[Pistol cocking, gunshot]

Työhakemus numero yksi
kaksi
kolme
neljä
...

en muista mihin kaikkialle olen hakenut
...

...


Perjantaiaamu oli märkä, hikinen ja kuuma. Tornitalon seitsemäs kerros oli vieras, käsittämättömästi vielä enemmän neuvostoliittolainen kuin tuttu neljäs kerros. Depressiokoulun vetäjät puhuivat kuin vähä-älyiselle lapselle, oletin vähintään saavani kiiltokuvan kertoessani valmistumisestani. Haluavat minut sinne mukaan mutta jos saat töitä niin se menee tietenkin kaiken edelle! Paino sanalla jos.

Kävellessäni kohti ruokakauppaa ahdistus laskeutui askel askeleelta. Vetäjät ovat selkeästi tottuneet kommunikoimaan todella sairaiden ja elämänhallintansa menettäneiden kanssa. Harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja ryhmässä olemista. Rastita tästä onko mieliala huono kohtalainen vai hyvä. Oletko käynyt kävelyllä? Hieno juttu! Päässäni pohdin, olenko ollenkaan ollut oikeassa paikassa. Sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, varsinkin siihen nähden että olen äärimmäisen introvertti joka väsyy lähes kaikesta sosiaalisesta kontaktista. Osaan ryhmätöitä. Olen aikuinen jolla on ei ole ongelmia.

Vai eikö ole onko?

Ja kaupassa ahdistaa, bussissa ahdistaa, kotona ahdistaa. Myönnettäköön, ahdistus ei ole enää niin terävää, koska mikään ei ole enää niin terävää. Olen uskomattoman apaattinen, olen viimeinkin päässyt tähän tilaan, jossa tunteet ovat vain latistuneet, kiitos SNRI-lääkkeiden.

Seuraava viikko on turhaa, työhakemusta työhakemuksen perään ei kukaan sinua palkkaa kuitenkaan!

Ajetaan kartingia, rata on kylmä, auto ei saa pitoa. En saa parannettua aikaani kuin .6 s. Koko kahden kuukauden ajan parannus melkein 7 s, siitä pitää olla ylpeä. Tai, olisin jos en olisi niin pettynyt etten saanut sitä alemmas.

Asiat joista olen ylpeä itsessäni: 

Keksin vain asioita, joista periaatteessa voisi olla ylpeä. Mutta ei, en ole tarpeeksi hyvä. Kaikki tai ei mitään.

Muut kirjoittavat paremmin, kuvailevasti, kauniisti. Itse lätkin sanoja paperille ja siitä tulee ruma kaaos, jota ei seuraa kukaan muu kuin minä itse. Muut piirtävät paremmin, omat tekeleeni ovat rumia ja täysin kelvottomia. Muut pelaavat paremmin, en tee oikeita päätöksiä, teen virheitä jatkuvasti, en ole tarpeeksi hyvä. Voisin jatkaa ikuisuuksiin.

et ansaitse mitään valmistujaisjuhlia
miksi ihmeessä joku edes pitää sinusta
varmaan joku hetkellinen mielenhäiriö
kaikki vain valehtelevat
olet viallinen ja kaikki tietävät sen
pettymys 

ai sait kuulla eilen kehuja tosi pitkältä rekkakuskilta kuinka olet niin hyvännäköinen ja ihana

joo niin varmaan

Miksi pyörittelen näitä ääniä päässäni? Eivät ihmiset voi jatkuvasti valehdella. Eiväthän?

"Second verse worse than the first!"

Ei tätä jaksa.

Vai jaksaako sittenkin?

En tiedä. Psykiatrinen hoitaja vihjaa että pitäisi keksiä hoidolle tavoite. Resurssit on rajalliset eikä minunkaltaisia lähes täysin toimintakykyisiä potilaita haluta pitää menoeränä.

Olen vuoden myöhässä opparin kanssa.

