On a steady diet of soda pop and Ritalin

Ahdistaa vietävästi.

No, vietävästi on ehkä liian väkevä sana kuvaamaan tunnetta, joka on siellä jossain mutta joka on verhoutunut apatian latistavaan verhoon. Haluaisin nukkua enemmän mutta sängyn pehmeydestä huolimatta uni ei tule takaisin. Nälkä kurnii jatkuvasti mutta ei jaksa mennä kauppaan tai tehdä ruokaa. 

Ei ole edes mitään kirjoitettavaa. Pelkkää apatiaa, surkeaa apatiaa.

Sideways for attention, longways for results

Lamotriginin avulla mieliala hyppäsi uusiin korkeuksiin. Olin iloinen, tein ruokaa, kirjoitin raportteja ja opparia, jaksoin tehdä kaikkea.

"Kirjataan sitten toi tarkasti ylös että jo noin pienestä annoksesta tulee hyvä vaikutus. Se nimittäin voi tarkoittaa sitä että jos sitä nostetaan liikaa, voi olo mennä vähän turhan korkeaksi"

...tuntuu että psykiatrian polilla lasketaan päiviä hypomaniaan.

Olo tasoittui kuitenkin, en lähtenyt sekoilemaan, ja nyt olen melkein normaali (jos nyt voi sanoa olevansa normaali kun käyttää masennuslääkettä, mielialan tasaajaa jonka pakkausselosteessa lukee Lamotrigin Orion ‑valmistetta voidaan käyttää aikuisille ja yli 18‑vuotiaille ainoana lääkkeenä tai yhdessä muiden lääkkeiden kanssa estämään kaksisuuntaisen mielialahäiriön depressiovaiheita. Vielä ei tiedetä, miten Lamotrigin Orion vaikuttaa aivoissa saadessaan aikaan tämän vaikutuksen ja ottaa päähänsä hermomyrkkyä krooniseen kipuun). Normaali ja terve yksilö! Huippulaatua!

Silti kirjoittaminen tökkii. Välillä olen hyvin ahdistunut ja epävarma. Tuleeko musta koskaan mitään?

Olen hirveän kateellinen kissalle, joka tälläkin hetkellä nukkuu onnellisena viltin päällä. Sillä on olemassa vain tämä hetki, ja jos se haluaa läheisyyttä, se kiipeää syliin ja istuu siinä. Joku aina haluaa silittää sitä.

Lifelike and poseable. Hopeless and disposable.

"She says:
'I'm not in love, but I'm gonna fuck you 'til somebody better comes along.'"

En voi oikeuttaa käytöstäni millään. Tiedän, etten ole valehdellut, mutten tiedä, olenko ollut rehellinenkään.
Uudenvuodentoivotuksia, suunnittelen sitä ja tätä ja tuota, takaraivossa kolkuttaa joku pieni syyllisyydentunto, jonka itsekkyys murskaa alleen. Onko se itsekkyys kuitenkaan? En tiedä mitä haluan.

Tai.. tiedän sittenkin. Sen takia kiroan, ettei viesti ole mennyt vieläkään perille. Että joudun odottamaan vähintään viikon. Ehkä kaksi. Ja että antaa odotuttaa itseään ylipäätään.

Huomaan aloittavani passiivisen hylkimisreaktion. Vastailen lyhyesti, en ehdota mitään. En halua satuttaa, olen mieluummin hiljaa, koska olen liian pelkuri kohdatakseni asiat oikeasti.

Olen vain paha ihminen.

(When you are suffering, know that I have betrayed you)

"I'd love to just give in
I'd love to live this lie
I've been to black and back
I've whited out my name
a lack of pain, a lack of hope,
a lack of anything to say
there is no cure for what is killing me
I'm on my way down
I've looked ahead and saw a
world that's dead
I guess that I am too"

Olen uupunut. Tajusin eilen itsenäisyyspäivän izakayan jälkeen kotiin tullessani, että nyt mennään taas äärirajoilla. Juna-asemalla miettii, että jos kuolisi, ei tarvitsisi tehdä mitään.
Väsyttää.

Skippasin luennon ja jäin nukkumaan. Puuhastelin kaikkea pientä YouTube-videoiden välissä, lepo tuli enemmän kuin tarpeeseen. Kerään voimia kauppareissuun, sillä riisiä lukuun ottamatta ei ole mitään syötävää (no, misokeittoa on sen lisäksi mutta sitä ei oikein ateriaksi voi laskea).

