[Pistol cocking, gunshot]

Työhakemus numero yksi
kaksi
kolme
neljä
...

en muista mihin kaikkialle olen hakenut
...

...


Perjantaiaamu oli märkä, hikinen ja kuuma. Tornitalon seitsemäs kerros oli vieras, käsittämättömästi vielä enemmän neuvostoliittolainen kuin tuttu neljäs kerros. Depressiokoulun vetäjät puhuivat kuin vähä-älyiselle lapselle, oletin vähintään saavani kiiltokuvan kertoessani valmistumisestani. Haluavat minut sinne mukaan mutta jos saat töitä niin se menee tietenkin kaiken edelle! Paino sanalla jos.

Kävellessäni kohti ruokakauppaa ahdistus laskeutui askel askeleelta. Vetäjät ovat selkeästi tottuneet kommunikoimaan todella sairaiden ja elämänhallintansa menettäneiden kanssa. Harjoitellaan sosiaalisia taitoja ja ryhmässä olemista. Rastita tästä onko mieliala huono kohtalainen vai hyvä. Oletko käynyt kävelyllä? Hieno juttu! Päässäni pohdin, olenko ollenkaan ollut oikeassa paikassa. Sosiaaliset taitoni ovat erinomaiset, varsinkin siihen nähden että olen äärimmäisen introvertti joka väsyy lähes kaikesta sosiaalisesta kontaktista. Osaan ryhmätöitä. Olen aikuinen jolla on ei ole ongelmia.

Vai eikö ole onko?

Ja kaupassa ahdistaa, bussissa ahdistaa, kotona ahdistaa. Myönnettäköön, ahdistus ei ole enää niin terävää, koska mikään ei ole enää niin terävää. Olen uskomattoman apaattinen, olen viimeinkin päässyt tähän tilaan, jossa tunteet ovat vain latistuneet, kiitos SNRI-lääkkeiden.

Seuraava viikko on turhaa, työhakemusta työhakemuksen perään ei kukaan sinua palkkaa kuitenkaan!

Ajetaan kartingia, rata on kylmä, auto ei saa pitoa. En saa parannettua aikaani kuin .6 s. Koko kahden kuukauden ajan parannus melkein 7 s, siitä pitää olla ylpeä. Tai, olisin jos en olisi niin pettynyt etten saanut sitä alemmas.

Asiat joista olen ylpeä itsessäni: 

Keksin vain asioita, joista periaatteessa voisi olla ylpeä. Mutta ei, en ole tarpeeksi hyvä. Kaikki tai ei mitään.

Muut kirjoittavat paremmin, kuvailevasti, kauniisti. Itse lätkin sanoja paperille ja siitä tulee ruma kaaos, jota ei seuraa kukaan muu kuin minä itse. Muut piirtävät paremmin, omat tekeleeni ovat rumia ja täysin kelvottomia. Muut pelaavat paremmin, en tee oikeita päätöksiä, teen virheitä jatkuvasti, en ole tarpeeksi hyvä. Voisin jatkaa ikuisuuksiin.

et ansaitse mitään valmistujaisjuhlia
miksi ihmeessä joku edes pitää sinusta
varmaan joku hetkellinen mielenhäiriö
kaikki vain valehtelevat
olet viallinen ja kaikki tietävät sen
pettymys 

ai sait kuulla eilen kehuja tosi pitkältä rekkakuskilta kuinka olet niin hyvännäköinen ja ihana

joo niin varmaan

Miksi pyörittelen näitä ääniä päässäni? Eivät ihmiset voi jatkuvasti valehdella. Eiväthän?

Sideways for attention, longways for results

Lamotriginin avulla mieliala hyppäsi uusiin korkeuksiin. Olin iloinen, tein ruokaa, kirjoitin raportteja ja opparia, jaksoin tehdä kaikkea.

"Kirjataan sitten toi tarkasti ylös että jo noin pienestä annoksesta tulee hyvä vaikutus. Se nimittäin voi tarkoittaa sitä että jos sitä nostetaan liikaa, voi olo mennä vähän turhan korkeaksi"

...tuntuu että psykiatrian polilla lasketaan päiviä hypomaniaan.

