Step-by-step dissection kit

Pitkästä aikaa voisi sanoa että masentaa.

Lieneekö vieroitusoireita, en tiedä, mutta viimeaikoina on uuvuttanut niin paljon ettei mitta-asteikot riitä. Unta ei saa ja itkettää vain Ghibli-elokuvien muovikansien pällistely. Rytmihäiriöitä on vaikka muille jakaa ja verenpaine laahaa erittäin alhaalla. Neljäs päivä lähes lääkkeettömänä (lue: vain migreeninestolääke (lol onko toi sana?), jota otan nyt hieman pienemmällä annoksella koska niin alhainen verenpaine).

Nopea luonnos eräästä Dream Theaterin biisistä

Koulussa on kivaa, peliteknologia on kivaa ja 3D-mallinnus tosi kivaa. 107 päivän päästä Natsukin pitäisi olla Suomessa. Ja silti on se sama tylppä masennus jälleen kerran. 

Totta kai pelottaa että on käynyt "pahin", masennus ei koskaan parantunutkaan vaan lääkkeet pitivät sen vain niin hyvin loitolla, että sitä ei huomannut. Ja nyt kun ollaan ilman niin sit se on tätä. Tai sit vain on huono päivä viikko ja kohta kaikki on hyvin, en tiedä. Saapa nähdä.

Olen laulanut flunssaisen kurkkuni kipeäksi ja piirtänyt pitkästä aikaa runsaasti.

"All the left is right

All the black is white

All the fast was slow

All the loose is tight

All the heat is snow

All the high was low

All the grief is fun

All the, all the rain is sun"

- Till Lindemann

Skills in pills

"If you want to die
Or if you want to chill
Even if you want to get high
Whatever happens take a pill
The first I take against depression
The second is pure energy
A green one for my self-aggression
Then a red one – ecstasy"

Nyt on neljäs päivä venloista irroittautumisesta ja vieroitusoireet ovat oikeat. Olen vähentänyt yhdellä murusella, eli hieman pelottaa että mitä jatko tuo tullessaan (yhdessä kapselissa on kuusi murusta, otan yhden vähemmän joka kuudes päivä). Oksettaa, huimaa, masentaa, ärsyttää, kaikki on vain tiivisti sanottuna kamalaa.

"If the jag gets really strong
A pink one goes with booze and blow
So I keep fucking all night long
The orange is for… I don’t know
A grey one for my perfect sleep
Yellow for my needful cure
A blue one keeps my boner steep
I take two, just to be sure"

Mitä muuta kuuluu...? En ole oikein saanut elämänrytmistä kiinni Suomessa. Kaipaan edelleen Japaniin. En jaksa edes kuvata kuinka paljon sinne kaipaan. Olenkin täyttänyt tyhjät päiväni Japanilla kaiken mahdollisen muodossa. Laskuri kännykässä tikittää joululomaan ja aikaan jolloin Natsukin pitäisi saapua Suomeen. Kohta tulee vaihtarit. Kohta muutetaan isompaan asuntoon. Kohta kohta kohta. Carpe fucking diem vaan. Mitään ei tapahdu nyt.

"A white one for whatever pain
In the end I start to cry
So I take the first again
I have a last one and I hope to die"

- Till Lindemann

Our two souls shall be one from now on…

On ikävä.

Ikävä Natsukia.

Ikävä Japania.

Suomi ei tunnu omalta. Näen kaiken ulkopuolelta, kuin lasikummun toiselta puolelta. Olen ulkopuolinen, en kuulu mihinkään. Haluan takaisin Japaniin.

Neljän ja puolen kuukauden päästä Natsukin pitäisi tulla Suomeen, yli sata päivää.
Jotenkin pitäisi siihen asti jaksaa.

Olen jetlaginen ja kipeä. En jaksaisi mitään. Skypettäminen Natsukille on ainoa valopilkku päivässä.

Joku päivä pitäisi jaksaa purkaa matkatavarat. Ei vaan jaksaisi.

Väsyttää.

Like a moth drawn to a flame

Ja siihen loppui sitten terapia. Käteen jäi kuuden euron lasku, eipä paljon muuta. Ehkä siitä oli jotakin hyötyä, jonka huomaan joskus paljon, paljon myöhemmin.

Olen ollut kuin pingispallo, kireänä stressistä. Yksi kohta rustattiin tänään yli stressilistalta, sillä selviydyin japanin kanji-/dialogikokeesta kunnialla. Yksi huolenaihe vähemmän, jippii. Tiistaina sit oikea koe kahta kauheammilla paineilla jne. Projektityön deadline kolkuttelee liian lähellä, ärjyin tänään kaikille enemmän tai vähemmän viattomille ryhmäläisilleni enkä kokenut minkäänlaista helpotusta stressiin. Että näillä mennän. Yksi Miranax piti ottaa vain koska hieman tuntui päässä alkavaa särkyä enkä ollut valmis ottamaan täysipainoisen migreenin riskiä keskellä koetta (muistammehan hyvin miten se viimeksi päättyi).