Sain eilen keskusteltua migreenistä yhden toisen migreenipotilaan kanssa, ja se vertaistuen määrä tuntui hyvältä. Pääsimme vertailemaan kokemuksia ja huomasimme, että kyllä, kokemukset ovat ihan totta. Keskustelukumppanini totesikin yhdessä kohtaa pitkään epäilleensä, että voiko tietyt asiat edes kuulua migreeniin, mutta kun kuuli minulta samoista asioista, kertoi olevansa helpottunut.

Välillä elämässä on hyviäkin hetkiä.

1:47

Ota terä.
Viillä syvään. Syvemmälle. Syvemmälle.

En osaa purkaa tätä kaikkea vihaa mihinkään muuhun kuin itseeni. Määrittelemätön aggressio valtaa mielen, olen niin vihainen vihainen vihainen kehtaakin tehdä noin, kehtaakin, käyttää vain hyväksi, yrittää liimata paikoilleen jotain, mikä on pahasti rikkonut. 

"Someone thought to know me well
Drowned me in a wishing well…
Making mistakes, we all do,
Worst of mine was trusting in a stranger."

Haluaisin itkeä ja huutaa ja raivota ja sanoa kaiken sen, mikä päässäni liikkuu, mutta minusta ei ole siihen, en voi olla niin ilkeä, en vain voi, en voi, en voi.

Irtoan jälleen käsistäni, kehostani. Mieli ei pysy siellä, missä sen pitäisi.

Olen niin yksin, vetäydyn yksinäisyyteeni, jotta en sano mitään väärää, tee mitään väärää.
Jotta kaikki voivat tottua maailmaan ilman... sillä aikaa kun olet poissa, kaikki unohtavat sinut. Kenellekään ei tule ikävä, kukaan ei kaipaa. Elämä jatkuu ilman sinua, ja olisi ehkä parempi jos vain tappaisit itsesi siellä, kun kukaan ei ole katsomassa, kaikki olisivat onnellisempia. 

Sinua vain käytetään siirtyessä johonkin parempaan. Olet vain välivaihe.

Pelkkä turha esine.

Ei itseisarvoa.

Olemassa vain tuottaakseen muille mielihyvää.

"Safe, further away,
I’ll disappear like a mountain without a trace
They tied a knot on my life
It gets tighter when I try to hide."

Burn your empty rain down on me

Herätessä koko maailman paino harteilla. 

Ylimääräiset torkut, silti töihin lähtö tuntuu pahemmalta kuin aikoihin. 

Lääkettä migreeniin, vain jotta voisi lääkitä sitä uudestaan vahvemmalla lääkkeellä. 

Koko päivän kuuntelen videoita, joissa ihmiset kertovat joko omasta itsemurhayrityksestään, tai läheisensä itsemurhasta. Huomaan vain, etten tiedä mitä mieltä olen asiasta. Päivällä saan taas pilkahduksen positiivisuudesta, mutta mieliala laskee yhtä aikaa päivän muuttuessa illaksi. 

Tällä hetkellä ei ole muuta ajatuksissa kuin se, miten voisi ottaa uudet, terävät terät, ja rikkoa rikkoa rikkoa rikkoa iho uudestaan ja uudestaan. Lisää arpia valmiiksi arpisiin reisiin, jotta kukaan ei vahingossakaan pitäisi täysjärkisenä koska sitä en ole.

Migreenilääke ja kuumuus aiheuttavat tukalaa oloa, henki ei kulje, väsyttää.

Haluaisin nukkumaan, mutta pelkään painajaisia, jälleen. Saisi edes joskus rauhaa omalta mieleltä.

"Everyone will come, everyone will come to my funeral

To make sure that I stay dead"

Am I my own shadow?

"I'm a tightrope walker
Can't find my circus
And I'm damaged beyond repair"

Olen kovin väsynyt. Taas vaihteeksi, yllätyskö tuo. Päivät kuluvat hitaasti mutta varmasti harjoittelua tehden, ja olen näillä näkymin jatkamassa samoja töitä ensi viikolla virallisesti loppuvan harjoittelun jälkeen, aina syyskuuhun asti, jolloin olisi tarkoitus lähteä Japaniin.