Olo tasoittui kuitenkin, en lähtenyt sekoilemaan, ja nyt olen melkein normaali (jos nyt voi sanoa olevansa normaali kun käyttää masennuslääkettä, mielialan tasaajaa jonka pakkausselosteessa lukee Lamotrigin Orion ‑valmistetta voidaan käyttää aikuisille ja yli 18‑vuotiaille ainoana lääkkeenä tai yhdessä muiden lääkkeiden kanssa estämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön depressiovaiheita. Vielä ei tiedetä, miten Lamotrigin Orion vaikuttaa aivoissa saadessaan aikaan tämän vaikutuksen ja ottaa päähänsä hermomyrkkyä krooniseen kipuun). Normaali ja terve yksilö! Huippulaatua!

Silti kirjoittaminen tökkii. Välillä olen hyvin ahdistunut ja epävarma. Tuleeko musta koskaan mitään?

Olen hirveän kateellinen kissalle, joka tälläkin hetkellä nukkuu onnellisena viltin päällä. Sillä on olemassa vain tämä hetki, ja jos se haluaa läheisyyttä, se kiipeää syliin ja istuu siinä. Joku aina haluaa silittää sitä.

When we fuck, we are all God's people

"I won't regret
So I memorize the words to the porno movies
It's the only thing I want to believe
I memorize the words to the porno movies
This is a new religion to me"

Taas onnistunut tilanteeseen jossa kukaan ei oikeasti välitä kenestäkään. Pelkkää fyysistä, siinä kaikki. Kolme viikonlopun aikana. Kaksi vähän pidemmälle.

Musta ei ole mitään jäljellä.

Tietenkään kukaan ei tiedä toisista. Miksi tietäisi? Ei sillä väliä, kaikki ovat vain käyttötavaraa.
Minä olen käyttötavara. He ovat käyttäjiä.

Yhden kanssa puhuttiin pitkään. Ehkä saatiin jonkinlainen side välillemme, ollaan vietetty aikaa muutenkin. Mutta ei sen enempää.
Viimeisin ei jäänyt edes nukkumaan, en kyllä pyytänytkään. En välttämättä olisi halunnut, mutta samaan aikaan olisin. Haluan teeskennellä edes sen hetken että joku välittää.

Että merkitsisin jollekin jotakin.

Haluaisin viiltää, mutta tiedän, ettei se ole fiksua. Varsinkin jos näen sen, jonka kanssa olen viettänyt aikaa, uudestaan. Se tietää. Ehkä jopa välittää.
En halua vaikuttaa hullulta.

Olen jo henkisesti valmistautunut siihen, ettei tämäniltainen enää jatka keskustelua, jota olemme käyneet viikon viesteillä. Sai varmaan mitä halusi. Ja niin kai minäkin, menin mukaan leikkiin.

Joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Mutta se hyödytön jutustelu saa päivät kulumaan nopeammin. Tuntuu että jotakuta kiinnostaisi. Etten ole vain yhdentekevä henkilö jossain ei-missään. Mutta ne aina haluavat jotakin. Kuvittelen että itsekin haluan sitä. Ja lopputulos on tämä.

"Put me in the motorcade
put me in the death parade
dress me up and take me
dress me up and make me
your dying god"

(Hate you the way I do)

Käsivarsi taas auki. Pelkkä ojentaminen sattuu.

Lyhistyn keittiön lattialle ja itken, en sitä kaunista elokuvaitkua vaan huutoitkua kun kaikki tuntuu murtuvan ympäriltä.

Katson tuttua hittisarjaa ja samaistun teemoihin aivan liikaa. Olen niin yksin.

Äiti soittaa kysyäkseen kuulumisia. En jaksa vastata moninaisesti.




Ja huomenna on työhaastattelu puhelimitse Tokioon.

Get back you're always gonna please him

Yritän epätoivoisesti kurotella kohti jotain, joka voisi auttaa tähän yksinäisyyteen. Verhoan tunteet normaaliin kanssakäymiseen, tyhjään vitsailuun, turhiin viesteihin.

Mutta voih, kuinka haluaisinkaan sanoa mitä asioita oikeasti päässäni liikkuu.

Miten terä tietokoneen alla piilotettuna kutsuu jälleen.

Miten mietin iltaisin, miten onnistuisin kuolemaan.

Mietin miten avaan ranteen, nilkan, käsivarren.

