When we fuck, we are all God's people

"I won't regret
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me"

Taas onnistunut tilanteeseen jossa kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään. Pelkkää fyysistä, siinä kaikki. Kolme viikonlopun aikana. Kaksi vähän pidemmälle.

Musta ei ole mitään jäljellä.

Tietenkään kukaan ei tiedä toisista. Miksi tietäisi? Ei sillä väliä, kaikki ovat vain käyttötavaraa.
Minä olen käyttötavara. He ovat käyttäjiä.

Yhden kanssa puhuttiin pitkään. Ehkä saatiin jonkinlainen side välillemme, ollaan vietetty aikaa muutenkin. Mutta ei sen enempää.
Viimeisin ei jäänyt edes nukkumaan, en kyllä pyytänytkään. En välttämättä olisi halunnut, mutta samaan aikaan olisin. Haluan teeskennellä edes sen hetken että joku välittää.

Että merkitsisin jollekin jotakin.

Haluaisin viiltää, mutta tiedän, ettei se ole fiksua. Varsinkin jos näen sen, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, uudestaan. Se tietää. Ehkä jopa välittää.
En halua vaikuttaa hullulta.

Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tämäniltainen enää jatka keskustelua, jota olemme käyneet viikon viesteillä. Sai varmaan mitä halusi. Ja niin kai minäkin, menin mukaan leikkiin.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Mutta se hyödytön jutustelu saa päivät kulumaan nopeammin. Tuntuu että jotakuta kiinnostaisi. Etten ole vain yhdentekevä henkilö jossain ei-missään. Mutta ne aina haluavat jotakin. Kuvittelen että itsekin haluan sitä. Ja lopputulos on tämä.

"Put me in the motorcade
put me in the death parade
dress me up and take me
dress me up and make me
your dying god"

Get back you're always gonna please him

Yritän epätoivoisesti kurotella kohti jotain, joka voisi auttaa tähän yksinäisyyteen. Verhoan tunteet normaaliin kanssakäymiseen, tyhjään vitsailuun, turhiin viesteihin.

Mutta voih, kuinka haluaisinkaan sanoa mitä asioita oikeasti päässäni liikkuu.

Miten terä tietokoneen alla piilotettuna kutsuu jälleen.

Miten mietin iltaisin, miten onnistuisin kuolemaan.

Mietin miten avaan ranteen, nilkan, käsivarren.

Miten ketään ei kiinnosta, olenko täällä vai en.

Miten olen väsynyt elämään.

Ja kuinka paljon välitän näistä parista yksilöstä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.

Ja siltikään en pysty avaamaan suutani.

Näin toisen nopeasti eräänä iltapäivänä. En olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin halauksen, mutten saanut liikutettuani itseäni. En avattua suutani. En ilmaistua ajatuksiani mitenkään.

Olen surkea ihminen.

Lifelike and poseable. Hopeless and disposable.

"She says:
'I'm not in love, but I'm gonna fuck you 'til somebody better comes along.'"

En voi oikeuttaa käytöstäni millään. Tiedän, etten ole valehdellut, mutten tiedä, olenko ollut rehellinenkään.
Uudenvuodentoivotuksia, suunnittelen sitä ja tätä ja tuota, takaraivossa kolkuttaa joku pieni syyllisyydentunto, jonka itsekkyys murskaa alleen. Onko se itsekkyys kuitenkaan? En tiedä mitä haluan.

Tai.. tiedän sittenkin. Sen takia kiroan, ettei viesti ole mennyt vieläkään perille. Että joudun odottamaan vähintään viikon. Ehkä kaksi. Ja että antaa odotuttaa itseään ylipäätään.

Huomaan aloittavani passiivisen hylkimisreaktion. Vastailen lyhyesti, en ehdota mitään. En halua satuttaa, olen mieluummin hiljaa, koska olen liian pelkuri kohdatakseni asiat oikeasti.

Olen vain paha ihminen.

1:47

Ota terä.
Viillä syvään. Syvemmälle. Syvemmälle.

En osaa purkaa tätä kaikkea vihaa mihinkään muuhun kuin itseeni. Määrittelemätön aggressio valtaa mielen, olen niin vihainen vihainen vihainen kehtaakin tehdä noin, kehtaakin, käyttää vain hyväksi, yrittää liimata paikoilleen jotain, mikä on pahasti rikkonut. 