Viikko sitten tarkoitus oli tehdä niin syvä haava kuin mahdollista reiteen, myöhemmin revin siitä ruven irti ja nyt se on leveä, valkea ja irvokas pienestä koostaan huolimatta.

Diagnoosi oli pudonnut keskivaikeaksi, tiedä sitten miten vaikutti että olin kyseisellä lääkärikäynnillä jo lääkityksen alaisena. Huomaan kyllä lääkkeen nostosta olleen apua, mutta olo ei siltikään ole mikään kovin kehuttava. Pokemon Go on ainoa syy lähteä ulos itsenäisesti, revin ihoani pilalle ja edelleen ajatukset kuolemasta pyörivät päässä säännöllisen epäsäännöllisesti.

Hetkellisiä ilonpilkahduksia tapahtuu, kyllä, tänäänkin olin vaipumassa syvään synkkyyteen, halusin rankaista itseäni, mutta saatuani rohkaisevia sanoja ("Ei oo syytä rankaista kun et oo paha ihminen. Oot vaan väsynyt kun joudut itsestäs pitää huolta."), olo koheni. Joku ymmärtää. Joku osaa sanoa sen, mitä haluan sanoa, mutta en osaa, koska ei kuulu myöntää heikkouksia. 

Kuulluksi ja ymmärretyksi tuleminen... Sitä olen kaivannut niin paljon. Ja kun se tapahtuu, se tuntuu todella hyvältä.

I'm just a sample of a soul, made to look just like a human being.

Käyn huvikseni katsomassa, josko kuukauden takaisesta lääkärikäynnistä olisi tullut diagnoosi Kantaan. F32.2, vaikea-asteinen masennus ilman psykoottisia oireita.

Mitä? Minulla? Vaikea-asteinen? Ei voi olla, sehän kuulostaa... vakavalta. Sehän on vakavaa. Sehän on se, mikä pistää ihmisiä sairaslomalle...

Ja samalla tiedän, että se kaikki on totta. Tiesin, että voin huonommin kuin ennen. Mutta että noin huonosti... sitä en ajatellut tapahtuvan oikeasti. Toisaalta, se ei ole vaikuttanut mihinkään. Ensi viikolla on psykiatri, enkä tiedä yhtään mitä siellä on luvassa. Aloitin työharjoittelun ja jopa nautin päivästäni: minut nimitettiin lead graphics -asemaan, joten vastaan yhden pelin grafiikasta täysin yksin. 

Päivisin olen jollakin tavalla normaali. Pystyn juttelemaan ihmisille, tuntemaan oloni hyväksi ja näin. Ja illalla.. kun kävelen töistä kotiin, mietin miten ja milloin kuolen. Iltaisin ahdistaa, nytkin menen nukkumaan ihan liian myöhään, koska en halua kohdata sitä synkkyyttä minkä kohtaan aina ennen kuin nukahdan.

Ja ainoa keino välttää ihon rikkoutuminen on olla niin väsynyt ettei kättään jaksa nosta teräviä esineitä kohti.

One of these days

Joku ilta.

Joku ilta sen on pakko tapahtua. Tämä ei voi jatkua näin. Ei voi. Ei vaan voi.
En jaksa sitä.

Verbaalinen ulosantini on niin säälittävän kapea-alaista. Samat sanat toistuvat uudestaan ja uudestaan, tuomatta mitään uutta. Se kuvaa hyvin tätä elämää. Samaa toistuvaa kehää uudestaan ja uudestaan ympäri.

Joka aamu herään ahdistukseen, miksi heräsin?, joka ilta itken itseni uneen, miksen tehnyt sitä tänään?. Keskustelen itseni kanssa, koska muita keskustelukumppaneita ei ole. Vähemmästäkin sekoaisi.

Olet kaikille niin turha, niin turha. Hauska bonuskappale, muttei mitenkään välttämätön. Kelpaat, jos parempaa ei ole saatavilla. Vanha kunnon b-suunnitelma. On olemassa parempaa seuraa, parempia ystäviä, parempia kaikkea. Olet liian syvällä omassa pahassa olossasi, kukaan ei jaksa sitä. Siksi et kelpaa kenellekään: olet aivan liian itsekeskeinen. Eli ihan oikein, että olet yksin. Deal with it.

Sormeen sattuu, siihen tehty naarmu osoittaa lieviä tulehtumisen merkkejä. Terve ihminen haluaisi puhdistaa sen, itsellä tekee mieli vain avata sitä uudestaan ja kaivautua luuhun asti.