Miten ketään ei kiinnosta, olenko täällä vai en.

Miten olen väsynyt elämään.

Ja kuinka paljon välitän näistä parista yksilöstä, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. En tiedä mitä tekisin ilman heitä.

Ja siltikään en pysty avaamaan suutani.

Näin toisen nopeasti eräänä iltapäivänä. En olisi halunnut mitään muuta niin paljon kuin halauksen, mutten saanut liikutettuani itseäni. En avattua suutani. En ilmaistua ajatuksiani mitenkään.

Olen surkea ihminen.

In the sun and in the dirt

"I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space.
I can never get out of here.
Don't wanna just float in fear.
Dead astronaut in space"

Kuukausi sitten kirjoitin viimeksi.

Vointi on huonontunut jatkuvasti, nykyisin masentelun lisäksi olen lähes täysin lakannut syömästä. Kyse ei ole siitä, että tavoitteenani olisi laihtua, tai että pelkäisin lihovani - ei, tänäänkään illalla en yksinkertaisesti ole tuntenut nälkää.

Asun kahdestaan kissan kanssa ja asunnossa vallitsee kaaos. En saa nykyisin todellisuudesta kunnolla kiinni, muisti on huono ja keskittymiskyky olematon. Tuntuu että joku toinen on hoitanut kaikki viralliset asiat, sillä muistikuvat niiden hoitamisesta on kovin hatarat. Muistan käyneeni Japanin suurlähetystössä, mutta se tuntuu niin kaukaiselta, vaikka se tapahtui perjantaina. Tiedän keskiviikkona olevan fysioterapia, mutta yhtä hyvin se voisi olla vuoden kuluttua. En tunne samanlaista väsymystäkään enää näin iltaisin, haukotuttaa kyllä mutten tunne oloani uniseksi.

Olo on ontto.

Psykiatrian poliklinikka päätti hoitosuhteen Japanin takia, ja mikäli koen tarvitsevani hoitoa sen jälkeen, on aloitettava koko homma alusta. Tiedän jo, etten ole kunnossa Japanista tultuani, mutta asialle en voi mitään tehdä.

Tälläkin hetkellä tuntuu, etten itse kirjoita näitä sanoja, vaan ne vain ilmestyvät ruudulle enempää ajattelematta, ehkä jonkun toisen kirjoittamana. Vaikka ajattelen kirjoittamaani, en siltikään kuule sitä omalla "äänelläni". Se on vain tekstiä. Sitä, miltä oikeasti tuntuu, en osaa selittää sanoin.

1:47

Ota terä.
Viillä syvään. Syvemmälle. Syvemmälle.

En osaa purkaa tätä kaikkea vihaa mihinkään muuhun kuin itseeni. Määrittelemätön aggressio valtaa mielen, olen niin vihainen vihainen vihainen kehtaakin tehdä noin, kehtaakin, käyttää vain hyväksi, yrittää liimata paikoilleen jotain, mikä on pahasti rikkonut. 

"Someone thought to know me well
Drowned me in a wishing well…
Making mistakes, we all do,
Worst of mine was trusting in a stranger."

Haluaisin itkeä ja huutaa ja raivota ja sanoa kaiken sen, mikä päässäni liikkuu, mutta minusta ei ole siihen, en voi olla niin ilkeä, en vain voi, en voi, en voi.

Irtoan jälleen käsistäni, kehostani. Mieli ei pysy siellä, missä sen pitäisi.

Olen niin yksin, vetäydyn yksinäisyyteeni, jotta en sano mitään väärää, tee mitään väärää.
Jotta kaikki voivat tottua maailmaan ilman... sillä aikaa kun olet poissa, kaikki unohtavat sinut. Kenellekään ei tule ikävä, kukaan ei kaipaa. Elämä jatkuu ilman sinua, ja olisi ehkä parempi jos vain tappaisit itsesi siellä, kun kukaan ei ole katsomassa, kaikki olisivat onnellisempia. 

Sinua vain käytetään siirtyessä johonkin parempaan. Olet vain välivaihe.

Pelkkä turha esine.

Ei itseisarvoa.

Olemassa vain tuottaakseen muille mielihyvää.

"Safe, further away,
I’ll disappear like a mountain without a trace
They tied a knot on my life
It gets tighter when I try to hide."