"Someone thought to know me well
Drowned me in a wishing well…
Making mistakes, we all do,
Worst of mine was trusting in a stranger."

Haluaisin itkeä ja huutaa ja raivota ja sanoa kaiken sen, mikä päässäni liikkuu, mutta minusta ei ole siihen, en voi olla niin ilkeä, en vain voi, en voi, en voi.

Irtoan jälleen käsistäni, kehostani. Mieli ei pysy siellä, missä sen pitäisi.

Olen niin yksin, vetäydyn yksinäisyyteeni, jotta en sano mitään väärää, tee mitään väärää.
Jotta kaikki voivat tottua maailmaan ilman... sillä aikaa kun olet poissa, kaikki unohtavat sinut. Kenellekään ei tule ikävä, kukaan ei kaipaa. Elämä jatkuu ilman sinua, ja olisi ehkä parempi jos vain tappaisit itsesi siellä, kun kukaan ei ole katsomassa, kaikki olisivat onnellisempia. 

Sinua vain käytetään siirtyessä johonkin parempaan. Olet vain välivaihe.

Pelkkä turha esine.

Ei itseisarvoa.

Olemassa vain tuottaakseen muille mielihyvää.

"Safe, further away,
I’ll disappear like a mountain without a trace
They tied a knot on my life
It gets tighter when I try to hide."

Burn your empty rain down on me

Herätessä koko maailman paino harteilla. 

Ylimääräiset torkut, silti töihin lähtö tuntuu pahemmalta kuin aikoihin. 

Lääkettä migreeniin, vain jotta voisi lääkitä sitä uudestaan vahvemmalla lääkkeellä. 

Koko päivän kuuntelen videoita, joissa ihmiset kertovat joko omasta itsemurhayrityksestään, tai läheisensä itsemurhasta. Huomaan vain, etten tiedä mitä mieltä olen asiasta. Päivällä saan taas pilkahduksen positiivisuudesta, mutta mieliala laskee yhtä aikaa päivän muuttuessa illaksi. 

Tällä hetkellä ei ole muuta ajatuksissa kuin se, miten voisi ottaa uudet, terävät terät, ja rikkoa rikkoa rikkoa rikkoa iho uudestaan ja uudestaan. Lisää arpia valmiiksi arpisiin reisiin, jotta kukaan ei vahingossakaan pitäisi täysjärkisenä koska sitä en ole.

Migreenilääke ja kuumuus aiheuttavat tukalaa oloa, henki ei kulje, väsyttää.

Haluaisin nukkumaan, mutta pelkään painajaisia, jälleen. Saisi edes joskus rauhaa omalta mieleltä.

"Everyone will come, everyone will come to my funeral

To make sure that I stay dead"

Disassociative

Tunto katoaa jaloista, eivät nämä ole jalkani, eivät ne kuulu kehooni. Tunto palaa, katoaa, palaa, katoaa. Ovatko nämä nyt jalkani vai ei? 

Raavin säärtäni niin kovaa, että se vuotaa verta. Haluan tuntea olevani tässä ja nyt, Ruumis ja mieli ovat itsenäisiä, eikä yhteyttä tunnu olevan.

Näin hyvää ystävää muutama päivä sitten, sen illan olin onnellinen. Kosketus, halaus, läsnäolo, juuri niitä asioita kaipaan niin paljon. Hetkisen en tuntenut olevani yksin, hetken en ajatellut pahoja asioita, hetken olin rauhassa. Enkä millään halunnut päästää irti. 

Suunnittelen, miten hankkisin parempia ja terävämpiä välineitä, joilla voisi tehdä suurempaa jälkeä. Kerron ajatuksistani, haluaisin puhua niistä todella, mutten kehtaa pyytää juttutuokiota koska se on väärin. Muita ei saa häiritä ongelmilla. Liian rankkaa kuultavaa.