Venlafaksiinin lisäksi aloitettiin mielialaa tasaava lääke. Luulen että olen lääkkeillä hamaan tulevaisuuteen, määrät vain nousevat ja nousevat.

Joskus voin ihan hyvin.
Joskus jalat heiluu ahdistuksesta eikä saa henkeä.
Joskus terät tietokoneen alla kutsuvat.

Useimmiten uskon, että kaikki vihaavat minua.

Eristäydyn muista. En halua ketään lähelleni.

Pois pois pois pois pois pois pois pois.

Äiti myönsi viimeinkin etteivät he ole isän kanssa koskaan kehuneet meitä mistään.
Enkä osaa ottaa nykyisin kehuja vastaan muuna kuin valheena.
Sattumaa kai se on vain. Eikö niin?

Get back you're always gonna please him

Yritän epätoivoisesti kurotella kohti jotain, joka voisi auttaa tähän yksinäisyyteen. Verhoan tunteet normaaliin kanssakäymiseen, tyhjään vitsailuun, turhiin viesteihin.

Mutta voih, kuinka haluaisinkaan sanoa mitä asioita oikeasti päässäni liikkuu.

Miten terä tietokoneen alla piilotettuna kutsuu jälleen.

Miten mietin iltaisin, miten onnistuisin kuolemaan.

Mietin miten avaan ranteen, nilkan, käsivarren.

Miten ketään ei kiinnosta, olenko täällä vai en.

Miten olen väsynyt elämään.

Ja kuinka paljon välitän näistä parista yksilöstä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.

Ja siltikään en pysty avaamaan suutani.

Näin toisen nopeasti eräänä iltapäivänä. En olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin halauksen, mutten saanut liikutettuani itseäni. En avattua suutani. En ilmaistua ajatuksiani mitenkään.

Olen surkea ihminen.

Burn your empty rain down on me

Herätessä koko maailman paino harteilla. 

Ylimääräiset torkut, silti töihin lähtö tuntuu pahemmalta kuin aikoihin. 

Lääkettä migreeniin, vain jotta voisi lääkitä sitä uudestaan vahvemmalla lääkkeellä. 

Koko päivän kuuntelen videoita, joissa ihmiset kertovat joko omasta itsemurhayrityksestään, tai läheisensä itsemurhasta. Huomaan vain, etten tiedä mitä mieltä olen asiasta. Päivällä saan taas pilkahduksen positiivisuudesta, mutta mieliala laskee yhtä aikaa päivän muuttuessa illaksi. 

Tällä hetkellä ei ole muuta ajatuksissa kuin se, miten voisi ottaa uudet, terävät terät, ja rikkoa rikkoa rikkoa rikkoa iho uudestaan ja uudestaan. Lisää arpia valmiiksi arpisiin reisiin, jotta kukaan ei vahingossakaan pitäisi täysjärkisenä koska sitä en ole.

Migreenilääke ja kuumuus aiheuttavat tukalaa oloa, henki ei kulje, väsyttää.

Haluaisin nukkumaan, mutta pelkään painajaisia, jälleen. Saisi edes joskus rauhaa omalta mieleltä.

"Everyone will come, everyone will come to my funeral

To make sure that I stay dead"

And we love the abuse because it makes us feel like we are needed

"I wanna wake up in your white, white sun
and I wanna wake up in your world with no pain.
But I'll just suffer in a hope to die someday
while you are numb all of the way.

When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.
When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.

And I am resigned to this wicked fucking world
on its way to hell.
The living are dead and I hope to join them, too.
I know what to do and I do it well.

When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.
When I hate it, you know I can feel,
but when you love you know it's not real.

Oh, yeah, shoot myself to love you.
If I loved myself, I'd be shooting you.
Oh, yeah, shoot myself to love you.
If I loved myself, I'd be shooting you..."