Burn your empty rain down on me

Herätessä koko maailman paino harteilla. 

Ylimääräiset torkut, silti töihin lähtö tuntuu pahemmalta kuin aikoihin. 

Lääkettä migreeniin, vain jotta voisi lääkitä sitä uudestaan vahvemmalla lääkkeellä. 

Koko päivän kuuntelen videoita, joissa ihmiset kertovat joko omasta itsemurhayrityksestään, tai läheisensä itsemurhasta. Huomaan vain, etten tiedä mitä mieltä olen asiasta. Päivällä saan taas pilkahduksen positiivisuudesta, mutta mieliala laskee yhtä aikaa päivän muuttuessa illaksi. 

Tällä hetkellä ei ole muuta ajatuksissa kuin se, miten voisi ottaa uudet, terävät terät, ja rikkoa rikkoa rikkoa rikkoa iho uudestaan ja uudestaan. Lisää arpia valmiiksi arpisiin reisiin, jotta kukaan ei vahingossakaan pitäisi täysjärkisenä koska sitä en ole.

Migreenilääke ja kuumuus aiheuttavat tukalaa oloa, henki ei kulje, väsyttää.

Haluaisin nukkumaan, mutta pelkään painajaisia, jälleen. Saisi edes joskus rauhaa omalta mieleltä.

"Everyone will come, everyone will come to my funeral

To make sure that I stay dead"

Am I my own shadow?

"I'm a tightrope walker
Can't find my circus
And I'm damaged beyond repair"

Olen kovin väsynyt. Taas vaihteeksi, yllätyskö tuo. Päivät kuluvat hitaasti mutta varmasti harjoittelua tehden, ja olen näillä näkymin jatkamassa samoja töitä ensi viikolla virallisesti loppuvan harjoittelun jälkeen, aina syyskuuhun asti, jolloin olisi tarkoitus lähteä Japaniin.

Viikko sitten tarkoitus oli tehdä niin syvä haava kuin mahdollista reiteen, myöhemmin revin siitä ruven irti ja nyt se on leveä, valkea ja irvokas pienestä koostaan huolimatta.

Diagnoosi oli pudonnut keskivaikeaksi, tiedä sitten miten vaikutti että olin kyseisellä lääkärikäynnillä jo lääkityksen alaisena. Huomaan kyllä lääkkeen nostosta olleen apua, mutta olo ei siltikään ole mikään kovin kehuttava. Pokemon Go on ainoa syy lähteä ulos itsenäisesti, revin ihoani pilalle ja edelleen ajatukset kuolemasta pyörivät päässä säännöllisen epäsäännöllisesti.

Hetkellisiä ilonpilkahduksia tapahtuu, kyllä, tänäänkin olin vaipumassa syvään synkkyyteen, halusin rankaista itseäni, mutta saatuani rohkaisevia sanoja ("Ei oo syytä rankaista kun et oo paha ihminen. Oot vaan väsynyt kun joudut itsestäs pitää huolta."), olo koheni. Joku ymmärtää. Joku osaa sanoa sen, mitä haluan sanoa, mutta en osaa, koska ei kuulu myöntää heikkouksia. 

Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen... Sitä olen kaivannut niin paljon. Ja kun se tapahtuu, se tuntuu todella hyvältä.

Disassociative

Tunto katoaa jaloista, eivät nämä ole jalkani, eivät ne kuulu kehooni. Tunto palaa, katoaa, palaa, katoaa. Ovatko nämä nyt jalkani vai ei? 

Raavin säärtäni niin kovaa, että se vuotaa verta. Haluan tuntea olevani tässä ja nyt, Ruumis ja mieli ovat itsenäisiä, eikä yhteyttä tunnu olevan.

Näin hyvää ystävää muutama päivä sitten, sen illan olin onnellinen. Kosketus, halaus, läsnäolo, juuri niitä asioita kaipaan niin paljon. Hetkisen en tuntenut olevani yksin, hetken en ajatellut pahoja asioita, hetken olin rauhassa. Enkä millään halunnut päästää irti. 

