Und fühlte sich gut an

"I love you."

Viikonloppu meni liian nopeasti.

Uenon asemalla rullaportaissa jännitti enemmän kuin koskaan, vaikka samaan aikaan hymyilytti niin että oli vaikeuksia pitää naama perusjapanilaisena ilmeettömänä. Eihän sitä halua ylimääräistä huomiota herättää, eihän? Ja - voih! - kuinka hyvältä tuntui sitten nähdä koskea oikeasti eikä vain Skypen välityksellä, sitä en voi kuvailla sanoin.

Siitä sitten Asakusaan ihmettelemään turisteja ja temppeleitä, syötiin, jonotettiin Skytreehen ja vietettiin siellä hetki jos toinenkin, Tokio on auringon laskettua erittäin kaunis loputtomine valoineen.

Sunnuntaina tuli käytyä muun muassa Tokyo Metropolitan Govermentin näköalatasanteella (kyseinen byrokratiainstituutio on myös Natsukin työpaikka, mutta sunnuntaina oli sillekin ensimmäinen kerta kyseisessä kerroksessa). Pääsin jopa tutustumaan Tokion parhaaseen (tai näin se mulle väitti) ramenpaikkaan, jossa mua sitten ihmeteltiin oikein kaikkien työntekijöiden voimin (kyseessä on siis Natsukin/sen työkavereiden kantapaikka jossa tuntevat sen nimeltä ja auta armias kun vakiasiakas saapuu arkivaatteissa jonkun vieraan naishenkilön kanssa). Selkeästi se on musta ylpeä kun pomo ja työkaveritkin ovat musta kuulleet (ja ovat hirveän kiinnostuneita sekä kyselevät paljon). Kaipa se on osa japanilaista yhteisöllisyyttä, Suomessa ketään ei kiinnosta.

Oli mukava huomata että kaikki stereotypiat japanilaisesta "tunteettomuudesta" ei ainakaan tämän ihmisen osalta pidä paikkansa; tunnen itseni kunnon suomalaiseksi puupökkelöksi kun en vain osaa sanoa mitään mukavaa, sieltä taas tulee vilpittömiä kehuja ja asioita, joita en ole keneltäkään muulta kuullut ja sitä aitoa huolenpitoa, mitä en ole ennen saanut, siitä pidän kovin (ei saisi vertailla exiin mutta Natsukiin verrattuna Joni oli kyllä todellinen tunteeton moukka jopa suhteen alkuaikoina).

Eräänä hetkenä tuli käytyä arpia läpi (älkää kysykö mistä loukkaantumiskertomukset lähtivät kun en meinaa itsekään muistaa) ja lopulta päädyttiin mun hienoon kokoelmaani. Siinä sitten pieni itkunpoikanen silmässä sopersin jotakin ja tunsin oloni tyhmäksi, mutta mitä tekee hän? Ottaa syliin ja kertoo, että ei haittaa, pitää musta yhä. Ei tuomitse.

Illalla shinkansen takaisin Sendaihin lähti seitsemältä, eikä lähtö ollut helppo. Kahden viikon kuluttua tavataan uudestaan täällä Tohokun päässä, ja sitten onkin aikaa vähän enemmän. Onneksi.

Tänään oli yllätyksekseni vapaapäivä, ovet olivat labrassa lukossa joten täällä sitä laiskotellaan hyvällä omallatunnolla. Katson Clannad: After Storya ja onnistuin spoilaamaan itseni. Jes. Tää kuului taas tähän pakolliseen loppukevennykseen kun eihän tekstiä voi jättää tunteelliseen päätökseen, eihän? Ottakaa hauska kuva jonka löysin netistä:

I hate to hate and I hate that

No ei vaineskaan, tässähän ollaan iloisempia kuin... Pikachu? En keksi tähän hätään mitään hyvää vertauskuvaa, mutta sanotaanko nyt näin, että olen iloinen. (Soi vain päässä kappale josta repäisin sanat otsikkoon.) Luonnollisesti ikävä Tokion lähistölle kasvaa päivä päivältä (kuusi päivää!), ja kauhulla odotan paluulentoa Suomeen, mutta muuten menee erittäin hyvin.