The last drop falls

On keinot.

On suunnitelma.

On halu - ainakin jollakin tasolla.

Pitäisi vaan olla se viimeinen asia, joka lopulta työntäisi rajan yli.

...kävin sillä rajalla jo tänään. Palasin kotiin itkuisena, rikkinäisenä ja ahdistuneena. Suunnittelin miten voisin rikkoa itseäni mahdollisimman paljon, mutta voimat eivät riittäneet siihenkään. Suunnittelin, mietin ja laskelmoin, ja tulin lopputulokseen, että hallussa olevista lääkkeistä löytyisi varmasti tappava annos. Tiedän lääkkeiden olevan hirveän epävarma keino, mutta silti mahdollinen. Ja ken tietää, ehkä siinä kävisi niin kuin eräässä tunnetussa teoksessa, jossa varsinainen yritys epäonnistuu, mutta tuhoaa kehoa siten, että kuolee kuitenkin.

Olen ruvennut hilaamaan deadlinea lähemmäs nykypäivää.

Odotan sitä aamua, jolloin en enää jaksakaan pärjätä yksin.

The horrible people, the horrible people

Itken.

Olen itkenyt liian kauan.

Itken ahdistustani. Itken yksinäisyyttäni. Itken sitä, miten en jaksa tätä ollenkaan.
En yhtään.

Itken sitä, miten minulle valehdellaan. Itken miten minusta valehdellaan.

Itken asemaani koristeena, käyttöesineenä, aina saatavissa olevana tukena. Missä tuki on silloin kun sitä tarvitsen? Poissa, saavuttamattomissa. Viestit ehkä luetaan mutta niihin ei vastata. Koska ihan kuin olisin sen arvoinen. Lopeta toisten syyttäminen, se on oma vikasi ettet pärjää! 

Olen niin vihainen.

"I'd kill myself to make everybody pay"

Kukaan ei jää kaipaamaan.

Kipu korvaa ystävää

"You have murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me
Murdered me 
Murdered me!"

Olen niin väsynyt, mutta en halua mennä nukkumaan. En jaksa kohdata sitä inhottavaa tunnetta, mikä valveillaolo herättää, en halua kohdata sitä kuolemaa mitä unet tuovat mukanaan.

Päätä särkee, olo on huono, selkään sattuu pelkkä hengittäminen. Valituksen aiheita on enemmän kuin jaksaa listata, mutta pyrin pitämään suuni supussa ja kivun itselläni kenenkään ei tarvitse kuunnella valitustasi.

Reisi on hyvä paikka. Erittäin hyvä, muista vaan ettei mene liian alas, jotta voi pitää hameita tai shortseja. Odota tunti, vähän enemmän, puolitoista, silloin voi rauhassa vetäytyä "nukkumaan". Ehkä se helpottaa unettomuuteenkin, kannattaa kokeilla. Etkös aina ennen nukahtanutkin hyvin sen jälkeen, kun olit repinyt itseesi jälleen yhden verta vuotavan naarmun.

En jaksa taistella vastaan. Mitä väliä? Muutkin kaikki jotka sinut ovat rikkoneet! en saa ajatella näin, oma vika oma vika oma vika oma vika saavat pitää hauskaa ja nauttia olostaan, miksei saisi tehdä jotakin, mistä tulee edes jollakin tasolla hetkellisesti hyvä mieli. Muut saavat satuttaa, miksei sitä saa tehdä itse itselleen?  Lopeta tuo ajattelu lopeta lopeta lopeta se on kiellettyä kiellettyä kiellettyä.

En ole syönyt oikein mitään tänään(kään). Ensimmäistä kertaa elämässäni olen vajonnut synkkyyteen siten, että se tuntuu vaikuttavan ruokahaluun. Osan ruokahaluttomuudesta voin laittaa fyysisen huonon olon piikkiin, mutta tiedän, että osa menee täysin tämän jaksamattomuuden syyksi. En jaksa laittaa ruokaa, en halua syödä, en ansaitse sitä.

"En taistele vastaan
vaikka pitäisikin
Sillä ainoastaan
häviäisin"

Puolitoista tuntia.

苦くるしい

Pyyhin pois kaiken, mitä kirjoitan. 

Yritys delete toinen delete kolmas delete.

Päätä särkee jälleen kerran, edelleen, niinkin voisi sanoa, ei se ole poistunut missään vaiheessa.