Epätoivoisesti yritän haroa pelastavaa kättä sumun joukosta, kaikki tuntuu pimeältä ja synkältä, enkä näe valoa kuin hetkittäin. Suunnittelen kuolemaa yhä vakavammin ja vakavammin koska mitä hyötyä on elää, vaikken halua kuolla. Osa minusta uskoo, että tulevaisuudessa tapahtuu jotain hyvää, mutta tuntuu, että se jokin musta ja synkkä sisälläni hakkaa kuoliaaksi sitä toiveikasta osaa. Sinulla ei ole oikeutta olla onnellinen.

Kaikki mitä teen, kaikki mitä sanon, on äänetöntä avunhuutoa, ennen kun on liian myöhäistä, vaikken tiedä miten kukaan voisi auttaa. Haluaisin vain käpertyä johonkin turvalliseen paikkaan, jossa joku olisi pitämässä huolta. Tunnistan tämän lohdutuksen tarpeen jo lapsuudesta, en mitään haluaisi niin paljon kuin olla pieni, kuten kissa, ja kiivetä syliin turvaan, jossa mikään ei voisi satuttaa.

"Morning's here, I must have …failed"

I'm just a sample of a soul, made to look just like a human being.

Käyn huvikseni katsomassa, josko kuukauden takaisesta lääkärikäynnistä olisi tullut diagnoosi Kantaan. F32.2, vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisia oireita.

Mitä? Minulla? Vaikea-asteinen? Ei voi olla, sehän kuulostaa... vakavalta. Sehän on vakavaa. Sehän on se, mikä pistää ihmisiä sairaslomalle...

Ja samalla tiedän, että se kaikki on totta. Tiesin, että voin huonommin kuin ennen. Mutta että noin huonosti... sitä en ajatellut tapahtuvan oikeasti. Toisaalta, se ei ole vaikuttanut mihinkään. Ensi viikolla on psykiatri, enkä tiedä yhtään mitä siellä on luvassa. Aloitin työharjoittelun ja jopa nautin päivästäni: minut nimitettiin lead graphics -asemaan, joten vastaan yhden pelin grafiikasta täysin yksin. 

Päivisin olen jollakin tavalla normaali. Pystyn juttelemaan ihmisille, tuntemaan oloni hyväksi ja näin. Ja illalla.. kun kävelen töistä kotiin, mietin miten ja milloin kuolen. Iltaisin ahdistaa, nytkin menen nukkumaan ihan liian myöhään, koska en halua kohdata sitä synkkyyttä minkä kohtaan aina ennen kuin nukahdan.

Ja ainoa keino välttää ihon rikkoutuminen on olla niin väsynyt ettei kättään jaksa nosta teräviä esineitä kohti.

One of these days

Joku ilta.

Joku ilta sen on pakko tapahtua. Tämä ei voi jatkua näin. Ei voi. Ei vaan voi.
En jaksa sitä.

Verbaalinen ulosantini on niin säälittävän kapea-alaista. Samat sanat toistuvat uudestaan ja uudestaan, tuomatta mitään uutta. Se kuvaa hyvin tätä elämää. Samaa toistuvaa kehää uudestaan ja uudestaan ympäri.

Joka aamu herään ahdistukseen, miksi heräsin?, joka ilta itken itseni uneen, miksen tehnyt sitä tänään?. Keskustelen itseni kanssa, koska muita keskustelukumppaneita ei ole. Vähemmästäkin sekoaisi.

Olet kaikille niin turha, niin turha. Hauska bonuskappale, muttei mitenkään välttämätön. Kelpaat, jos parempaa ei ole saatavilla. Vanha kunnon b-suunnitelma. On olemassa parempaa seuraa, parempia ystäviä, parempia kaikkea. Olet liian syvällä omassa pahassa olossasi, kukaan ei jaksa sitä. Siksi et kelpaa kenellekään: olet aivan liian itsekeskeinen. Eli ihan oikein, että olet yksin. Deal with it.

Sormeen sattuu, siihen tehty naarmu osoittaa lieviä tulehtumisen merkkejä. Terve ihminen haluaisi puhdistaa sen, itsellä tekee mieli vain avata sitä uudestaan ja kaivautua luuhun asti.

The last drop falls

On keinot.

On suunnitelma.

On halu - ainakin jollakin tasolla.

Pitäisi vaan olla se viimeinen asia, joka lopulta työntäisi rajan yli.