Eilen kerroin Natsukille itsestäni, historiastani ja tästä kaikesta mielisairausmikälieneeonkaan-hommelista. Kerroin, että olen just parantumassa (hei, se on totuus). Kerroin, että silti syön vielä lääkkeitä. Kerroin, että mulla on arvet ranteessa. Ja mitä sanoi hän?

"I don't want to know just about the good things. I want to also know the bad things. I wanna know everything about you, and I wanna accept all of them."

Toi on varmaan ihanin asia mitä mulle on ikinä sanottu.

Seuraavaksi menen syömään lounasta ja lähden kohti Sendaita. Toivottavasti sade olisi lakannut jo.

Jeden Herzschlag kontrollieren

Jotenkin pystyisi kuvittelemaan, että rupeaisin pikku hiljaa kyynistymään, etten antaisi itseni luottaa, tuntea, tehdä itseäni haavoittuvaiseksi, että tekisin itselleni kuoren, josta kukaan ei pääsisi läpi.

Sitten löydän itseni varaamassa hotellihuonetta Tokiosta jotta pääsen tapaamaan Natsukia kasvotusten.

Ja mietin: miten tässä näin kävi? Koko hommahan alkoi puhumalla siitä, miten kumpikin uskoo että suhteet kehittyvät pikku hiljaa.

Sitten jotenkin siinä viikossa vaan kaikki loksahtaa kohdilleen, Skypessä menee kevyesti tunteja, Linessa voisi viestitellä äärettömästi ja kaikki on vain niin... hienoa. Sopivaa. Oikeaa. 

Ja kun kumpikin tuntuu lukevan toisen ajatuksia, se on hämmentävää. Olin eilen illalla kirjoittamassa viestiä, jossa ajattelin varmistaa että ollaanko samalla aallonpituudella niin eiköhän sieltä tule samantien samanlainen viesti takaisin (kylläkin erittäin japanilaisesti kierrellen kerrottuna. Ja kyllä! - siinä viestissä ihmeteltiin juuri samaa asiaa, miten viikon jälkeen voi tuntua tältä.

Ja samaan aikaan halkeaa ilosta ja ikävästä, surusta että täytyy jättää Japani viiden viikon kuluttua eikä tiedä milloin pääsee tulemaan takaisin. En voi sanoa jos pääsee tulemaan koska se nyt on ihan varmaa että tulen takaisin, kysymys on, milloin.

Mutta mitä muuta tässä on tapahtunut?

Eipä hirveästi. Olen tutustunut edelleen uusiin ihmisiin, Sendain kansainvälisiin piireihin, missä jostakin syystä olevat ihmiset ovat mieluummin kavereita muiden ulkomaalaisten kanssa kuin japanilaisten. Asu Japanissa, mutta älä puhu japania, credit. Logic?

Roope tulee maanantai-iltana Sendaihin ja tarkoitus olisi viettää tiistai sen kanssa pyörien Sendaissa, en malta odottaa, tulee varmasti mukava päivä.

Sanotaan, että muuttaminen toiseen maahan ei ratkaise mitään ongelmia, mutta olisi kiva tietää mistä tää mun elämän yhtäkkinen nousukiito johtuu. Ehkä siinä menneisyyden taakse jättämisessä on jotakin, kuitenkin.

Ja nyt väsyttää koska olin terveellinen ja jätin joka-aamuisen Monsterin kombinin hyllylle.

Siinä on missioni, lukea Harry Potter ja Viisasten kivi japaniksi. Kyllä, se on jaettu kahtia. Miksi, en tiedä, varmaan jotta jengi ostaisi enemmän kirjoja = enemmän rahaa.

These three things

Ja sittenpähän kivutaankin ylös niin että heilahtaa.

Koska olen tänään ollut koko päivän pyjamassa tekemättä mitään, mietin, mikä päivä tänään oli. Muistin että torstai. Ja sitten mahassa muljahti: unohdin mennä terapiaan. Mutta sitten tajusinkin, että tänäänhän on jo perjantai, ja olin eilen terapiassa! Eli jee.