Päivät ovat kovin sekavia. Psykiatri nosti venlafaksiinin kaksinkertaiseksi (150 mg) ja olo on outo. Ajatukset eivät pysy kasassa millään, teen yhtä asiaa, vaikka tarkoitus oli tehdä toista, keskittymiskyky tuntuu huonolta ja olo on kurja. Ahdistus on jatkuva seuralainen, masennus luonnollisesti siinä mukana.

Perjantaina iho tutustui terävämpään terään ja se jätti jäljet myös mieleen. Sitä haluaa lisää, koska mikään muu tässä maailmassa ei ---

en tiedä mitä sanoisin, jos totta puhutaan

Yritän järkeistää asioita, mutta eihän niissä ole järkeä. Ei missään ole.

I'm just a sample of a soul, made to look just like a human being.

Käyn huvikseni katsomassa, josko kuukauden takaisesta lääkärikäynnistä olisi tullut diagnoosi Kantaan. F32.2, vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisia oireita.

Mitä? Minulla? Vaikea-asteinen? Ei voi olla, sehän kuulostaa... vakavalta. Sehän on vakavaa. Sehän on se, mikä pistää ihmisiä sairaslomalle...

Ja samalla tiedän, että se kaikki on totta. Tiesin, että voin huonommin kuin ennen. Mutta että noin huonosti... sitä en ajatellut tapahtuvan oikeasti. Toisaalta, se ei ole vaikuttanut mihinkään. Ensi viikolla on psykiatri, enkä tiedä yhtään mitä siellä on luvassa. Aloitin työharjoittelun ja jopa nautin päivästäni: minut nimitettiin lead graphics -asemaan, joten vastaan yhden pelin grafiikasta täysin yksin. 

Päivisin olen jollakin tavalla normaali. Pystyn juttelemaan ihmisille, tuntemaan oloni hyväksi ja näin. Ja illalla.. kun kävelen töistä kotiin, mietin miten ja milloin kuolen. Iltaisin ahdistaa, nytkin menen nukkumaan ihan liian myöhään, koska en halua kohdata sitä synkkyyttä minkä kohtaan aina ennen kuin nukahdan.

Ja ainoa keino välttää ihon rikkoutuminen on olla niin väsynyt ettei kättään jaksa nosta teräviä esineitä kohti.

One of these days

Joku ilta.

Joku ilta sen on pakko tapahtua. Tämä ei voi jatkua näin. Ei voi. Ei vaan voi.
En jaksa sitä.

Verbaalinen ulosantini on niin säälittävän kapea-alaista. Samat sanat toistuvat uudestaan ja uudestaan, tuomatta mitään uutta. Se kuvaa hyvin tätä elämää. Samaa toistuvaa kehää uudestaan ja uudestaan ympäri.

Joka aamu herään ahdistukseen, miksi heräsin?, joka ilta itken itseni uneen, miksen tehnyt sitä tänään?. Keskustelen itseni kanssa, koska muita keskustelukumppaneita ei ole. Vähemmästäkin sekoaisi.

Olet kaikille niin turha, niin turha. Hauska bonuskappale, muttei mitenkään välttämätön. Kelpaat, jos parempaa ei ole saatavilla. Vanha kunnon b-suunnitelma. On olemassa parempaa seuraa, parempia ystäviä, parempia kaikkea. Olet liian syvällä omassa pahassa olossasi, kukaan ei jaksa sitä. Siksi et kelpaa kenellekään: olet aivan liian itsekeskeinen. Eli ihan oikein, että olet yksin. Deal with it.

Sormeen sattuu, siihen tehty naarmu osoittaa lieviä tulehtumisen merkkejä. Terve ihminen haluaisi puhdistaa sen, itsellä tekee mieli vain avata sitä uudestaan ja kaivautua luuhun asti.

You've got to be crazy

Näin pahaa ahdistusta en ole kokenut pitkään, pitkään aikaan.

Ei se lähde millään hakaneuloilla. Sen pitää olla vähintään veitsi. 