Tää kuvaa projektin etenemistä aika osuvasti.

Siinähän nää tärkeimmät tapahtumat ovatkin. En oikein tiedä mistä kertoisin, vaikka olisi varmaan kerrottavaa vaikka mistä. Näin siinä käy kun on ruvennut harrastamaan puhumista oikeassa(!) elämässä(!!).

Tein ihan törkeän mauttoman logon vektorigrafiikkaharjoituksissa.

....mitä en viitsi nyt laittaa tähän koska Blogger ei tue .ai-tiedostoja ja olen laiska enkä jaksa muuttaa sitä PNG-tiedostoksi (mikäli se on edes mahdollista... silloinhan se pitäisi rasteroida, ammirite?)

Path of misfortune

Joo mutta ei WoW ole surun aihe, ei ollenkaan. Tämä oli tämmöinen "hauska kevennys".

Kuitenkin, ai että, ei ole mitään sanottavaa. Paitsi että juuri vähän aikaa sitten ahdisti niin kovin että sitä otti Hearthstonessakin turpiin vain koska ei jaksanut ajatella ahdistukselta, joka tuntui ihan fyysisenä pahoinvointina jälleen kerran. Ei ole muuten pitkään aikaan tuntunut siltä... jaaaa siinä taisi olla vale, paljonhan on ahdistanut Japaniin lähtöön liittyvät hommat, vakuutuksista aina lentolippuihin (mitä siis ei vielä ole). Natoriin lähden, Sendain laidalla, pieni paikka joka meni tuhannen päreiksi tsunamissa. Että silleen. Näytti olevan kunnossa Google Mapsin perusteella, jonka kuvat oli päivätty elokuulle 2011, viisi kuukautta tsunamin jälkeen. Aikamoisia ne japanilaiset!

Ylihuomenna on elektroniikan uusintatentti, joka aiheuttaa suurta ahdistusta. Samana iltana pitäisi lähteä Ruotsiin hakemaan isälle uutta autoa, skippaan hienosti pakolliset fysiikan labrat ja joudun korvaamaan ne myöhemmin. Ja sekin ahdistaa. Kaikki ahdistaa.

Siinähän se nykyhetki on aika tiivistettynä. Ahdistaa kaikki, Joni ei puhu syystä X, kaikki junnaa paikallaan ikävässä tahmassa. Onneksi melatoniini rupeaa vaikuttamaan ja pääsen kohta nukkumaan. Viime yönä näin unta kissanpennuista. Ja ne pysyivät siinä unessa elossakin, tämä on positiivinen suunta. Nyt on viikko... neljä? Kolme kertaa jäljellä terapiaa, ja olen nyt jo sekoamassa, tämähän menee loistavasti. Muutaman kuukauden päästä pitäisi selvitä toisella puolella maapalloa yksin, se menee varmaan mahtavasti.

Näyttö on ihan naurettavan kirkas siihen nähden, että se on säädetty kuuteenkymppiin. Laskin arvoa viiteenkymppiin. Robasta alkoi uusinnat, kohta jatkuu The Walking Dead ja Faking It, elämä on jälleen elämisen arvoista. Mulla on paikka kahdessa raiditiimissä, sekin on mukavaa. Pikkuhiljaa brittiaksentti rupeaa kuulostamaan tutulta. Sain englannintunnilla kyselystä täydet pisteet. Viime viikolla olin paras luokassa järjestetyssä "visassa" (englannissa, bisness-sanastoa). Olisi sittenkin pitänyt lähteä opiskelemaan englantia, siinä sentään olen hyvä.


"Ich will das ihr mir vertraut
Ich will das ihr mir glaubt
Ich will eure Blicke spuehren
Jeden Herzschlag kontrollieren

Ich will eure Stimmen hoeren
Ich will die Ruhe stoehren
Ich will das ihr mich gut seht
Ich will das ihr mich versteht"

"I would you to trust me 
I would you to believe me 
I want to feel your eyes on me 
Every heartbeat to control 

I want to hear your voices 
I want to disturb to silence 
I want you to see me clearly 
I want you to understand me"

- Till Lindemann

Te quiero puta!

Viime viikolla sitten päädyttiin viidestään kolmen suomalaisen ja kahden saksalaisen ryhmässä kaupungille, oli oikein mukavaa, kaikki tuli hyvin juttuun, enkä olisi halunnut millään lähteä puoli kahdelta kotiin. Voi miksi muut olivat niin väsyneitä, olisin voinut jatkaa läpi yön.

