of tears so well refined

"Aiotko mennä ensi viikon torstaina saunailtaan?"
"Emmä tiiä, täytyy kattoa pbl:ssä kuka haluaisi tulla."
"Niin... mä oon vähän miettinyt sitä, kun on ruma vasen jalka... rumia arpia..."
Ja noin kaksi minuuttia sitten olin kertonut terapiasta, väittäisin, ettei Heikki ole niin tyhmä, ettei osaisi yhdistää nämä kaksi asiaa. Heti sen jälkeen ahdistus iski erittäin vahvasti, hautasin naaman matikanvihkoon. Mutta kun huomasin, että asiat olivat normaalisti, ahdistus rupesi hälvenemään.

Olen saanut kerrottua ainakin osan salaisuudesta. Enkä joutunut heti hylätyksi. Ehkä, ehkä joku pitää musta... ehkä mun on mahdollista saada ystäviä...

Päivä olikin sitten erittäin mukava. Eilen olin kovin tyly ja kylmä iskuyrityksiä tehneelle tyypille, tänään se tuskin puhui mulle. Sain kerrottua asioita ja läppä oli loistavaa, erittäin mukava päivä. Terapiassakin oli kunnolla puhuttavaa, kaikin puolin onnistunut päivä. Ainona ikävänä asiana oli se, ettei mp3-soitin toiminut aamulla. Latasin sen, ja nyt sen pitäisi toimia. Toivottavasti.

Skippaan huomisen aamutunnin, sillä tietokoneen käyttötaito -tunnit ovat osoittautuneet erittäin hyödyttömiksi. Yhdeksi kouluun, saan nukkua (kohtalaisen) pitkään, täytyy herätä tekemään läksyjä, koska olen laiska WoW-nörtti, joka tuhlaa iltansa Azerothissa.