Keskiviikkona oli pikkujoulut, oli todella kivaa. Hopeatoffeelikööri oli vaarallisen hyvää, kymmenen aikaan heilui jo aika lujaa, josta alkoi vesilinja ja pääsin kotiin hyvillä mielin. Ja silti heräsin neljän aikaan pyörivään maailmaan, ei tän näin pitänyt mennä! Aamulla oli paha olo, mutta aika nopeasti siitäkin pääsi ohi. Valtteri nauroi seuraavana aamuna battle.netin chatissa, "ette te raukat osaa juoda!", paraskin puhuja, lähti jo yhdeksältä tapaamaan tyttöä klubille. Mites se olikaan, bros before hoes?.

Huomenna käväisen Heikin luona pelailemassa - ja ehkä jopa projektityötä tekemässä, jos hyvin menee. Olin ylpeä ujosta ystävästäni, joka kerrankin uskalsi pyytää mua käymään, tämä on edistystä!

Joni on kaverinsa tupareissa, eli saan popittaa, laulella ja datailla täysillä. Näyttis pamahti pari päivää sitten, isä osti uuden, mutta samassa rytäkässä hajonnut näyttö on vielä Jimm'sillä korjattavana. Sain varanäytön käyttööni, eli kakkosnäytöstä tuli nyt ykkösnäyttö ja varanäytöstä kakkosnäyttö. Vähän temppuilua asetuksien kanssa, mutta ehkä tässä pärjää - toivottavasti - muutaman päivän.

Mmh, olikohan muuta. Olen voinut taas hiukan paremmin, selvisin japaninkokeesta. Koulu on vähän niin kuin loppu tältä syksyltä, parina päivänä täytyy käydä muutamalla tunnilla, mutta aika tyhjää näyttää aikataulu.

Please make me smile

Lähden Japaniin!
Oikeesti.
Varmasti.

...niinhän? Kyllä. On vain vaikea uskoa sitä, vaikka sainkin varmistussähköpostin. Enemmän ja vähemmän tuttuja nimiä oli vastaanottajissa, eli hyvällä tuurilla pääsen kaverin kanssa samaan paikkaan.

Hetken aikaa olin ilman migreenin estolääkitystä, mutta kun tieto Japanista ja täten koko syyskuun kestäneen stressin laukeaminen aiheuti jäätävän migreenin muutaman päänsärkyisen päivän jälkeen, kärsivällisyys loppui ja lisäsin yhden pillerin aamupalaani. Olin pari päivää myös ilman Venlafaxiinia, joka sitten aiheutti pahoja rytmihäiriöitä (tai jotain sen suuntaista), huimausta ja pahaa oloa. Nyt kaikkia lääkkeitä on tarpeeksi ja olo on mitä parhain. Tai ainakin ihan ookoo.




"Mitäs nyt?"
"Hmm, taidan tässä jäädä tänne. Ei viitsi kauppakorkeaankaan lähteä, kun siellä ei ole mukava olla."
"No, mut enhän mä voi sit lähteä jos sä jäät tänne!"

Ja voih, sydämessä läikähti, en voi olla paha ihminen mikäli joku ajattelee, että ehkä en halua olla yksin. Ehkä muistaa, että olen kertonut, mitä mieltä olen yksin jäämisestä. Ehkä joku sittenkin tykkää mun seurasta!


Ja tulin siitä niin iloiseksi, että olisin voinut haljeta.

Love while the night still hides the withering dawn

Viimepäivät ovat olleet aika mielenkiintoisia tavallaan. Kyynärvarressa on jollakin tasolla tulehtunut naarmu, jonka olen - vahingossa? tahallani? tietämättäni? - tehnyt, ehkä ahdistuksessa, ehkä en. Toisessa käsivarressa näkyi vielä aamulla kynnenpainauma, jonka tein eilen - tarkoituksella - ahdistuksissani. Eipä näy enää.

Mutta sitten toisaalta, vaikka on ollut niin kurjaa kaikinpuolin, on ollut myös erittäin mukavaa ja ihanaa. Tänään menen ystävän kanssa teatteriin, en joudu olemaan yksin, toisin kuin yleensä. Perjantaina oli Magic: The Gathering -ilta Heikin kanssa, pelattiin, syötiin kaikkea mättöä ja katottiin Tubesta kaikkea tyhmää. Oli oikein mukavaa, suurin suru illalla oli se, että kani luuli varvasta purtavaksi ruuaksi... Kiitti vaan, demonikani.