Suunnittelen, miten hankkisin parempia ja terävämpiä välineitä, joilla voisi tehdä suurempaa jälkeä. Kerron ajatuksistani, haluaisin puhua niistä todella, mutten kehtaa pyytää juttutuokiota koska se on väärin. Muita ei saa häiritä ongelmilla. Liian rankkaa kuultavaa.

Epätoivoisesti yritän haroa pelastavaa kättä sumun joukosta, kaikki tuntuu pimeältä ja synkältä, enkä näe valoa kuin hetkittäin. Suunnittelen kuolemaa yhä vakavammin ja vakavammin koska mitä hyötyä on elää, vaikken halua kuolla. Osa minusta uskoo, että tulevaisuudessa tapahtuu jotain hyvää, mutta tuntuu, että se jokin musta ja synkkä sisälläni hakkaa kuoliaaksi sitä toiveikasta osaa. Sinulla ei ole oikeutta olla onnellinen.

Kaikki mitä teen, kaikki mitä sanon, on äänetöntä avunhuutoa, ennen kun on liian myöhäistä, vaikken tiedä miten kukaan voisi auttaa. Haluaisin vain käpertyä johonkin turvalliseen paikkaan, jossa joku olisi pitämässä huolta. Tunnistan tämän lohdutuksen tarpeen jo lapsuudesta, en mitään haluaisi niin paljon kuin olla pieni, kuten kissa, ja kiivetä syliin turvaan, jossa mikään ei voisi satuttaa.

"Morning's here, I must have …failed"

You and I are under dosed and we're ready to fall

Hedelmäveitsi jätti kohtalaisen naarmun käsivarteen. Revin rupea irti ja se vuotaa verta.
Ja haluaisi vain tehdä lisää, eikös?

Paniikkia, kovaa ahdistusta ja luisumista epätodellisuuteen. Todellisuudentaju hämärtyy, paniikki kasvaa, eikä tiedä tappaisiko itsensä nyt vai heti.

Välillä on hyvä olla, hetken pystyy hengittämään ja tuntuu melkein siedettävältä.

...sitten pyörin sängyssä uudestaan ja uudestaan koska uni ei vain tule, vaikka kuinka olisi lääkinnyt itseään.

Käsi vuotaa verta.

"They'll never be good to you
or bad to you.
They'll never be anything,
anything at all."

And we love the abuse because it makes us feel like we are needed

"I wanna wake up in your white, white sun
and I wanna wake up in your world with no pain.
But I'll just suffer in a hope to die someday
while you are numb all of the way.

When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.
When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.

And I am resigned to this wicked fucking world
on its way to hell.
The living are dead and I hope to join them, too.
I know what to do and I do it well.

When I hate it, you know I can feel,
but when you love, you know it's not real, no.
When I hate it, you know I can feel,
but when you love you know it's not real.

Oh, yeah, shoot myself to love you.
If I loved myself, I'd be shooting you.
Oh, yeah, shoot myself to love you.
If I loved myself, I'd be shooting you..."

Päivät ovat kovin sekavia. Psykiatri nosti venlafaksiinin kaksinkertaiseksi (150 mg) ja olo on outo. Ajatukset eivät pysy kasassa millään, teen yhtä asiaa, vaikka tarkoitus oli tehdä toista, keskittymiskyky tuntuu huonolta ja olo on kurja. Ahdistus on jatkuva seuralainen, masennus luonnollisesti siinä mukana.

Perjantaina iho tutustui terävämpään terään ja se jätti jäljet myös mieleen. Sitä haluaa lisää, koska mikään muu tässä maailmassa ei ---

en tiedä mitä sanoisin, jos totta puhutaan

Yritän järkeistää asioita, mutta eihän niissä ole järkeä. Ei missään ole.

I'm just a sample of a soul, made to look just like a human being.

Käyn huvikseni katsomassa, josko kuukauden takaisesta lääkärikäynnistä olisi tullut diagnoosi Kantaan. F32.2, vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisia oireita.

Mitä? Minulla? Vaikea-asteinen? Ei voi olla, sehän kuulostaa... vakavalta. Sehän on vakavaa. Sehän on se, mikä pistää ihmisiä sairaslomalle...