Jalat heiluvat holtittomasti. Pakko pysyä liikkeessä. Pakko. Pakko. Pakko.

Nyt olisi hyvä tilaisuus.

Ei saa henkeä. Olo on huono.

Reisi auki.

Tällaisiako ne lääkkeen sivuvaikutukset olivatkaan?

Nyt.

Sun setter

Neljäsosa päivästä mennyt itkiessä.
Neljäsosa ahdistusta paetessa.

Ja koko päivä kivuissa. Jatkuvassa kivussa.

Elämänhalu vähenee joka päivä enemmän ja enemmän.Päivittäinen kipu kuluttaa, niin henkistä kuin fyysistä jaksamista.

Ja sitten tajuan, etten merkitse kenellekään mitään.
En yhtään mitään.

Ketään ei kiinnosta pätkääkään mitä sanon, mitä teen, mitä ajattelen.
Turha turha turha turha turha turha.

Ehkä se tapahtuu tänään.

Ehkä tänään en jaksakaan.

Eilenkin teki tiukkaa, liian tiukkaa.
Päädyin nukkumaan reisi paketissa.

Joka ilta on niin vaikeaa. Jokainen ilta on entistä vaikeampi.

Enkä tiedä oikeasti kuinka monta iltaa jaksan käydä läpi enää.

The horrible people, the horrible people

Itken.

Olen itkenyt liian kauan.

Itken ahdistustani. Itken yksinäisyyttäni. Itken sitä, miten en jaksa tätä ollenkaan.
En yhtään.

Itken sitä, miten minulle valehdellaan. Itken miten minusta valehdellaan.

Itken asemaani koristeena, käyttöesineenä, aina saatavissa olevana tukena. Missä tuki on silloin kun sitä tarvitsen? Poissa, saavuttamattomissa. Viestit ehkä luetaan mutta niihin ei vastata. Koska ihan kuin olisin sen arvoinen. Lopeta toisten syyttäminen, se on oma vikasi ettet pärjää! 

Olen niin vihainen.

"I'd kill myself to make everybody pay"

Kukaan ei jää kaipaamaan.

Ahdistus repii sisältä kappaleiksi, jättäen pelkän kuoren jäljelle.

En kaipaa mitään niin paljon kuin sitä, että joku olisi vieressä, kertoisi, että kaikki on hyvin ja ei tarvitse jaksaa yksin.

Mutta ketään ei ole.

Kipu korvaa ystävää

"You have murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me 
Murdered me!"

Olen niin väsynyt, mutta en halua mennä nukkumaan. En jaksa kohdata sitä inhottavaa tunnetta, mikä valveillaolo herättää, en halua kohdata sitä kuolemaa mitä unet tuovat mukanaan.

Päätä särkee, olo on huono, selkään sattuu pelkkä hengittäminen. Valituksen aiheita on enemmän kuin jaksaa listata, mutta pyrin pitämään suuni supussa ja kivun itselläni kenenkään ei tarvitse kuunnella valitustasi.

Reisi on hyvä paikka. Erittäin hyvä, muista vaan ettei mene liian alas, jotta voi pitää hameita tai shortseja. Odota tunti, vähän enemmän, puolitoista, silloin voi rauhassa vetäytyä "nukkumaan". Ehkä se helpottaa unettomuuteenkin, kannattaa kokeilla. Etkös aina ennen nukahtanutkin hyvin sen jälkeen, kun olit repinyt itseesi jälleen yhden verta vuotavan naarmun.

En jaksa taistella vastaan. Mitä väliä? Muutkin kaikki jotka sinut ovat rikkoneet! en saa ajatella näin, oma vika oma vika oma vika oma vika saavat pitää hauskaa ja nauttia olostaan, miksei saisi tehdä jotakin, mistä tulee edes jollakin tasolla hetkellisesti hyvä mieli. Muut saavat satuttaa, miksei sitä saa tehdä itse itselleen?  Lopeta tuo ajattelu lopeta lopeta lopeta se on kiellettyä kiellettyä kiellettyä.