...kävin sillä rajalla jo tänään. Palasin kotiin itkuisena, rikkinäisenä ja ahdistuneena. Suunnittelin miten voisin rikkoa itseäni mahdollisimman paljon, mutta voimat eivät riittäneet siihenkään. Suunnittelin, mietin ja laskelmoin, ja tulin lopputulokseen, että hallussa olevista lääkkeistä löytyisi varmasti tappava annos. Tiedän lääkkeiden olevan hirveän epävarma keino, mutta silti mahdollinen. Ja ken tietää, ehkä siinä kävisi niin kuin eräässä tunnetussa teoksessa, jossa varsinainen yritys epäonnistuu, mutta tuhoaa kehoa siten, että kuolee kuitenkin.

Olen ruvennut hilaamaan deadlinea lähemmäs nykypäivää.

Odotan sitä aamua, jolloin en enää jaksakaan pärjätä yksin.

Slutgarden

"I don't care if your world is ending today 
Because I wasn't invited to it anyway 
You said I tasted famous, so I drew you a heart 
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art 
I've got an F and a C and I got a K too 
And the only thing missing is a bitch like you

You wanted perfect 
You got your perfect 
But now I'm too perfect for someone like you 
I was a dandy in your ghetto with 
A snow white smile and you'll 
Never be as perfect whatever you do 

I am a bone top, a death's head 
On a mop stick 
You infected me, took diamonds 
I took all your shit 
Your "sell-by date" expired, 
So you had to be sold 
I'm a suffer-genius and 
Vivi-sex symbol."


Ja ääni päässä ilkkuu mitäs minä sanoin! Et ole sitten minkään arvoinen, kehtasitkin kuvitella jotakin muuta. Ihan oikein.

---

Pinoan lääkkeitä kaappiin, paketit ovat tuttuja. Reiteen sattuu jälleen, ja toivon, että huomiseksi varattu hieronta keskittyy vaan ylävartaloon, sillä pelkkä kankaan kosketus sattuu jalkaan enemmän kuin tarpeeksi.
Sain lääkkeet masennukseen ja lähetteen psykiatrille.

Ja tunnen itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan  täysin hylätyksi.

♠

Suolaa haavoihin.
Veitsi.
Ja käännellään sitä.

Ihmiset nyt puhuvat tollaisia. Normaalia. Et saa murehtia niistä. 
Se on väärin. Olet vain erittäin itsekäs.

Siitä pitää rangaista.

Äläkä kuvittelekaan kertovasi ikinä kenellekään mitä ajattelet. Kenenkään ei kuulu tietää. Et voi satuttaa muita. Pidä yllä tätä samaa esitystä kuten aina ennenkin. Totta kai olisi parasta olla rehellinen, mutta joissakin asioissa vaan ei niin voi tehdä. Jotkut asiat ovat vain väärin. 
Joskus vain tunteesi ovat vääriä. Nyt on kyse juurikin siitä.

Ja siitä rangaistaan. 

Käännellään sitä.
Veistä.
Ja suolaa päälle.

Sun setter

Neljäsosa päivästä mennyt itkiessä.
Neljäsosa ahdistusta paetessa.

Ja koko päivä kivuissa. Jatkuvassa kivussa.

Elämänhalu vähenee joka päivä enemmän ja enemmän.Päivittäinen kipu kuluttaa, niin henkistä kuin fyysistä jaksamista.

Ja sitten tajuan, etten merkitse kenellekään mitään.
En yhtään mitään.

Ketään ei kiinnosta pätkääkään mitä sanon, mitä teen, mitä ajattelen.
Turha turha turha turha turha turha.

Ehkä se tapahtuu tänään.

Ehkä tänään en jaksakaan.

Eilenkin teki tiukkaa, liian tiukkaa.
Päädyin nukkumaan reisi paketissa.

Joka ilta on niin vaikeaa. Jokainen ilta on entistä vaikeampi.

Enkä tiedä oikeasti kuinka monta iltaa jaksan käydä läpi enää.

The horrible people, the horrible people

Itken.

Olen itkenyt liian kauan.

Itken ahdistustani. Itken yksinäisyyttäni. Itken sitä, miten en jaksa tätä ollenkaan.
En yhtään.