Ja samalla tiedän, että se kaikki on totta. Tiesin, että voin huonommin kuin ennen. Mutta että noin huonosti... sitä en ajatellut tapahtuvan oikeasti. Toisaalta, se ei ole vaikuttanut mihinkään. Ensi viikolla on psykiatri, enkä tiedä yhtään mitä siellä on luvassa. Aloitin työharjoittelun ja jopa nautin päivästäni: minut nimitettiin lead graphics -asemaan, joten vastaan yhden pelin grafiikasta täysin yksin. 

Päivisin olen jollakin tavalla normaali. Pystyn juttelemaan ihmisille, tuntemaan oloni hyväksi ja näin. Ja illalla.. kun kävelen töistä kotiin, mietin miten ja milloin kuolen. Iltaisin ahdistaa, nytkin menen nukkumaan ihan liian myöhään, koska en halua kohdata sitä synkkyyttä minkä kohtaan aina ennen kuin nukahdan.

Ja ainoa keino välttää ihon rikkoutuminen on olla niin väsynyt ettei kättään jaksa nosta teräviä esineitä kohti.

The last drop falls

On keinot.

On suunnitelma.

On halu - ainakin jollakin tasolla.

Pitäisi vaan olla se viimeinen asia, joka lopulta työntäisi rajan yli.

...kävin sillä rajalla jo tänään. Palasin kotiin itkuisena, rikkinäisenä ja ahdistuneena. Suunnittelin miten voisin rikkoa itseäni mahdollisimman paljon, mutta voimat eivät riittäneet siihenkään. Suunnittelin, mietin ja laskelmoin, ja tulin lopputulokseen, että hallussa olevista lääkkeistä löytyisi varmasti tappava annos. Tiedän lääkkeiden olevan hirveän epävarma keino, mutta silti mahdollinen. Ja ken tietää, ehkä siinä kävisi niin kuin eräässä tunnetussa teoksessa, jossa varsinainen yritys epäonnistuu, mutta tuhoaa kehoa siten, että kuolee kuitenkin.

Olen ruvennut hilaamaan deadlinea lähemmäs nykypäivää.

Odotan sitä aamua, jolloin en enää jaksakaan pärjätä yksin.

Sun setter

Neljäsosa päivästä mennyt itkiessä.
Neljäsosa ahdistusta paetessa.

Ja koko päivä kivuissa. Jatkuvassa kivussa.

Elämänhalu vähenee joka päivä enemmän ja enemmän.Päivittäinen kipu kuluttaa, niin henkistä kuin fyysistä jaksamista.

Ja sitten tajuan, etten merkitse kenellekään mitään.
En yhtään mitään.

Ketään ei kiinnosta pätkääkään mitä sanon, mitä teen, mitä ajattelen.
Turha turha turha turha turha turha.

Ehkä se tapahtuu tänään.

Ehkä tänään en jaksakaan.

Eilenkin teki tiukkaa, liian tiukkaa.
Päädyin nukkumaan reisi paketissa.

Joka ilta on niin vaikeaa. Jokainen ilta on entistä vaikeampi.

Enkä tiedä oikeasti kuinka monta iltaa jaksan käydä läpi enää.

The horrible people, the horrible people

Itken.

Olen itkenyt liian kauan.

Itken ahdistustani. Itken yksinäisyyttäni. Itken sitä, miten en jaksa tätä ollenkaan.
En yhtään.

Itken sitä, miten minulle valehdellaan. Itken miten minusta valehdellaan.

Itken asemaani koristeena, käyttöesineenä, aina saatavissa olevana tukena. Missä tuki on silloin kun sitä tarvitsen? Poissa, saavuttamattomissa. Viestit ehkä luetaan mutta niihin ei vastata. Koska ihan kuin olisin sen arvoinen. Lopeta toisten syyttäminen, se on oma vikasi ettet pärjää! 

Olen niin vihainen.

"I'd kill myself to make everybody pay"

Kukaan ei jää kaipaamaan.

Kipu korvaa ystävää

"You have murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me 
Murdered me!"

Olen niin väsynyt, mutta en halua mennä nukkumaan. En jaksa kohdata sitä inhottavaa tunnetta, mikä valveillaolo herättää, en halua kohdata sitä kuolemaa mitä unet tuovat mukanaan.

Päätä särkee, olo on huono, selkään sattuu pelkkä hengittäminen. Valituksen aiheita on enemmän kuin jaksaa listata, mutta pyrin pitämään suuni supussa ja kivun itselläni kenenkään ei tarvitse kuunnella valitustasi.