En ole syönyt oikein mitään tänään(kään). Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vajonnut synkkyyteen siten, että se tuntuu vaikuttavan ruokahaluun. Osan ruokahaluttomuudesta voin laittaa fyysisen huonon olon piikkiin, mutta tiedän, että osa menee täysin tämän jaksamattomuuden syyksi. En jaksa laittaa ruokaa, en halua syödä, en ansaitse sitä.

"En taistele vastaan
vaikka pitäisikin
Sillä ainoastaan
häviäisin"

Puolitoista tuntia.

苦くるしい

Pyyhin pois kaiken, mitä kirjoitan. 

Yritys delete toinen delete kolmas delete.

Päätä särkee jälleen kerran, edelleen, niinkin voisi sanoa, ei se ole poistunut missään vaiheessa.

Jälleen kerran näin unta kuolemasta. En jaksa laskea kuinka monta kertaa olen nähnyt unissani ruumiin. Todennäköisesti liian monta. 

Positiivisena puolena voi sanoa, että ainakin nukuin, vaikkakin sitten huonosti. Heräsin yöllä tasan kerran, unensaanti oli jälleen kerran vaikeaa, vihaan nukkumaanmenoa. Vihaan. 

Ideaalitilanteessa pärjäisin nukkumatta, mutta toisaalta ei olisi sitä hetkellistä pakoa todellisuudesta, jonka nyt unet painajaiset antavat. Damned if I do, damned if I don't. Vaihtoehdot ovat huono ja huonompi. 

En ole pitkään aikaan kokenut näin pahaa tarvetta taas repiä kaikkea rikki. Reidet ovat juuri parantumassa (kutinasta päätellen), nyt olisi loistava tilaisuus tehdä vähän pysyvää vahinkoa. Tarvitsen jotakin, joka vie ajatukset pois tästä synkkyydestä, ja mikäs sen parempi kuin fyysinen kipu. Jos vain olisin yksin.

Unettomuus rupeaa ottamaan hermoille, keho ei kestä, mieli sitäkin vähemmän. 

Olen vain niin kovin uupunut. 

Midnight shadows

Herään kahden aikaan keskellä painajaista. Heräämisen syy on epäselvä, saattoi olla painajainen, saattoi olla puhelimen kilahdus. Kuitenkin, miettiessäni tilannetta, kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon, olin niin syvällä pelossa ja ahdistuksessa ettei henkeä saanut. En ole toivonut jotakuta nukkumaan viereen niin paljon kuin viime aikoina, nukahtaminen on vaikeaa melatoniininkin kanssa ja herään painajaisiin.
Pyörin sängyssä saamatta unta. Ahdistuksen määrä on suoraan verrannollinen hereillä vietettyyn aikaan.
Haluaisin nukahtaa, en pysty. Mietin, auttaisiko vanhasta kunnon naarmuista ja niiden tuottamista endorfiineistä tuleva tunne nukahtamiseen. Tiedän, etten jaksa tulevaa päivää parin tunnin yöunilla.

Kello lähestyy puolta neljää. Rentoutuminen rupeaa olemaan vaikeaa. Pelkään painajaisiani. Pelkään olla yksin, mutta mitään muuta en löydä tämänkään yön pimeydestä.

You shout and no one seems to hear

Murrun.

Jos en heti, niin pian. Vajoan ahdistuksen syvään suohon, mistä ei ole muuta pääsyä pois kuin se sama vanha reitti.

Toivon, että lääkkeet veisivät unten maille. Toivon, ettei tarvitsisi herätä huomenna.
Tai ikinä.

This was never my world

Ilta. Paniikki, hysteerinen itku, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan viiltoa.

Yö täynnä painajaisia, herään alle kuuden tunnin unen jälkeen ahdistukseeni.