Nyt taasen olen väsynyt, mutta voisin silti jatkaa läpi yön. Tätä vauhtia saan ensi yönä nukuttua hurjat kuusi tuntia, pitäisi kahdeksalta olla fysiikan labroissa. Tai siis pitää, eihän se mikään konditionaali ole.

Japaninkokeesta 78 % ja luulen, että se on ryhmän huonoin tulos. Ihme että olen päässyt edes läpi kurssista.

Ennen terapiaa pänttään kanjeja energiajuoman voimalla. Olen oppinut juomaan sinistä Rockstaria.
"Don't know if you're to blame... but I'm still gonna blame you!"
"And I'm happy to take that blame."
Voi, miksei tämä kaveruus - ystävyys? - voi olla selkeämpää? Tai olenko se vain minä joka ei hahmota sitä kunnolla? Mutta kumpaa siinä sitten voi syyttää, vai voiko kumpaakaan?

"Willst du bis zum Tod, der scheide 
sie lieben auch in schlechten Tagen 

Nein"

"Do you want, until death, which would separate, 
to love her, even in bad days 

No"

- Till Lindemann

Only fools make mistakes twice

"Und der Haifisch, der hat Tränen
und die laufen vom Gesicht;
doch der Haifisch lebt im Wasser -
so die Tränen sieht man nicht.

In der Tiefe ist es einsam
und so manche Zähre fliesst
und so kommt es, dass das Wasser
in den Meeren salzig ist.

And the shark, well, he is crying
Down his face the tears now fall
Yet the shark is living in water
So we don’t see tears at all.

It’s lonely in deep water
So many tears are running free
That explains, then, why the water
Is salty in the sea."

- Till Lindemann

Ja olen opiskellut oikein hyvin huomisen kokeisiin... jooh.
Tänään kauhea migreeni esti japaninopiskelut, mutta nyt olo on jo ihan hyvä.

Äh, ei mulla ole mitään sanottavaa.

Haavatkin rupeaa paranemaan nyt kun niiden antaa olla.

"If you're gonna weep, keep it from sunshine, so no one sees"

Eilen se tuli.
R
  o
    m
      a
        h
          d
            u
              s.

Mut siis koska olin ihmisten ilmoilla enkä yksin, ei mitään tapahtunut. Oltiin juuri saatu auto Citymarketin pihaan (matkalla oli tullut riideltyä) ja lopulta sitten tuli itku. Iso itku. Siinä Joni sitten ihmetteli, että "mikä on? Onko jotakin tapahtunut?", eikä mulla ollut muuta sanottavaa kuin "väsyttää". Koska olen aivan poikki. Olen huolissani rahatilanteesta, mutten usko, että musta on enää tänä kesänä yhteenkään työpaikkaan tämänhetkisen lisäksi.

Tänään on ollut oikein maukas migreeni. Ja aamulla oli Miranaxit loppu. No, 1 200 mg Buranaa naamaan, suihkua yms. Lopulta olin tarpeeksi reipas kävelemään apteekkiin - mutta tänään jouduin vielä tyytymään yhteen Buranaan koska niitä ei saa ottaa samanaikaisesti... Huomenna pääsen taas siniseen rauhaan. Mikäli tämä jatkuu vielä (no varmasti jatkuu kun eilinenkin meni Naprometineillä - jotka siis loppuivat myös eilen).

Tämä päivä onkin mennyt fletkumatoillessa. Kurja olo, tuntuu, että rintakehässä muljahtelisi - tai ainakin syke tuntuu olevan korkealla - päätä luonnollisesti kivistää eikä jaksa oikein olla iloinen. Huomenna pitäisi jaksaa taas töitä. Ajattelin mennä pyörällä (n. 10 km), mutta jos migreeni jatkuu, niin auto se on. Aamullahan sen näkee.

I really miss you

"I'm so fortunate yet filled with self hate
That the mirror shows me an ingrate"

- Peter Steele

Olen yhteen ystäväiseen uskaltanut olla yhteydessä. Muihin (öh? Onko niitä muitakin?) en ihan niin paljon. Mutta haluaisin. Mutta en uskalla. Mutta mutta mutta.

Tänään taas ahdisti niin, että oli fyysisesti paha olo. Tänään on ollut myös ihan hyvä olo. Vaihtelevaa, siis.

Väsyttää.

Miksen ole nukkumassa?

(Ja ei, kuva ei liity tekstiin millään tavalla, mutta kukapa ei haluaisi nähdä hauskaa kuvaa Miyazakista?)

 

Diary in flesh

Pitäisi tehdä kaikkea. Olen kynsinyt naarmun kädessä kipeäksi ja kovaksi. Vähän ehkä tulehtuneeksi.