Itken sitä, miten minulle valehdellaan. Itken miten minusta valehdellaan.

Itken asemaani koristeena, käyttöesineenä, aina saatavissa olevana tukena. Missä tuki on silloin kun sitä tarvitsen? Poissa, saavuttamattomissa. Viestit ehkä luetaan mutta niihin ei vastata. Koska ihan kuin olisin sen arvoinen. Lopeta toisten syyttäminen, se on oma vikasi ettet pärjää! 

Olen niin vihainen.

"I'd kill myself to make everybody pay"

Kukaan ei jää kaipaamaan.

Ahdistus repii sisältä kappaleiksi, jättäen pelkän kuoren jäljelle.

En kaipaa mitään niin paljon kuin sitä, että joku olisi vieressä, kertoisi, että kaikki on hyvin ja ei tarvitse jaksaa yksin.

Mutta ketään ei ole.

Kipu korvaa ystävää

"You have murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me 
Murdered me!"

Olen niin väsynyt, mutta en halua mennä nukkumaan. En jaksa kohdata sitä inhottavaa tunnetta, mikä valveillaolo herättää, en halua kohdata sitä kuolemaa mitä unet tuovat mukanaan.

Päätä särkee, olo on huono, selkään sattuu pelkkä hengittäminen. Valituksen aiheita on enemmän kuin jaksaa listata, mutta pyrin pitämään suuni supussa ja kivun itselläni kenenkään ei tarvitse kuunnella valitustasi.

Reisi on hyvä paikka. Erittäin hyvä, muista vaan ettei mene liian alas, jotta voi pitää hameita tai shortseja. Odota tunti, vähän enemmän, puolitoista, silloin voi rauhassa vetäytyä "nukkumaan". Ehkä se helpottaa unettomuuteenkin, kannattaa kokeilla. Etkös aina ennen nukahtanutkin hyvin sen jälkeen, kun olit repinyt itseesi jälleen yhden verta vuotavan naarmun.

En jaksa taistella vastaan. Mitä väliä? Muutkin kaikki jotka sinut ovat rikkoneet! en saa ajatella näin, oma vika oma vika oma vika oma vika saavat pitää hauskaa ja nauttia olostaan, miksei saisi tehdä jotakin, mistä tulee edes jollakin tasolla hetkellisesti hyvä mieli. Muut saavat satuttaa, miksei sitä saa tehdä itse itselleen?  Lopeta tuo ajattelu lopeta lopeta lopeta se on kiellettyä kiellettyä kiellettyä.

En ole syönyt oikein mitään tänään(kään). Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vajonnut synkkyyteen siten, että se tuntuu vaikuttavan ruokahaluun. Osan ruokahaluttomuudesta voin laittaa fyysisen huonon olon piikkiin, mutta tiedän, että osa menee täysin tämän jaksamattomuuden syyksi. En jaksa laittaa ruokaa, en halua syödä, en ansaitse sitä.

"En taistele vastaan
vaikka pitäisikin
Sillä ainoastaan
häviäisin"

Puolitoista tuntia.

Midnight shadows

Herään kahden aikaan keskellä painajaista. Heräämisen syy on epäselvä, saattoi olla painajainen, saattoi olla puhelimen kilahdus. Kuitenkin, miettiessäni tilannetta, kallistun ensimmäiseen vaihtoehtoon, olin niin syvällä pelossa ja ahdistuksessa ettei henkeä saanut. En ole toivonut jotakuta nukkumaan viereen niin paljon kuin viime aikoina, nukahtaminen on vaikeaa melatoniininkin kanssa ja herään painajaisiin.
Pyörin sängyssä saamatta unta. Ahdistuksen määrä on suoraan verrannollinen hereillä vietettyyn aikaan.
Haluaisin nukahtaa, en pysty. Mietin, auttaisiko vanhasta kunnon naarmuista ja niiden tuottamista endorfiineistä tuleva tunne nukahtamiseen. Tiedän, etten jaksa tulevaa päivää parin tunnin yöunilla.

Kello lähestyy puolta neljää. Rentoutuminen rupeaa olemaan vaikeaa. Pelkään painajaisiani. Pelkään olla yksin, mutta mitään muuta en löydä tämänkään yön pimeydestä.