Aamulla en kykene nousemaan sängystä, en näe syytä edes yrittää. Mikään ei kiinnosta, vaikka tiedän, että tällä tavalla ruokin jaksamattomuutta enemmän kuin tarpeeksi. Nälkä tuntuu jo kunnolla, pitäisi nousta ja ruveta ihmiseksi, mutta valitsenkin aina vain uuden kappaleen kuunneltavaksi enkä siirry mihinkään tuntiin, kahteen, kolmeen.

Ja päässä pyörii vain yksi asia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Don't die on me

Ahdistus. Paha ahdistus. Paha paha paha paha ahdistus.

Pelkään.

En saa henkeä.

Mistään en saa apua.

Olen yksin. Niin kovin yksin.

The earth is waiting to eat us alive

"Mä en muista milloin olen nauranut viimeksi näin paljon!"

Päivä on ollut erittäin hyvä. Parempi kuin aikoihin. Pitkästä aikaa ei ole tarvinnut keskittyä siihen, miten kurja olo on, vaan on voinut nauttia elämästä.

Sitten... kuten aina. Joka ikinen kerta. Ahdistus ottaa vallan. Eroahdistus, se ahdistuksista julmin. Koen sen tuntemisen vääräksi, koska en voi tehdä kuin julma Sims-pelaaja ja lukita ihmisiä tänne ikuisiksi ajoiksi, en, vaikka niin tahtoisinkin. Kaikilla on omat elämänsä, mun on vain hyväksyttävä se.

Mutta itsekeskeinen minäni on vaikeuksissa yrittäessään ymmärtää sitä.

Ja täällä, ahdistuksen keskellä, vilkuilen teräviä esineitä ja yritän järkeistää itselleni miksi niin ei kannattaisi tehdä. Vielä olen voiton puolella, ja melatoniini (olen siirtynyt säännölliseen 3 milligramman annokseen ihan vain varmuuden vuoksi) rupeaa vaikuttamaan sen verran kovin, että pääsen nukkumaan - ehkä tästäkin päivästä tulee naarmuton. Niitä on nyt ollut jo... en ole varma, mutta jonkin verran. En ole laskenut. Perjantaina tai lauantaina taisi olla viimeisimmät?

Tiedän, miten minusta ollaan huolissaan, ja tunnen suurta syyllisyyttä aiheuttaessani huolta. Toiveissani olisin iloinen ja onnellinen, jonka ei tarvitsisi aiheuttaa huolta kenellekään, vaan joka pystyisi auttamaan muita.

Ajatus ei enää kulje. Ei ole kulkenut tätä kirjoittaessa ollenkaan, saattaa olla ties minkälaista tekstiä tuolla. Pitäisi varmaan siis mennä nukkumaan.

I hear the afterlife is poorly scored

Jatkuva jatkuva jatkuva ahdistus. Huimaa. Pyörryttää.

Paniikki tuntuu tekevän tuloaan.

En osaa käsitellä paniikkia, en tällaista hyökkäävää ahdistusta. Masennus, sen kanssa tiedän miten toimia. Passiivinen ahdistus, sekin menettelee. Mutta hyökkäävä, aktiivinen ahdistus...
En osaa tehdä mitään sille...

Itsetuhoisuutta lukuun ottamatta. Reisi on kuin tilkkutäkki. Naarmu naarmun päällä. Ehjää kohtaa vaikea löytää. Tiedän että se on tyhmää, mutta muuhunkaan en pysty. Haluan vain ahdistuksen ja pahan olon pois keinolla millä hyvänsä.


Päässä tuntuu oudolta. Ote todellisuuteen tuntuu lipsuvan. Tarvitsisin jonkun pitämään kiinni, varmistamaan, että kaikki on totta. Etten ole vain sekoamassa.

Olen kovin uupunut. Väsynyt.

Päätin tänään kirjaimellisen deadlinen.

Drifting away

"Am Ende bleib ich doch alleine
die Zeit steht still
und mir ist kalt"