It's worse to try to understand

"Do you believe in forever?
I don't even believe in tomorrow
The only things that last forever
Are memories and sorrow"

Käännetään veistä haavassa. Silleen oikein kunnolla. Väänentään vielä. Suolaa perään.
Toistetaan parikymmentä kertaa niin hyvä tulee.

Käteen muutama päivä sitten (perjantai? Lauantai? En muista milloin, päivät sekoittuvat yhtenväksi pötköksi, josta ei tiedä mikä suunta on oikea.) tehty naarmu rupeaa tulehtumaan. Se on kipeä.
Olenko tehnyt asian hoitamiseksi jotakin? Ehei, mitä vielä. Suunnittelin vain, miten sen saisi avoimemmaksi. Kipeämmäksi.

Mutta miksi? Niin, se on hyvä kysymys. Sitä vaan haluaa purkaa tätä oloa johonkin, ihan mihin vain. Ettei tarvitsisi ajatella. Ettei tarvitsisi tuntea. Tuntea, niin, tuntea mitä? Tätä isoa solmua, joka jäytää rintakehässä. Mitä haluan?

Hyväksyntää. Yksinäisyyden loppumista. Rakkautta. Sitä kai päällimmäisenä haluan.
Suomessa sitä ei saa. Japanissakaan tuskin.

Olen eksyksissä.

"Done it before
Time after time
Refused to learn your lesson
Gave 'til it hurt
Thought it was right
Only fools make mistakes twice"

...ja on varmaan turha mainita kahdesta (kolmesta?) uudesta naarmusta reidessä. En vain jaksa välittä enää.

(Don't chase them away)

"Am I good enough for you?
Am I good enough for you?
Am I?
For you?
Am I?
For you?

Am I good enough
For you?"

Herään keskellä yötä pahaan oloon ja luulen kuolevani. Nukahdan hetken päästä uudestaan, näen painajaisia ja nousen jo yhdeksältä katsomaan lastenohjelmia. Koko aamun ja iltapäivän voin pahoin, ruokaa ei ole, ja nyt kärsin nälkää. Jotakin positiivista, enää ei okseta, vaan ko. huono olo oli vain eilisten mättöjen seurausta (milloin olisimme syöneet täällä kunnolla, ihan oikeaa ruokaa?)

Eilen pelattiin Tekkeniä ja muita tappelupelejä. Kaikki viihtyivät ainakin lähes koko illan, ehkä lopussa osa japanilaisista olisi halunnut jo palata kotiin, mutta koska kun joku haluaa jäädä niin sittenhän jäädään kaikki, eikö?

Sydäntä särkee ajatukset joita en sano ääneen, joita en kirjoita, jotka hukutan kaiken alle ja kohtaan ne unissani. Päivisin koitan ajatella muita asioita, ja kun en ajattele, epätoivo ja viha ja ahdistus ja epätietoisuus täyttävät mielen. Pitkään aikaan en ole kokenut niin suurta tarvetta tehdä jotakin konkreettista, jotta saisin nämä ajatukset purettua oikeiksi, ymmärrettäviksi ja käsiteltäviksi asioiksi (if you know what I mean) kuin tänä aamuna. Mutta sitten pysyin vahvana heikkona ja jatkoin Pokémonin katsomista.

En uskalla mennä nukkumaan.

"In the sweat of my bed
The eastern sky hints of dawning,
Alone and awake but exhausted I lie
Oh how I hate the morning."

- Peter Steele

The patron saint of heartache

"I tripped my foot on a fallen star"

En pysty uskovani mihinkään hyvään. Kuvittelen, että kaikki vihaavat minua. Uskon vakaasti, että kaikki mitä teen, on huonompaa kuin mitä normaalit ihmiset pystyisivät tekemään. Tunnen itseni vain...
niin...
huonoksi.


"Can't see my world is falling
The world is falling down..."

- Dani Filth

He appears your friend, but the Saint hides many Satans

Aamu on alkanut melkoisen ikävästi, ahdistaa oikein kovasti. Haluaisin vain pois täältä, mutten tiedä minne menisin, mitä tekisin, kestäisinkö yksinäisyyttäni nähdessäni muita ihmisiä, joilla on aina joku, jonka kanssa olla. Jonkin verran juttelin Azerothissa, mutta sekin oli vain kyseiseen maailmaan liittyviä juttuja, ei muuta. Samaten keskustelu WhatsAppissa liitty vain erilaisiin glypheihin. Haluaisin puhua, mutten toisaalta tiedä mitä puhuisin.

En pysty kuvailemaan tätä tunnetta. Mustaa ahdistusta joka lamaannuttaa, masentaa, saa haluamaan kuolemaa, lepoa, rauhaa.

"How many secrets can they read by your face?"

En tiedä, tietääkö kukaan millainen olo mulla on. Vaikutan, ja oikeasti olenkin, päivisin hyvinkin iloinen, mutta sitten taas... välillä välitän viestejä, joista ehkä saattaisi pystyä päättelemään jotakin. Ehkä. En uskalla oikein kertoa mitään, kun sehän saatetaan kokea ahdistavaksi, tunkeilevaksi. Pelkään, että olen nytkin ollut liian painostava, lähettäessäni välillä tekstiviestejä erinäisistä asioista. En uskalla tehdä mitään ilman syyllisyyttä.

Ja voi kuinka terävät esineet kutsuvat minua jälleen!

"With these words scrawled in a severed hand
Tears fall like shards of glass that band
In rivers, like sinners

Swept with me to join the damned"

- Dani Filth

About to Crash?

"I'm alive again
The darkness far behind me
I'm invincible
Despair will never find me

I feel strong
I've got a new sense of elation
Boundless energy
Euphoria fixation"

- John Petrucci


Venlafaxin toimii kuin unelma. Olen ollut virkeä, iloinen, ihana, normaali ihminen. Paitsi nyt on flunssa. Masennusta tai ahdistusta ei ole näkynyt mailla eikä halmeilla, olen viimein elossa. Ostin pelihiiren WoWia varten, koulussa on kavereita, eikä Jonin kanssa olla riidelty aikoihin.

Mutta.

Pelkään, että tämä on vain vaihe. Että kohta tulee pudotus. Kovaa ja korkealta.

Putoaminen surujen suohon on todennäköisesti kova ja kipeä. Ja se on pilvi, joka uhkaa varjostaa hyvän mielen auringon.