Jälleen kerran näin unta kuolemasta. En jaksa laskea kuinka monta kertaa olen nähnyt unissani ruumiin. Todennäköisesti liian monta. 

Positiivisena puolena voi sanoa, että ainakin nukuin, vaikkakin sitten huonosti. Heräsin yöllä tasan kerran, unensaanti oli jälleen kerran vaikeaa, vihaan nukkumaanmenoa. Vihaan. 

Ideaalitilanteessa pärjäisin nukkumatta, mutta toisaalta ei olisi sitä hetkellistä pakoa todellisuudesta, jonka nyt unet painajaiset antavat. Damned if I do, damned if I don't. Vaihtoehdot ovat huono ja huonompi. 

En ole pitkään aikaan kokenut näin pahaa tarvetta taas repiä kaikkea rikki. Reidet ovat juuri parantumassa (kutinasta päätellen), nyt olisi loistava tilaisuus tehdä vähän pysyvää vahinkoa. Tarvitsen jotakin, joka vie ajatukset pois tästä synkkyydestä, ja mikäs sen parempi kuin fyysinen kipu. Jos vain olisin yksin.

Unettomuus rupeaa ottamaan hermoille, keho ei kestä, mieli sitäkin vähemmän. 

Olen vain niin kovin uupunut. 

This was never my world

Ilta. Paniikki, hysteerinen itku, yksi kaksi kolme neljä viisi kuusi seitsemän kahdeksan viiltoa.

Yö täynnä painajaisia, herään alle kuuden tunnin unen jälkeen ahdistukseeni.

Aamulla en kykene nousemaan sängystä, en näe syytä edes yrittää. Mikään ei kiinnosta, vaikka tiedän, että tällä tavalla ruokin jaksamattomuutta enemmän kuin tarpeeksi. Nälkä tuntuu jo kunnolla, pitäisi nousta ja ruveta ihmiseksi, mutta valitsenkin aina vain uuden kappaleen kuunneltavaksi enkä siirry mihinkään tuntiin, kahteen, kolmeen.

Ja päässä pyörii vain yksi asia uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Cut

Heikottaa. Kädet ei toimi. Pää ei toimi.

Aika valuu valuu valuu pois.

En saa tehtyä itselleni ruokaa, vaikka nälkä hakkaa sisuksia ja saa olon niin kovin heikoksi.
En vain jaksa. En ole tarpeeksi motivoitunut tiskaamaan, valmistamaan edes jonkinnäköistä ateriaa, syömään.

Reikä ranteessa on kaksinkertaistunut.

Ja olen niin yksin yksin yksin.

You infected me, took diamonds, I took all your shit

"I don't care if your world is ending today 

Because I wasn't invited to it anyway 
You said I tasted famous, so I drew you a heart 
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art "

Käsi auki? Ei, käsi ei kelpaa. Näkyvissä. Kesä tulee, lyhythihaisia tulee käytettyä. Ei käsi.

Nilkka? Sama ongelma. Sukkahousuja voi käyttää, mutta jos kotona haluaa olla, pitäisi olla esittelykelpoiset nilkat. 

Reisi? Sitä ei voi sitoa kunnolla. Toisaalta, väliäkö tuolla. Jatkuva kipu pitää ajatukset kurissa.

Viha on käsinkosketeltavaa, ja ainoa keino purkaa se on... yllätys yllätys, itseeni.
Koska en ole minkään arvoinen. Käytettävä, hylättävä. Turha.

"You drained my heart 
And made a spade 
But there's still traces of me 
in your veins"

Kukaan ei ole valmis taistelemaan puolestasi.

Frozen

"Time will not heal these wounds.
And I'm bleeding because of you."

En jaksa.

"Was everything we had just a joke?
I've ran out of patience, tears and hope."

Joka välissä saa tuntea itsensä huonoksi. Hylkiöksi.

Sellaiseksi "ihmiseksi" jolla ei ole oikeutta ystäviin. Pitäisit vain näppisi erossa. Ole yksin. Kaikki kiittävät. Et ansaitse ketään.

"Perhaps I was just dreaming.

When I think these things had real meaning."

Rupeaa vaan oikeasti kärsivällisyys loppumaan.

Our two souls shall be one from now on…

On ikävä.

Ikävä Natsukia.

Ikävä Japania.