Olen monta päivää keikkunut taas tutulla keinulaudalla: viiltääeiviiltääviiltääeiviiltääviiltääeiviiltää. Olen edelleen tyytynyt kynsiin ja näiden aiheuttamien naarmujen jälleenavaamiseen hakaneulalla. Ei kai sitä tarvitse laskea viiltämiseksi..?

Sain juuri raportin koottua, seuraavaksi on vuorossa matematiikan ihmeellinen maailma. Vektoreita täysin käsittämättömässä muodossa, fysiikka on helpompaa.

Näen joka yö painajaisia. Edellisyönä näin ruumiin. Viime yönä... en muista.

Ja silti koen voivani hyvin.

Don't go there to mourn, but to celebrate

Jooniinkuniinkääs. Ahdistaa kivasti (joo ei), tein kuitenkin matikantehtävät, joihin meni puolitoista tuntia. Seitsemän tehtävää, eli se tekee... noin 13 minuuttia per tehtävä. Keskittymiskyky on nollan luokkaa, ehkä sen takia meni niin kauan aikaa. Pyörin tuolilla, heiluttelin jalkoja epätoivoisena ja tunsin itseni kaikin puolin laskutaidottomaksi sieneksi.

Raavin reiden naarmun jälleen kerran auki, ja siihen sattuu, vaikka kyseessä ei ole iso jälki. Tulehtunut varmaankin, punainen ja kipeä. Mutta ehei, koska kyseessä on vain naarmu, jonka olen tehnyt omin kynsin (enkä ole yhtään avannut jälkeenpäin millään terävällä, eiku oho...) niin en anna sen parantua, vaan kynsin sitä lisää, jotta se suurenisi, kipeytyisi, arpeutuisi. Koska jostakin syystä mieleni haluaa nähdä kehossani arpia. Jälkiä, joista tarinoida (joo ei, en).

Pojat sai melkein mut lähtemään rastikierrokselle huomenna, mutta siellä on kylmä. Ja vähän arastelen edelleen humalaisia. Mutta lupasin harkita vakavasti seuraavaa häppeningiä.

Käsivarren naarmua olen repinyt lähes yhtä suurella ilolla kuin reittä, paitsi että sitä pystyy repimään puolihuomaamattomasti myös julkisesti, koska rupiahan on hyväksyttävää raapia. En ihan oikeasti muista, oonko sitä availlut millään terävämmällä, taidan kyllä olla, koska siltä se näyttää.

"Näyttää siltä, että tää arjen rytmi tekee sun voinnille hyvää."
Niin no joo, tavallaan, mutten jaksanut väittää terapeutille vastaan. Oonhan mä päivisin onnellinen.

Öisin näen painajaisia. Eikä ilmeisesti Blogger näytä Ö-kirjainta. Voilol*sniff*

"Ever throwing at his home
Two glass houses, twenty stones
Fourteen yellow, six are blue
Could it be worse?.. Quite doubtful."

- Peter Steele

Two steps forward, three steps back

Olen elossa.

Ja kaiken lisäksi ihan hyvässä kunnossa.
Tapaninpäivän kunniaksi kävin apteekissa ostamassa lisää venlafaksiinia jotta pää pysyisi edelleen kasassa. Nyt olen tyytyväisenä lääkevarastoineni eristäytyneenä kotiin. Paitsi että enpäs olekaan, sillä huomenna täytyy palauttaa auto, jonka sain jouluaattona käyttööni. Ja kaupassa pitäisi käydä, enää ei voi käydä syömässä sukulaisten kustannuksella.




Sosiaalinen elämä on rajoittunut Solamnic Knights -killan jäseniin ja skypettelyyn erään japanilaisen kanssa. Olen katsonut paljon animea (Ninja Scroll meni kokonaan, Ouran High School Host Club on nyt puolivälissä) ja pelannut WoWia. Löysin uuden rakkauden Type O Negativen muodossa ja kaipaan hieman ehkä kouluun. Mutta sitten toisaalta en kaipaa, olen onnellinen että saan valvoa puoli viiteen aamuyöstä ja nukkua kaksitoista tuntia, heräten aamiaiselle joskus neljän-viiden aikoihin.

En ihmettelisi, vaikka tämä ei-ahdistunut olotila häviäsi jossakin vaiheessa. Niin siinä aina käy. Tänään pieni masennukseen viittaava tuntemus käväisi nopeaan, mutta hävisi aika pian. Se kuitenkin muistutti siitä, että on ihan turha odottaa, että elämä olisi aina näin auvoisaa. Joo, onhan tää hirveen negatiivinen ajattelutapa, mutta en voi sille mitään.