Reisi on hyvä paikka. Erittäin hyvä, muista vaan ettei mene liian alas, jotta voi pitää hameita tai shortseja. Odota tunti, vähän enemmän, puolitoista, silloin voi rauhassa vetäytyä "nukkumaan". Ehkä se helpottaa unettomuuteenkin, kannattaa kokeilla. Etkös aina ennen nukahtanutkin hyvin sen jälkeen, kun olit repinyt itseesi jälleen yhden verta vuotavan naarmun.

En jaksa taistella vastaan. Mitä väliä? Muutkin kaikki jotka sinut ovat rikkoneet! en saa ajatella näin, oma vika oma vika oma vika oma vika saavat pitää hauskaa ja nauttia olostaan, miksei saisi tehdä jotakin, mistä tulee edes jollakin tasolla hetkellisesti hyvä mieli. Muut saavat satuttaa, miksei sitä saa tehdä itse itselleen?  Lopeta tuo ajattelu lopeta lopeta lopeta se on kiellettyä kiellettyä kiellettyä.

En ole syönyt oikein mitään tänään(kään). Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vajonnut synkkyyteen siten, että se tuntuu vaikuttavan ruokahaluun. Osan ruokahaluttomuudesta voin laittaa fyysisen huonon olon piikkiin, mutta tiedän, että osa menee täysin tämän jaksamattomuuden syyksi. En jaksa laittaa ruokaa, en halua syödä, en ansaitse sitä.

"En taistele vastaan
vaikka pitäisikin
Sillä ainoastaan
häviäisin"

Puolitoista tuntia.

苦くるしい

Pyyhin pois kaiken, mitä kirjoitan. 

Yritys delete toinen delete kolmas delete.

Päätä särkee jälleen kerran, edelleen, niinkin voisi sanoa, ei se ole poistunut missään vaiheessa.

Jälleen kerran näin unta kuolemasta. En jaksa laskea kuinka monta kertaa olen nähnyt unissani ruumiin. Todennäköisesti liian monta. 

Positiivisena puolena voi sanoa, että ainakin nukuin, vaikkakin sitten huonosti. Heräsin yöllä tasan kerran, unensaanti oli jälleen kerran vaikeaa, vihaan nukkumaanmenoa. Vihaan. 

Ideaalitilanteessa pärjäisin nukkumatta, mutta toisaalta ei olisi sitä hetkellistä pakoa todellisuudesta, jonka nyt unet painajaiset antavat. Damned if I do, damned if I don't. Vaihtoehdot ovat huono ja huonompi. 

En ole pitkään aikaan kokenut näin pahaa tarvetta taas repiä kaikkea rikki. Reidet ovat juuri parantumassa (kutinasta päätellen), nyt olisi loistava tilaisuus tehdä vähän pysyvää vahinkoa. Tarvitsen jotakin, joka vie ajatukset pois tästä synkkyydestä, ja mikäs sen parempi kuin fyysinen kipu. Jos vain olisin yksin.

Unettomuus rupeaa ottamaan hermoille, keho ei kestä, mieli sitäkin vähemmän. 

Olen vain niin kovin uupunut. 

You shout and no one seems to hear

Murrun.

Jos en heti, niin pian. Vajoan ahdistuksen syvään suohon, mistä ei ole muuta pääsyä pois kuin se sama vanha reitti.

Toivon, että lääkkeet veisivät unten maille. Toivon, ettei tarvitsisi herätä huomenna.
Tai ikinä.

This was never my world

Ilta. Paniikki, hysteerinen itku, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan viiltoa.

Yö täynnä painajaisia, herään alle kuuden tunnin unen jälkeen ahdistukseeni.

Aamulla en kykene nousemaan sängystä, en näe syytä edes yrittää. Mikään ei kiinnosta, vaikka tiedän, että tällä tavalla ruokin jaksamattomuutta enemmän kuin tarpeeksi. Nälkä tuntuu jo kunnolla, pitäisi nousta ja ruveta ihmiseksi, mutta valitsenkin aina vain uuden kappaleen kuunneltavaksi enkä siirry mihinkään tuntiin, kahteen, kolmeen.

Ja päässä pyörii vain yksi asia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.