Suomi ei tunnu omalta. Näen kaiken ulkopuolelta, kuin lasikummun toiselta puolelta. Olen ulkopuolinen, en kuulu mihinkään. Haluan takaisin Japaniin.

Neljän ja puolen kuukauden päästä Natsukin pitäisi tulla Suomeen, yli sata päivää.
Jotenkin pitäisi siihen asti jaksaa.

Olen jetlaginen ja kipeä. En jaksaisi mitään. Skypettäminen Natsukille on ainoa valopilkku päivässä.

Joku päivä pitäisi jaksaa purkaa matkatavarat. Ei vaan jaksaisi.

Väsyttää.

With no answers I have only myself to blame.

"Bewahret einander vor Herzeleid
denn kurz ist die Zeit die ihr beisammen seid 
Denn wenn euch auch viele Jahre vereinen 
einst werden sie wie Minuten euch Scheinen 
Herzeleid 
Bewahret einander vor der Zweisamkeit"

"Save each other from heartache 
for the time that you are together is short 
For even if you are united for many years 
one day they will seem like minutes to you 
Heartache 
Save each other from togetherness"

- Till Lindemann

Ahdistaa niin paljon että voisi kuolla.
Masentaa tuplasti.

Kaduttaa että ikinä koskaan lupasin olla viiltelemättä. Typerä velvollisuudentunto.

Jälleen kerran.

Ei. Vain. Jaksa.

Eikä pysty edes itkemään.

Edelleen keskivaikean masennuksen pisteet BDI-kyselystä.

Are you proud of me? Are you really proud of me?

Väsyttää.

Ihmekö tuo, olen nukkunut vaan kaksitoista tuntia viime yönä...

Tipun yhä pahemmin jaksamattomuuden kofeiinikoukkuun. Olen väsynyt, pidän itseni hereillä kofeiinilla, olen kahta väsyneempi, sama homma jatkuu. Mutta mistä tämä väsymys? Nukun ihan kohtalaisen hyvin, en ole nähnyt merkittävästi enemmän painajaisiakaan, itse asiassa vähemmän, ainoastaan kahtena viimeisenä yönä unet eivät ole olleet kivoja.

Kilpirauhaset ovat kunnossa, viimeksi mitattu tuossa... syksyllä? Talvella? Jossakin siellä paikkeilla. Vai olisko ollut jo lokakuussa? No, jossakin siellä paikkeilla.

En sitten tiedä että josko tää nykyinen syömisrytmi vaikuttaisi. Tai oikeastaan sen puute. Nykyisin syön lämpimän aterian koulussa, ja loppupäivä menee satunnaisesti sillä, mitä eteen sattuu. Leipää ja hedelmää, ehkä puuroa. Pepsi Maxia, sinistä Rockstaria ja satunnaista ED Green Lightia. Eli oikein terveelliseltä kuulostaa, todella. En vain... jaksa ruokkia itseäni. Söisin kyllä jos ruokaa ilmestyisi johonkin, mutta olen sitten vain niin laiska etten jaksa tehdä sitä. Kuppinuudelit ovat kavereita.

Ja edelleen tää onnettomuuden tunne, en vain viihdy yksinäni (mikä on aika kurjaa tällaiselle introvertille joka ei viihdy monien ihmisten kanssa). Olisi mukavaa, jos pystyisin olemaan onnellinen itseni kanssa, elämästä tulisi varmaan kivempaa. Kun nyt se on sitä että jos on kivassa seurassa niin on hyvä olla, mutta sen jälkeen onkin taas angst.

Jostakin syystä onnellisuuteni on suoraan riippuvainen siitä, koenko olevani muille ihmisille ilon ja onnen lähde. Koska silloinhan mun on oltava hyvä tyyppi, eikö? Ei kai kukaan nyt mun kanssa hengailis jos olisin ihan kamala? Tää hyväksynnän hakeminen on aivan naurettavaa. Samaan aikaan en välitä mistään ja olen niin ristiriitainen että huh. No, todellisuus on, että mulla on ne tietyt ihmiset, joiden mielipiteistä välitän, ehkäpä jopa liikaa. Muiden ajatukset ovat nyt ihan se ja sama, ajatelkoot mitä haluavat.

Miellyttämisenhalusta pitäis päästä eroon. Ja laiskuudesta. Mutta on se vaikeaa muuttaa persoonallisuutta, valitettavasti...