Olen onnellinen, että näin lyhyessä ajassa olen saanut kouluporukastakin ystävän. Kavereitahan siellä on paljon, mutta nyt siellä on joku, jonka kanssa voi olla täysin aito - saa olla vähän tyhmä ja hihittää kaikelle übersöpölle, eikä toinen katso tuomitsevasti - mutta saa myös olla rehellinen, erityisesti näistä pääasiainhoidoista. Mielestäni viime maanantain lohkaisu todisti tämän kaiken:
"Miksi mä saan tän masentuneen ja aneemisen robotin?" (kaksi robottia, joista toinen näyttää masentuneelta, ja juuri se annettiin mun hoidettavaksi (eli siis säilytykseen))
"Se sopii sulle", mutta perään lämmin hymy - jo nyt ollaan siinä vaiheessa, että tästä asiasta voi heittää läppää. Terapiasta voi puhua, siitäkin voi vitsailla, on rento olo. Ehkä olen opettanut Heikille, että masentuneet ja ahdistuneetkin on ihan normaaleja ihmisiä - hyvä jos olen, haluan opettaa sen kaikille. Ehkä sitä jossakin vaiheessa saa kerrottua muillekin, mutta tässä on nyt hyvä.

Totta kai pelkään, että jossakin vaiheessa kaikki murenee... mutta en halua ajatella sitä nyt, koska tunnen itseni onnelliseksi. Kerrankin haluan uskoa, että asiat menee hyvin.

A mere glimpse of murmur

Remontin vuoksi pitkään nukkuminen ei onnistu, liian kovat äänet tunkeutuvat asuntoon herättäen lähes-kivoista unista. Aamupalan syötyäni katosin pelien maailmaan, mutta Ni no Kunin voittaminen jäi millin päähän. Mortal Kombatia hakatessa Heikki koputti oveen ("Emmä oikein koskaan osaa käyttää ovikelloa.") ja aloitimme pienimuotoiset pleikkalanit. Muutama rundi tappelua (voitin jokaikisen!), jonka jälkeen Tales of Graces f ja luvattoman ala-arvoista läppää. Viime aikoina mulla ei ole ollut niin hauskaa kun tänään. Kuuden aikoihin vaihtui seura, Heikki lähti seuraaviin (WoW-)laneihin, Joni palasi kotiin (ilmeisesti kohtasivat rappukäytävässä, mutta kumpikaan ei tunnistanut varmasti toista). Reipastuttiin, tiskattiin ja syötiin. Pelasin WoWia ja katsottiin South Parkin uusi jakso.

On ollut hyvä olo. Huomenna olisi tarkoius oikeasti tehdä jotakin, mutta pitkästä aikaa tuntuu, että olen saavuttanut jotakin, ainakin sosiaalisella tasolla. Kunpa vielä loppuviikko menisi näin hyvissä merkeissä, niin olisin onnellinen.

Väsyttää kovin, pitäisi mennä nukkumaan, mutta kun en halua. On se kumma, vaikka tuntee väsymyksen, ja muistaa kuinka ihanalta se sänky tuntuu, niin silti ei halua mennä nukkumaan.

About to Crash?

"I'm alive again
The darkness far behind me
I'm invincible
Despair will never find me

I feel strong
I've got a new sense of elation
Boundless energy
Euphoria fixation"

- John Petrucci


Venlafaxin toimii kuin unelma. Olen ollut virkeä, iloinen, ihana, normaali ihminen. Paitsi nyt on flunssa. Masennusta tai ahdistusta ei ole näkynyt mailla eikä halmeilla, olen viimein elossa. Ostin pelihiiren WoWia varten, koulussa on kavereita, eikä Jonin kanssa olla riidelty aikoihin.

Mutta.

Pelkään, että tämä on vain vaihe. Että kohta tulee pudotus. Kovaa ja korkealta.

Putoaminen surujen suohon on todennäköisesti kova ja kipeä. Ja se on pilvi, joka uhkaa varjostaa hyvän mielen auringon.