You shout and no one seems to hear

Murrun.

Jos en heti, niin pian. Vajoan ahdistuksen syvään suohon, mistä ei ole muuta pääsyä pois kuin se sama vanha reitti.

Toivon, että lääkkeet veisivät unten maille. Toivon, ettei tarvitsisi herätä huomenna.
Tai ikinä.

Cut

Heikottaa. Kädet ei toimi. Pää ei toimi.

Aika valuu valuu valuu pois.

En saa tehtyä itselleni ruokaa, vaikka nälkä hakkaa sisuksia ja saa olon niin kovin heikoksi.
En vain jaksa. En ole tarpeeksi motivoitunut tiskaamaan, valmistamaan edes jonkinnäköistä ateriaa, syömään.

Reikä ranteessa on kaksinkertaistunut.

Ja olen niin yksin yksin yksin.

Man that you fear

Soitin opiskelijaterveydenhuoltoon. En vapaaehtoisesti, ainakaan täysin. 40% pakotettuna. Ehkä. Kai. En tiedä.
"Oot kyllä tosi rohkea ja hirveen hyvä että tunnistit oireet ja haet apua. Meillä on noita lääkäriaikoja vasta muutaman viikon päästä, pärjäätkö siihen asti? Jos tuntuu siltä ettet pärjää, niin soitathan tänne heti, niin katotaan akuuttiaika vaikka omalta terveysasemalta."
Joo. Totta kai. Pärjään kyllä.

En kertonut paljon mitään tämänhetkisestä tilanteesta. Sain hoitajalle ajan kahden viikon päähän, ja tuntuu, että siihen on iäisyys. Pärjäänkö siihen asti? Totta kai sitä aina jotenkin pärjää, tähänkin asti pärjätty. Vaikka olen kuulemma vain vaivoin elossa.

Pärjään, jos en ole yksin. Yksin ollessa ahdistus iskee kovaa, ilo valuu pois korvautuen epätoivolla. Elämällä ei ole mitään annettavaa sinulle. Ajatukset eivät pysy kasassa vaan menevät sinne, minne niiden ei kuuluisi mennä. Päähän mahtuu vain yksi ajatus, ranteet auki, vaikka yrittäisi keskittyä tärkeisiin asioihiin. Vaihtoprosessiin. Kouluun. Pelaamiseen.

Japani ahdistaa suunnattomasti. Haluan mennä sinne, päästä karkuun, mutta samalla en halua mennä. En halua jäädä yksin. En halua kohdata pelottavaa tuntematonta. Mutta toisaalta, opinnäytetyöpaikka hopealautasella, mikä voisi olla parempaa? Japanissa vielä, sehän näyttäisi kovin hyvältä ansioluettelossa. Tieto siitä, ettei tarvitse hakea paikkaa, helpottaa ahdistusta. Muutoin panikoisin suunnattomasti siitäkin.

En nuku hyvin. Menen myöhään nukkumaan, saan unta, mutta unen laatu on heikkoa. Olen päivisin kovin väsynyt ja migreenissä. Tänäänkin. Jälleen.

Enkä kestä yksinoloa. Edelleenkään.

You infected me, took diamonds, I took all your shit

"I don't care if your world is ending today 

Because I wasn't invited to it anyway 
You said I tasted famous, so I drew you a heart 
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art "

Käsi auki? Ei, käsi ei kelpaa. Näkyvissä. Kesä tulee, lyhythihaisia tulee käytettyä. Ei käsi.

Nilkka? Sama ongelma. Sukkahousuja voi käyttää, mutta jos kotona haluaa olla, pitäisi olla esittelykelpoiset nilkat. 

Reisi? Sitä ei voi sitoa kunnolla. Toisaalta, väliäkö tuolla. Jatkuva kipu pitää ajatukset kurissa.

Viha on käsinkosketeltavaa, ja ainoa keino purkaa se on... yllätys yllätys, itseeni.
Koska en ole minkään arvoinen. Käytettävä, hylättävä. Turha.

"You drained my heart 
And made a spade 
But there's still traces of me 
in your veins"

Kukaan ei ole valmis taistelemaan puolestasi.